Keikkaraportti: Guns N' Roses, The Darkness & Michael Monroe, Kantola, Hämeenlinna 1.7.2017

Guns N' Roses saapui kuudenteen Suomen-konserttiinsa Hämeenlinnan Kantolaan 1.7.2017. Tämä vuoden 2016 keväällä alkaneen Not In This Lifetime -kiertueen konsertti oli yhtyeen Suomen-vierailuista varmasti odotetuin, jos ei muuten niin ainakin sitten kesän 1991 kaoottisen Helsingin-keikkakaksikon. Olin itse siihen aikaan rovaniemeläinen kolmasluokkalainen enkä siis voinut lähteä Nordikselle omin nokkineni. Sen sijaan kuuntelin käytännössä yksinomaan Gunnareita siitä vielä nelisen vuotta eteenpäin. Se toinenkin keikkapari, 2006 Hartwallilla, jäi väliin, mutta Chinese Democracy -kiertueella 2010 Käpylän urheilupuistossa vihdoin pääsin näkemään lapsuuden sankareistani edes W. Axl Rosen livenä. Toinen kerta tätä Axl & Friends -kokoonpanoa tuli nähtyä 2012 Las Vegasissa osana Appetite For Democracy -keikkarupeamaa. Viihdyin molemmissa hyvin, joten tältä valtaosin positiiviselta kokemuspohjalta kipaisin kesken Tuska-viikonlopun päiväseltään Kanta-Hämeeseen.

Pääsyy loppuunmyyneeseen puistoon 55000 katsojaa vetäneelle kiinnostukselle olivat tietysti bändiin keväällä 2016 palanneet klassisen kokoonpanon Slash ja Duff, joista ensin mainitun sovintoon Axlin kanssa oli menneiden 20 vuoden ajan vaikeaa uskoa. Tapahtuma oli ehkä omaan makuuni turhan suuri, mutta toisaalta on mahtavaa että klassista rokkia tullaan Suomessa katsomaan tällaisin massoin, sillä saman konserttipaikan kaksi vuotta aiemmin korkannut AC/DC:hän myi saman verran lippuja. Sääkin oli mitä sopivin, parikymmentä astetta, eikä pieni tuulenvirekään haitannut. Helsinkiin jäikin sinä päivänä huomattavasti harmaampi keli.

 

MICHAEL MONROE

Michael Monroe aloitti oman osuutensa täsmällisesti 18:45. Hienolta Demolition 23.-levyltä tuttu Hammersmith Palais avasi pelin ilahduttavasti ja samalta klassikolta kuultiin myöhemmin myös Nothin's Alright. Ehdin niiden välissä turhaan toivoa levyn kolmattakin helmeä, You Crucified Metä, mutta toisaalta oli selvää että bändi vetäisi tiiviin setin, The Darknesshan aloittaisi omansa jo 50 minuutin kuluttua. Tiivistys meni mielestäni hyvin, kun kaksi bravuuria saatiin mukaan myös Not Fakin' It -albumilta ja Monroen ja Sami Yaffan Hanoi Rocks -aikojen tarjonnasta Malibu Beach Nightmare ja tietysti CCR-laina Up Around The Bend. Uudempaa tuotantoa kuultiin sinkkubiisien '78, Ballad Of The Lower East Side ja Old Kings Road muodossa. Pienestä, pääesiintyjän massiivisten ja osin peitettyjen kamojen eteen jääneestä lavankaistaleesta piittaamatta Monroe esiintyi tutun energisesti, mutta jätti innostuneesta vedosta huolimatta – varmaankin siksi, kun hänet niin monesti kesässä nykyään näkee – rutiininomaisen maun. Olisi kai esityksessä jotain spesiaalia nyt voinut olla; esimerkiksi pääesiintyjän leivissä soittanut Richard Fortus oli hilkulla liittyä kuluvan vuosikymmenen alussa myös Monroen uuteen porukkaan, ja kirjoitti sille myös kappaleita. Ehkä vuorovierailut eivät tulleet nyt vain syystä tai toisesta kyseeseen, kuten myöhemmin illalla vielä huomasimme.

Setti: Hammersmith Palais / '78 / This Ain't No Love Song / One Foot Outta the Grave / Trick of the Wrist / Ballad of the Lower East Side / Old King's Road / Man With No Eyes / Nothin's Alright / Malibu Beach Nightmare / Up Around the Bend / Dead, Jail or Rock 'n' Roll.

 

THE DARKNESS

Brittiläisiä glam-perinteitä vaaliva The Darkness saapui lavalle vähäeleisesti vilkutellen, mutta siihenpä se vaatimattomuus sitten jäikin. Olisihan se pitänyt arvata jo Justin Hawkinsin turskista, sähkönsinisestä jump suitista. Ukolla ei ole varmaan ikinä ollut tarvetta käyttää niiden vetoketjuja...

Kahdeksasta kuullusta kappaleesta yli puolet oli yhtyeen esikoislevyltä Permission To Land (2003), mitä ei tarvitse vuosien jälkeenkään ihmetellä; onhan tämä vertaisverkkojen maailmanaikaan miljoonien myyntiin yltänyt debyyttilevy ällistyttävän hyvä kokonaisuus.

Bändi valmistelee uutta albumia vielä tämän vuoden julkaisuun, ja siitä tulee yhtyeen pari vuotta mukana olleen rumpalin, Queen-legenda Roger Taylorin pojan Rufus Tiger Taylorin ensimmäinen The Darkness -levy. Muilta osin bändi on alkuperäismuodossaan.

Hittisikermän esittäjiä oli vaikea nähdä, ellei ollut jo pakkautunut jo hyvissä ajoin lähemmäs lavaa pääesiintyjää odottamaan. Lavan sivuscreenitkin saivat näyttää kuvaa vain kaukaa miksauskopilta käsin, joten bändin taustalla isolla näytöllä ollut askeettinen mustavalkoinen logo näkyi sitten pienempänä toisintona myös kuvaruuduilla, eikä niistä paljon muuta näkynytkään.

The Darknessin setti: Black Shuck / Growing on Me / Solid Gold / Love Is Only a Feeling / Barbarian / Get Your Hands Off My Woman / I Believe in a Thing Called Love / Love on the Rocks With No Ice.

 

GUNS N' ROSES

Kello oli 20.30. Suurin osa yleisöstä oli paikalla. Kantolan nurmikko sai kantaa jo suuria massoja ja jonot kasvoivat mittaviksi oikeastaan kaikkialle muualle paitsi (kerrankin riittäviin) vessoihin. Paitajonojen keulilla tottumattomat keikkavieraat sovittivat ostoksiaan kaikessa rauhassa kuin henkkamaukan kopissa olisivat. Toki 35 euron hintainen t-paita on jo pienimuotoinen sijoitus, mutta kai aikuinen ihminen tietää kokonsa? Hain oman paitani vielä, kun niitä sai ja sitten pikaoluelle… mikä olikin oma seikkailunsa.

Päälavaa vastapäätä noin 200 metrin päähän kasattu anniskelualue oli vielä festivaalikenttäkin täydempi. Sitä vielä kauempana näytti olevan tyhjiä maaplänttejä, mutta mitä vielä, niissä oli maassa istuskelevia piknikseurueita. Kun niiden ja pitkien myyntipöytärivien eteen muodostuneiden jonojen lomassa malttoi luovia ja vähän kompastellakin, lopulta huomasi, että laitimmaisiin kassoihin oli jaksanut kävellä vähiten väkeä. Ensimmäisissä jonoissa saivat parhaimmat tupeksijat kuulemma kulumaan janoissaan jopa yli tunnin. Kaljani haettuani huomasin järjestelyissä sellaisen risun, ettei ostettujen juomien euron arvoiselle tölkkipantille ollut erillisiä palautuspisteitä, joten maanpinta alkoikin pian peittyä littaan poljetuista purkeista. Ja kun kerran juomajonosta olin pois päässyt, ei käynyt mielessäkään jonottaa uudestaan vain tölkkiä palauttamaan. No, ainakin siviilinoukkijat jätesäkkeineen, ketkä olivat tämän puutteen äkänneet, sentään vaurastuivat.



PA:sta kajahti lavamanun “HAMEENLINNA! OR AS WE LIKE TO CALL IT: YOU'RE NO TOWN!!” (tai niin ainakin itse kuulin). Kellohan oli jo varttia vaille kymmenen, mutta niinhän ennakkotiedoissa lukikin: ”Pääesiintyjän konsertti alkaa NOIN 20:45”. Siitä huolimatta odotellessa kävi ihmetys mielessä, sillä tietääkseni suurin osa viime vuoden keikoista oli alkanut enemmän tai vähemmän ajoissa, tyyliin ehkä vartin myöhässä. Julkisilla liikkuneita katsojia myöhästys jurppi varmasti: viivytelty tuntihan oli suoraan pois konsertin katsomisajasta ennen viimeisen junan lähtöä. Mitään selitystä myöhästymiselle ei annettu ja tokkopa annetaankaan. Moni laittanee sen suoraan herra Rosen syyksi, mutta onhan sekin teoriassa mahdollista, että kyseessä olivat tuotannollistekniset asiat.



Merrie Melodies -piirrettyjen intro irrotti massiivisesta yleisöstä innostuneen huudon ja odoteltu tunti unohtui hetkessä. It's So Easy sai kunnian olla ensimmäinen kappale – osuvaa, sillä juuri paluumuuttajakaksikon aikana 1987–93 se oli myös usein setin avausbiisi. ”Axlin bändi” soitti sitä tällä vuosituhannella myöhäisemmässä vaiheessa settiä. Biisi kuitenkin henkilöityy pääkirjoittajiinsa McKaganiin ja Slashiin, koska molemmat ovat soittaneet sitä tällä välin sekä omien sooloyhtyeidensä että Velvet Revolverin kanssa. Yhtä sopiva toisena biisinä oli toinen 30 vuoden takainen klassikko, Mr. Brownstone, sillä juuri nämä kaksihan muodostivat aikanaan GN’R:n ensimmäisen singlen. Axlin ääni oli setin alussa vielä varsin hyvin kohdillaan kappaleiden matalampaa ulosantia vaativaan tulkintaan, jota Duff hienosti pääasiallisena taustalaulajana tuki. Myös soundit olivat sivustassa sijainneelle paikalleni heti kättelyssä loistavat, enkä havainnut niissä myöhemminkään ongelmia, vaikka liikuskelin ympäriinsä. 2008 vihdoin julkaistun Chinese Democracyn nimikkobiisistä en ole koskaan perustanut, mutta samalla on sanottava, ettei se ole aikaisemmin sen livenä kuullessani kuulostanut näinkään hyvältä. Sen aikana oli kuitenkin mahdollisuus seurata enemmänkin ympärille. Huomasin, että tavan yleisön rajaavan aidan takana oli järjestyksenvalvojan sanoin jonkinlainen ”vip-alue” vielä ennen kuuluisaa Golden Circleä, johon oli saanut pinkin paperirannekkeen kai noin 40 euron lisäsijoituksella. Hassua kyllä, ko. fanialue oli varsin väljä, varsinkin vasemmalla, sillä väki oli pakkautunut oikealle Slashin eteen. Mitoitus oli varmasti tehty väljempää tuntumaa hakien (siitä se ”vip”, väljemmin ihmettelevä persoona), mutta niin hyvin tilaa karsinassa oli, että saatoin muutamaan otteeseen käydä siellä kuvaamassa ja fiilistelemässä pressipasseineni.
 
Öhöm. Takaisin konserttiin. Nykyinen kokoonpano toi Chinese Democracyn industrial-henkiseen monotonisuuteen edes hiukan orgaanisempaa, hyvällä tavalla löysempää rokkimenoa. Welcome to the Junglella palattiin klassikoihin eikä Axl säästellyt ääntään alkurääkäisyissä tippaakaan. Se sai miettimään minkä mittaisen vedon lopulta kuulisimme...

Ulkomuotoseikoista hoksasin viimeistään nyt, että niin Axl kuin myös Slash ovat molemmat huomattavasti hoikistuneet parin vuoden takaisesta kunnostaan. Tokihan kotona löhöily on turmiollisempaa kuin kiertue-elämä, mutta itse uskon keulakaksikon olevan nyt jonkinlaisella kuntokuurilla. Duff McKagan puolestaan ei toistakymmentä vuotta raitista elämää viettäneenä sellaista edes tarvitse. Ettei vain hänen aiemmin päivällä Helsingissä fanilta saamaansa ”SMACK, Los Angeles 1987” -paitaansakin ollut pitänyt kaventaa… joka tapauksessa, sen käyttö oli kyllä todella tyylikäs veto tätä yleisöä ajatellen. Jokaisen hard rockista pitävän soisi kuuntelevan ainakin kaksi ensimmäistä Smack-levyä ja hoksaavan, että täällä Peräpohjolassakin tehtiin jo tuolloin maailmanluokan rokkia. Harmi vain, että sitä tehtiin ilman kansainvälistä menestystä.

Harvinaisempaa materiaalia edusti Double Talkin' Jive, setin ensimmäinen Use Your Illusionien biisi. Se kuultiin koko minuutin mitassaan ja kera Slashin runsaiden sooloilujen. Vaikkei biisi paljoa lauluosuuksia sisälläkään, Izzy Stradlinin levyllä latelemat matalan lakoniset lainit ovat aina olleet mieleeni. Seuraavana kuultu popahtava Better oli jälleen uudempaa materiaalia ja siihenkin tehdyt pienehköt muutokset olivat vain positiivisia. Duff otti jälleen suurta taustalauluvastuuta. Nyt onneksi kuultu Estranged oli yksi uudempien biisien tieltä väistyneistä eepoksista edellisellä Suomen-keikalla 2010, jolloin en varmasti ollut ainoa sitä kaivannut. Nyt kun se kuultiin, yleisössä vallitsi harras tunnelma ja monet pyyhkivät silmäkulmiaan. Melankolisuus uppoaa meihin slaavilaisiin ja myös suurkonsertissa voi surra! Väliosan aikana Axl esitteli pystypianoa pieksevän Dizzy Reedin, joka sai ansaitsemansa suosionosoitukset.



Live And Let Die -lainaan mennessä bändissä tuntui näkyvän jonkinlainen hämmennys, ihan kuin he olisivat odottaneet äänekkäämpää yleisöä kuin minkä saivat. En ole pahoillani, etten etualalla nähnyt ketään erityisen jurrissa olevaa, mutta ehkeivät känniläiset olleet päässeet kansameren läpi eteen saakka, tai ehkä olivat loogisesti anniskelualueella. Kohteliaat taputukset yhtye kyllä sai joka kappaleelle, mutta ehkä se on selvää jo arvon artisteillekin, ettei täällä päin heretä hurmokseen humalatta. Mitään kuittailua tai pahantuulisuutta ei tästä kuitenkaan tullut edes hra Roselta, vaan laulajan olemus säilyi rentona keikan loppuun saakka.

Keikkoja on tällä kiertueella tehty parin päivän välein, noin 15, ja bändi on todella hyvässä iskussa. Kuitenkin seuraavina kuulluissa Rocket Queenissä ja etenkin You Could Be Minessä huomasin äkillisen muutoksen Axlin äänessä. Se ei sinänsä ole 55-vuotiaalle tällä keikkatahdilla mikään ihme. Axl siirtyi ohuempaan, helium-ääneksikin haukuttuun laulutyyliin. Ainahan hän niin tekee, mutta se, että hän näin teki jo keikan ensikolmanneksen lopussa, oli huolestuttavaa prakaamista. Onneksi Axl kuitenkin pian pääsi ilmeisen kipeästi kaipamalleen tauolle. Mr McKagan to the rescue: Duff esitti usein kuullun Misfits-laina Attituden sijasta vaihteeksi The Damned -punkrykäisyn New Rose, jonka introna kuultiin pätkä Johnny Thundersin You Can't Put Your Arms Around a Memorya, jota Michael Monroe on myös muinoin coveroinut. Arvelin ettei Mike ennakko-odotuksista huolimatta taida tullakaan tänään lavalle, sillä mikä muu kohta visiitille olisi muka paremmin sopinut? Olisi naiivia ajatellakaan, että sitä varten olisi treenattu yhtä esityskertaa varten jokin erityinen biisi. Ja eikä Monroenkaan tarvitse olla niin useilla keikoilla keekoilemassa.



Axlin paluun myötä siirryttiin suosikkipätkääni koko konsertissa, sillä Estrangedin suuria tunteita jatkettiin omalla Chinese Democracy -suosikillani, This I Love -balladilla. Se onkin ko. albumin vanhinta, vuosina 1992–94 luonnosteltua materiaalia ja mielestäni sen myös kuulee. Slashin soolo oli täysin tämän omaa tyyliä eikä studioversion soittanutta Robin Finckiä mukaileva. Kaikin puolin upeaa soittoa, jossa olin huomaavinani myös Slashin suuren sankarin, Michael Schenkerin, vaikutteita. Sen jälkeen herra Hudson nappasi mustan akustis-sähköisen kaksikaulaisen ja Civil Warin alku nostatti samat kylmät väreet kuin sen 2012 ensi kertaa kuullessani. Tällä kertaa ne vain johtuivat Slashista ja Duffista. Osuutta jatkettiin Use Your Illusioneiden harvinaisuuksilla, sillä Yesterdayta ja Comaa on soitettu verrattain vähän. Ensin mainittua hieman haittasi Axlin äänen säästely, siihen kun ainakin odottaisi rosoisempaa tulkintaa, screeneillä taaksepäin pyörivien kellografiikoiden rinnalle. Jälkimmäisen syömiin kymmeneen minuuttiin olisin itse mieluusti valinnut pari kolme muuta rallia vaikka samalta levyltä, Coma ei ole koskaan suosikkeihini kuulunut.



Vielä järjestäjäorganisaation konsertti-iltana toimittamassa settilistassa oli Slashin soolon ja Sweet Child O' Minen kohdalle merkitty My Michelle/Out Ta Get Me, joista tänään kuultiin jälkimmäinen. Viime syksynä molemmissa oli kuultu muutamilla keikoilla Steven Adleria rummuissa – mistä muuten puheen ollen: ihmettelin koko illan mielessäni kuinka mainio pannuttaja nykyinen mies Frank Ferrer on! On hankalaa kuvitella, että kukaan voisi  hänen suoritustaan ainakaan musiikillisin perustein väheksyä; jämäkkyyttä ja groovea oli aina niissä kappaleissa, missä tarvittiin.



Koko kentän suosikilta vaikuttanut November Rain oli suvereeni veto aina Derek & The Dominosin Layla-klassikon loppuun kuuluvaa pianointroa myöten. Sitä toki edelsi Slashin & Richard Fortusin kahdestaan soittelema Wish You Were Here -instrumentaali. Euroopan-kiertuepätkän ensimmäisestä keikasta alkaen mukana ollut Chris Cornellin muistolle omistettu Black Hole Sun -laina kuultiin myös, mistä on paha valittaa, sillä se tuntui kelpaavan kanssayleisölle hyvin eikä se edes vie minkään muun kappaleen paikkaa, vaan lisättiin valmiiksi mittavaan lähes 30 kappaleen settiin. Siitä huolimatta: samalta artistilta olisi voitu valita vaikkapa You Know My Name. Sekin kyllä kuultiin, mutta vain nauhalta keikan päättyessä. Ymmärtäähän sen, että GN’R haluaa aikalaistaan ja Metallica-yhteiskiertueella '92 lämmittelybändinään toiminutta Soundgardenia tributoida. Kappaleen aikana bongasin taustalaulaja Melissa Reesen yllä jonkinlaisen muumipyjaman. Sekin saattoi olla hauska huomionosoitus Suomelle. Sen kuvituksena oli mahdollisesti Vilijonkka.



Knockin' On Heaven's Door tuntui menevän Axlilta vähän autopilotilla aina stetsonia ja hapsutakkia myöten, mutta yleisö vastasi auliisti laulatuksiin, vaikka noin 2,5 tunnin keikan väsymys alkoi biisin muissa kohdin jo yleisössä näkyäkin. Viimeistään nyt havahduin siihen, että bändikin oli itse asiassa koko illan ollut hienoisesti innoton, mikä toki saattoi johtua yleisön kohteliaan hiljaisesta tarkkailumentaliteetista. Samalla pitää muistaa, että ikää on tullut niin Gunnareille kuin yleisöllekin jopa puolet lisää sitten Suomen-ensikonserttien. Lietsovan aggressiivisuuden tilalla on nyt rauhallisempaa leppoisuutta molemmin puolin, ja se on täysin ymmärrettävää. Huomioitakoon myös kesäiseen lauantai-iltaan varsin selväpäinen suomalaisyleisö, joskin nythän se johtui osittain olosuhteiden pakosta!



Kesäyö alkoi hämärtyä. ”Uh oh, it's getting to the peak hour of darkness here,” Axl kommentoi muka pelokkaasti, mutta leveän hymyn kanssa ennen Nightrainia ja soitti, kuin jostain käsikatkaisijasta, keskirampin päässä odottaneita torvia. Kun 2010 kuulin tämän maailman parhaan kappaleen ensi kertaa livenä, tuli sen alussa rehellisesti itku silmään. Nyt seurasin biisiä tyytyväisenä myhäillen, varta vasten hakeutuen etualan circleen. Kaikki toimi todella hyvin ja mietin sujuuko touhu Guns N' Rosesiksi jopa liian hyvin ja ammattimaisesti? Jopa Axlin ääni oli palautunut siinä määrin, että mies uskalsi taas rääkyä ja hajottaa ääntään hieman kuten biisissä asiaan kuuluu. Itsevarmuus kuului myös hyväntahtoisessa kysymyksessä jaksaisimmeko vielä muutaman lisää, johon Axl itse lisäsi: ”I mean, if you're tired, it's OK.” Toki tahdoimme, vaikka osa juhlaväkeä jo aloittikin matkansa pois puistosta.

Encoret olivat melkoista sillisalaattia. Oli upeaa kuulla Slashin ja koko muun bändin soittama Don't Cry, kun Las Vegasissa se oli vielä viitisen vuotta sitten pikemminkin yhden kitaran säestämää yhteislaulua. Sitten kuultiin tänä päivänä vähän kaikkien soittama ja Gunnarien itsensäkin jo 30 vuotta sitten versioima Whole Lotta Rosie, eikä sen soittoon ollut edes yhtä hyvää syytä kuin juhannuksena Saksassa jossa muuan Angus Young käväisi sen aikana lavalla. Patience puolestaan oli otettu tällä legillä ensi kertaa akustisena tämän kokoonpanon settiin. Vaikka se on ilman muuta klassikkoballadi, yhden vastaavan perään olisi viime aikoinakin näillä kohdin vaihdeltu Used To Love Her kelvannut minulle vieläkin paremmin. Jos tuon ikisuosikkini kohtaloa ei sinetöinyt mikään muu, niin Axlin itsepintaisesti mukana pitämä, jo viime kokoonpanonkin kiertueella soitettu, The Who -laina The Seeker sen viimeistään teki.

Ilta vielä tietysti sinetöitiin vielä oman kestonsa verran kolmen tunnin soittoajan ylittäneellä Paradise Cityllä. ”Good. Fucking. Night,” kirkui Axl ja heitti mikkinsä aivan lavan eteen yleisöön, missä se päätyi silminnäkijän mukaan noin 15-vuotiaan pojankoltiaisen haltuun. Henkilökunnan reaktioajasta pisteet, mikrofoni kuulosti olevan vielä ilmassa, kun yhteys katkaistiin!

Poistuimme komeanpunaisen ilotulituksen aikana autollemme vaivatta, eli pysäköintijärjestelyille on annettava kiitosta. Autoilu pk-seudun suuntaan sujui yllättävän jouheasti, joskin Turuntielle johtavalla pätkällä oli kai kärähtänyt bussi ja hälytysajoneuvojen sireenit jo mietityttivät, että tässäkö se loppuyö sitten vietetään. Onneksi se ei sattunut kuitenkaan omalle kohdalle!
 
Guns n' Rosesin setti: It's So Easy / Mr. Brownstone / Chinese Democracy / Welcome To The Jungle / Double Talkin' Jive / Better / Estranged / Live And Let Die / Rocket Queen / You Could Be Mine / New Rose / This I Love / Civil War / Yesterdays / Coma / Slashin soolo / Sweet Child O' Mine / Out Ta Get Me / Wish You Were Here / November Rain / Black Hole Sun / Knockin' On Heaven's Door / Nightrain. Encore: Don't Cry / Whole Lotta Rosie / Patience / The Seeker / Paradise City.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Jussi Kallinen   Kuvat: Marko Syrjälä
https://www.gnrfinland.fi/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2881 Palaa »