Royal Blood

Brightonissa neljä vuotta sitten perustettu rock-duo Royal Blood ampaisi heti esikoislevyllään huipun tuntumaan. Royal Blood (2014) oli tuohon aikaan eniten myyty brittirockin esikoislevy, ja levyn turvin Mike Kerrin ja Ben Thatcherin muodostamaa kaksikkoa on revitty lavalta toiselle. Mikäli luulet, ettei bändi ole yhtään tuttu, olet väärässä: televisiossa pyörivässä Nissan-automainoksessa kuultava Figure It Out -hitti on taatusti jäänyt mieleesi. Royal Blood teki ensivisiittinsä Suomeen Ilosaarirockissa 2017. Rumpujen takana tahtia piiskaava Thatcher istahti kanssani alas pientä juttutuokiota varten noin tunti ennen illan keikkaa.

 

KAHDEN MIEHEN MÖKÄKERHO

Royal Bloodin ihastuttavuus piilee rumpujen ja särösoundisen bassokitaran sulavassa yhteensovittamisessa. Mike Kerrin näppäilemästä bassosta lähteekin toisinaan sellainen soundi, joka saisi peukun itse Lemmy Kilmisteriltä tuonpuoleisesta.

– Emme ole missään vaiheessa ajatelleet, että etsisimme bändiin myös kitaristin. Ei meidän tarvitse. Kun Mike (Kerr, laulu, basso) alkaa soittamaan bassoaan, se kuulostaa voimakkaammalta kuin viisi kitaraa. Sehän olisi enemmänkin täysin turhaa ja tyhmää ottaa kitaristi mukaan, Thatcher aloittaa.

– Kun etsimämme soundi muodostui, se oli sitten siinä. Sen jälkeen olemme keskittyneet vain kirjoittamaan biisejämme. Meistä lähtee kahdestaan taatusti tarpeeksi paljon mökää niin lavalla kuin studiossa. Pelkkä basso ja rummut ei ehkä ole tyypillisin asetelma rockia soittavalle bändille, mutta eihän me suinkaan mitään historiaa tehdä; onhan kahden ihmisen pumppuja ollut pilvin pimein ja tulee aina olemaan.



Mike Kerrin särösoundista bassoa on fanien ja kriitikoiden puolesta rengastettu useamman kerran juurikin edesmenneen Lemmy Kilmisterin vastaavaan raskaasti soivaan bassoon.

– Miken soundi syntyy sekä lavalla että studiossa varsin helposti: hän yhdistelee kitara- ja bassovahvistimia keskenään ja sotkee mukaan muutamia efektejä pedaaleilla. Säröpedaali on luonnollisesti kovassa käytössä, mutta niin on myös oktaaveripedaali. Niitä hän sitten lavalla polkee alvariinsa päälle ja pois. Bassomerkit puolestaan vaihtelee Fenderin ja Gretschin välillä. Monissa asioissa juju ja salaisuus on hyvin yksinkertainen, niin meilläkin, Thatcher kertoo.

– Soundi on vähän sellainen Motörheadin kaltainen. Minäkin olen totta kai suuri Motörhead-fani. En valitettavasti koskaan nähnyt Motörheadiä lavalla. Lemmyn tapasin kerran Los Angelesissa kuuluisassa Rainbow Bar And Grillissä.

 

DEMOJA JA EHDOKKUUKSIA

Royal Bloodin tuotanto koostuu kahdesta täyspitkästä ja yhdestä EP:stä. Vaikka kaksikon haluttu soundimaailma muodostui aikaisessa vaiheessa, oli esikoislevyn tekemisessä luonnollisesti kokeilemisen ja tunnustelun makua.

– Kuten monet muutkin, eihän mekään osattu ajatella missään vaiheessa alkutaipaleella, että onnistuttaisiin tekemään sellainen levy, joka uppoaisi tällä tavoin ihmisiin. Me vain työstimme iloksemme muutamia demoja, joiden turvin pääsimme soittamaan pieniä keikkoja siellä täällä. Niiden myötä materiaalista alkoi valikoitua ne tietyt rallit, joita haluttiin työstää ihan valmiiksi levylle päätyviksi versioiksi.

– Lyhyt uramme on ollut jonkinlainen vuoristorata, joka jatkaa kulkuaan. Rakastamme tätä ja tämä on juuri sitä, mitä haluamme tehdä. Rakastamme soittaa musiikkia ihmisille. Tuntuu etuoikeutetulta ja hyvin onnekkaalta, että olemme päässeet tähän asemaan näin nopeasti. Jotkut bändit käyvät pitkänkin uran jälkeen aina vain selviytymistaistelua. En ajattele kuitenkaan, että minä tai Mike oltaisiin kuuluisia. Tahdon ennemminkin ajatella, että meidän musiikki on kuuluisaa ja se isoin tekijä, ei niinkään me ihmisinä. Ja vaikka musiikki on saattanutkin olla laajasti esillä mainoksissa ja mediassa, monet tunnistavat vain jonkun tietyn biisin. Siltikään he eivät välttämättä hoksaa, että sen biisin esittäjä on juurikin tämä bändi, Royal Blood.

Royal Blood on ollut kahden studiolevynsä myötä ehdolla useissa palkintogaaloissa Brit Awardsista Kerrang! Awardsiin ja pokannut itselleen kultaisen pystin monestakin tilaisuudesta.

– Totta kai olemme hyvin imarreltuja tällaisista ehdokkuuksista, eihän sitä voi kieltää. Toisaalta, itse musiikin kannalta nämä palkintogaalat ovat vähän nurinkurinen juttu; en oikein välitä kilpailla bändien kanssa keskenään paremmuudesta. Toisekseen, se riippuu ihan mielentilasta, että mitä bändiä tai artistia äänestät milloinkin. En tykkää kuunnella rockia joka päivä ja toisinaan jokin kevyempi musiikki rentouttaa paljon enemmän, mutta en minä ala vertailemaan keskenään jotain rockbändiä ja Beyoncéa. Saattaisin itse äänestää juuri nyt Beyoncéa, mutta kuka tietää, että mikä valintani olisi ensi viikolla. Gaalat ovat toisinaan myös vähän kliseisiä, ja niissä pärjää valitettavan usein vain ne, joilla on isoin kuulijakunta. En seuraa mitään palkintogaaloja säännöllisesti.

– Brit Awards oli vähän omanlainen lukunsa. Ensin katsoimme, että mitähän ihmettä teemme tässä kategoriassa. Olimme ainoa rockbändi One Directionin ja sen sellaisten seassa. Sitten satuimme voittamaan sen ja noudimme pystin itse Jimmy Pagelta. Silloin oli kieltämättä hieman sekava fiilis.

Royal Bloodin toinen pitkäsoitto, How Did We Get So Dark?, ilmestyi tänä kesänä. Kakkoslevyä tehtäessä paineet alkoivat kasaantua.

– Debyyttikiekko on raaempi ja ei niin siloteltu kokonaisuus. Se on myös aggressiivisempi kuin kakkoslevymme. How Did We Get So Dark? -levyllä oli tarkoituskin ottaa ensimmäisen levyn rock ja raakuus ja sekoittaa siihen uusia juttuja. Lopulta kakkoslevystä taisi tulla jopa aika poppia, Thatcher tuumaa.

– Vaikka uusi levy onkin sekoitus raskasta ja kevyttä, siellä on joukossa joitain tosi raskaita osuuksia. Sitä voisi kuvailla sellaiseksi valoisaksi albumiksi unohtamatta brutaalista puolta. On ollut ilahduttavaa nähdä, kuinka hyvin How Did We Get So Dark? on niin ikään tehnyt kauppansa. Sitä tehtäessä meillä oli tietysti paineita, koska tällä kertaa ihmiset todella odottivat uutta musiikkia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa tehdä musiikkia, josta itse pitää. Ei me kirjoiteta sellaista, mistä levy-yhtiömme pitää, vaan sen täytyy ensisijaisesti miellyttää meitä itseämme. Haluamme myös kehittyä muusikkona ja biisien tekemisessä koko ajan.

Ben Thatcher on tuonut muutamaan otteeseen esille Red Hot Chili Peppersin klassikkolevy Blood Sugar Sex Magikin mainiten levyn olevan hänelle varsinainen päänkääntäjä.

– Tuolla levyllä kuulin ensimmäisen kerran taianomaista rummuttelua, jossa yhdistyy rock, groove ja funk. Levy on pirun pitkä, joka ei tosin haittaa yhtään. Tuon levyn atmosfääriin on helppo rakastua jo parin kuuntelun jälkeen.

– Nythän vastikään netissä oli juttua, että Red Hot Chili Peppers saattaa lopettaa kiertämisen. Täytyyhän heidänkin lopettaa jossain vaiheessa, eipä siinä. Heidän musiikki on hyvin nuorekasta ja ennen kaikkea energistä. Tykkään tavasta, miten Mötley Crüe laittoi pillit pussiin. Yksi iso massiivinen kiertue ja se oli siinä.

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

How Did We Get So Dark?
KOTIPAIKKA
Brighton, Englanti

JÄSENET
Mike Kerr - laulu, basso
Ben Thatcher - rummut


DISKOGRAFIA
Royal Blood 2014
Out Of The Dark EP 2014
How Did We Get So Dark? 2017
© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Warner Music/Royal Blood. Live: Samuli Keskitalo
http://royalbloodband.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 943 Palaa »