Festariraportti: Tuska 2017

Kesä-heinäkuun vaihteessa oli aika taas vuoden räjähtävimmän kohokohdan, jota ainakin Imperiumissa odotetaan kovemmissa täpinöissä kuin joulua. Tänä vuonna odotus tuntui erityisen, öh, Tuskalliselta, sillä viimeisistä bändikiinnityksistä meni vielä pitkästi toista kuukautta itse juhlien alkuun.

Sen jälkeen, kun Tuskan 20-vuotisjuhlien artistikiinnitykset toukokuussa julkistettiin, kinkereiden onnistumista saatiin jännittää perinteiseen tapaan itse kisojen lähestyessä sääennustuksia päivä päivältä tiuhempaan lukemalla ja milloin auringonkuvia tuuletellen, milloin taas perkeleitä pilvien ja pisaroiden vuoksi päästellen.

Koko vuoden 2017 kevät ja alkukesä on ollut, isolta naapurilta lainattua sanaa käyttäen, vähintäänkin "holotna", eikä vastikään lihat luista irrottavan kylmässä juhlittu Nummirockikaan varsinaisesti valanut uskoa festariperttiin, että Esteri aina yhtä löysän perseensä sijasta edes tämän kerran “kääntäisi kasvonsa meidän puoleemme.”

 

PERJANTAI

Perjantai 30. päivä kesäkuuta 2017 aukeni siis pilvisenä ja tuulisena, joskaan Forecan profeettojen uhkailemaa myrskyä tai vesipaistetta ei onneksi nähty. 

Saapuessamme tutulle Tuska-tantereelle Suvilahteen, saimme iloksemme havaita alueen uudistuneen mukavasti. Heti pääportista oikealla sijaitsevalle parkkipaikka-alueelle oli roudattu basaarin verran ruokakojuja, ennemminkin sitä festarimättö- kuin fine dining-osastoa, muutama katettu ruokailukatos ja aina tervetullut lisä bajamaja- ja kusitötsävalikoimaan. Koska ruokatarjontaan ja alueeseen oli selvästi satsattu, niin jatkoa silmälläpitäen, alueelle olisi hyvä vetää lokkien harmiksi jotain rajoittavia siimoja tai muuta vastaavaa estettä, ettei lentävä rosvoparvi pääsisi kuokkimaan liian lähelle ruokapöytien antimia. Sitä lokkimäärää oli, takavuosien tapaan, toisinaan aika paljon. (MO, JR)

Aidan toisella puolella katsottuna uudesta ruokailualueesta oli votkabaaria, grillialue (jossa päivittäin esiintyi Rottanaama Bissebingo, kuvassa yllä) ja lisää syötävää, ennen kuin baarialue rajautuu päälavan sivustalle. Avautunutta lisätilaa on käytetty hienosti palvelujen parantamiseen. Ei huono, sanoisi tanssitaiteilija Jorma Uotinen; eka plussa napsahtaa Tuskan plakkariin, emmekä ole päässeet vielä edes päälavan edustalle.
 
Päälavalta ei kuitenkaan ala tämänkertaisen Tuskan avausaktin raportoijamme urakka, vaan telttalava Väkevä Stagen suojassa. Kunnian 20-vuotiaan kansanjuhlan käynnistäjänä sai Suomi-grindin kansainvälisesti tunnetuin nimi, Rotten Sound. (MO)

Tuskan 20-vuotisen juhlavuoden aloittajana ja melko varmana sisäänheittoyhtyeenä sai kunnian toimia Suomen grind-scenen ylpeys, Rotten Sound. Bändi on sikäli turvallinen valinta niin festarin järjestäjälle kuin yleisöllekin, että siitä tietää, mitä saa. Ja sitähän saatiin.

Teltta oli kohtalaisen hyvin kansoitettu jo bändin aloittaessa, eikä raskas myllytys 45 minuutissa osoittanut juurikaan laantumisen merkkejä. Bändi ymmärtää tasapainon ja dynamiikan suoremman jyrän ja keskitempoisemman rouhimisen välillä, mutta siitä huolimatta bändin kolmevarttinen on aika maksimaalinen mitta tällaista rähinää kenen tahansa korville. Mitenkään muuta bändiä väheksymättä, ilman rumpali Sami Latvan raivoisaa groovea kokonaisuus olisi huomattavasti tasapaksumpi. Yleisö oli aluksi vähän jäykkää, mutta onneksi räyhähenki Keijo Niinimaan pieni "huutakaa nyt vähän" -tökkäys herättelikin telttaa sen verran, että kyllä se kuntopiirikin sieltä käynnistyi.
 
Näin oli Tuskan kuparinen vuosimallia 2017 rikottu. Seuraavaksi keskittymään johonkin toiseen kujeeseen... (JR)

Huora oli allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, mutta korvieni käytäviin oli kulkeutunut huhua tästä mainiosta live-aktista. Astuttuani täyteen Kattilahalliin näin, etteivät huhut olleet turhia. Aivan järjettömän kovan livepläjäyksen tarjoillut Huora on tällä hetkellä suomipunkin ehdotonta eliittiä.

Kappaleet tulivat järisyttävällä jytinällä, laulaja Anni Lötjönen omistaa selvästi suuremmat munat kuin moni miespuolinen laulajakollegansa ja meno oli ihanan hikistä. En muista, olenko nähnyt vastaavia aplodeja varsinkaan päiväsaikaan esiintyville pienille yhtyeille, mutta Huoran kohdalla ne olivat valtaisat. Eikä suotta; uusi tähti on syntynyt. (LK)
 
Perjantaina päälavan korkkaamisen kunnian sai juhlallisesti tennishevin kuninkaat, Brother Firetribe. Iloista kasariheavyä mäiskivä keravalaispoppoo sai varsinkin yleisön naispuoliselta väeltä oikeinkin suuret huudot. Mutta ai että, maistui setti myös miehille.

Uutta Sunbound-levyä saatiin kuulla useamman kappaleen verran, eikä hiteiltä, kuten Heart Full of Fire ja One Single Breath, myöskään vältytty. Hyvä niin, sillä ne toimivat kuin junan vessa – vaikkakin yhtyeen repertuaari hyvissä biiseissä on sen verran laaja, että huikean positiivinen fiilis välittyy jokaisesta. Yhtye esiintyi äärimmäisen hyväntuulisena, ja jokaisen soittajan naama taisi olla tauotta hangon keksillä. Laulaja Pekka Heino on karismaattinen keulakuva ja vaikka välispiikkejä ei paljoa kuultu, miehen olemus loisti kuin Naantalin aurinko. Jokaisella soittajalla oli selvästi soitin hallussa ja varsinkin Nightwish-kitaristi Emppu Vuorinen veti yleisöä puoleensa. (LK)

Vaikka sää oli näyttänyt tuhrulta Keravan komeimpien keikkaan saakka, setin päättäneen I Am Rockin viimeisten sävelten kajahdettua Suvilahden kentälle aurinkokin päätti tulla esiin. Tästä siis Imperiumi.netin ihka ilmainen vinkki Tuskan ohjelmavastaavalle: älä tuo niitä halvatun Satyriconeja ja Ghosteja manaamaan sadekuuroja Tuskaan, vaan buukkaat nyt jatkossa vain kiltisti sen Triben jokaisen Tuskan joka päivän aloitusaktiksi. Esteri on nimittäin ihan selvästi Tribe-fani. (MO)


 
Kun vedetään hooceeta, niin vedetään sitten kunnolla. Seuraavaksi Kattilahallin kaatumisen partaalle rymistellyt Kohti Tuhoa ei todellakaan ollut mitään karamellia, vaan bändin vahvasti suomalaiseen kasikaks-hooceehen kallistuvassa ja vimmaisessa raivossa maistuivat niin Kaaos kuin Riistetytkin. Ja vähän muutkin.

Lavaesitys kiteytyy pitkälti laulaja Helenaan (yllä kesk.), mutta ei muukaan bändi jäänyt mitenkään paitsioon. Biiseissä on ideaa ja koukkuja ja meininki toimi livenä erittäin hyvin, semminkin, kun Kohti Tuhoan levyillä soundit ovat aika kireää osastoa. Taukoja setissä ei juuri tarjoiltu, mitä nyt yksi pakollinen, kun hetken aikaa systeemit eivät toimineet. Korjaus tapahtui ilmeisesti kitarajohdon vaihdolla, ja taas rytisi. Kohti Tuhoa oli oikeastaan ihan helvetin kovaa päällekarkaamista. (JR)
 
Hieman oli jännitystä havaittavissa Anneken ja uuden Vuur-yhtyeensä ensimmäisessä Suomen-keikassa ja toisessa keikassa kautta aikojen. Lisäjännitystä yleisön puolella loi päälavan soundia heitellyt suhteellisen kova tuuli: pysyykö Väkevä-teltta pystyssä ja narskuuko hiekka hampaissa…


 
Ensimmäinen, matalalta rouhinut biisi, antoi osviittaa siitä mitä tuleman piti: tänään tällä keikalla ei himmailtu tai hempeilty, vaan rokattiin menemään. Anneke saapui lavalle mustan Gibson SG:n kanssa ja oli oma ihana itsensä. Aloituskappaleen päätyttyä valtaisat aplodit tulivat helpotuksena sekä bändille että yleisölle. Hyvinhän tämä toimii, huh! Eivät Anneken kyyneleet tosin olleet helpotuksen kyyneleitä vaan allergiaa. Ja älä Anneke huoli, ei sinusta tule Alice Cooperin näköistä, vaikka meikit vähän valuisivatkin.


 
Settilistalla oli pari The Gatheringin biisiä ja valikoima kappaleita The Gentle Stormilta. Ihan kaikki biisit eivät olleet itselleni tuttuja, luonnollisesti pari yhtyeen omaa uutta sinkkubiisiä kuultiin ja hyvältähän nekin kuulostivat. Soitto oli odotetun tiukkaa ja soundit kohdillaan, mutta olisin kaivannut taustalauluja eritoten kertosäkeisiin. Nyt nähtiin aika pelkistettyä meininkiä. Samaten Anneken vibrato alkoi hieman, en nyt sano ärsyttää, mutta rasittaa. Kyllä välillä saa laulaa suoraankin. Kokonaisuudessaan Vuur oli kuitenkin positiivinen kokemus, ja odotukseni uutta levyä ja sen myötä tasapainoisempaa settilistaa kohti nousivat mukavasti. (JN)
 
Metallista hardcorea ei varsinaisesti tunneta yhtyeiden itseironisesta ilmaisusta, mutta kotimaisen Ratfacen otteessa ja esiintymisessä on lajityypille poikkeuksellista pilkettä silmäkulmassa.


 
Bändin "bilehenkinen" rytinä ei ole levyillä meikäläiselle juuri maittanut, mutta lavalla kuului ja näkyi huomattavasti energisempi ote. Välillä annettiin pataan ihan suoraviivaisen rytinän keinoin, toisinaan puolestaan tuntui, että äh, ei nyt jaksaisi. Alkoholiin painottuvat välispiikit ja jokunen vieraileva posse-tuttu lavalla antoivat kertoa, että kyllä Ratfacen partycoren tahdissa tölkin jos toisenkin ehtisi “bilehenkisesti” tyhjentää, mutta ei bändin anti muutoin nyt oikein ollut minua varten. (JR)
 
Seuraavaksi ohjelmassamme seuraa oodi, rakkaudetunnustus ja korkea veisu Wintersunille, jonka lausuu Henry:

Wintersun, Wintersun, näin teidät viimeksi samaisella lavalla armon vuonna 2013. Tuolloin jaksoin vielä kuumeisesti odotella Time II -albumia. Esityksenne tuolloin oli kova ja hyvin, hyvin vaikuttava. Nyt neljä vuotta myöhemmin, en kenties enää sitä Time II -levyä edes odota, koska pian ilmestyy uusin, The Forest Seasons -levynne. Tuskassa aloititte settinne juurikin sen avauskappaleella, Awaken From The Dark.


 
Intronne pauhasi, astuitte lavalle. Viimeisenä sinä, Jari, sinä suuri musikaalinen nero, joka olet täydellisen musiikkielämyksen tarjoamisen nimissä luopunut jopa soittimestasi - kitarasta, joka kaikki nämä vuodet on käsissäsi tarjonnut meille unohtumatonta taidetta. Näytit lavalla ehkä hieman alastomalta, kun huusit innostuksissasi suoraa huutoa mikkiin: “Tuskaaaa”. Nyt, kun pystyit täysin rinnoin keskittymään lauluun, suoriuduit siitä hyvin. Kenties pääset lavalla viimeinkin rauhassa purkamaan sitä tuntemaasi luomisen tuskaa ja turhautumista. Me myötäelämme kanssasi. Me, uskollinen laumasi, joka uutta tuotantoasi vuodesta toiseen jaksaa odottaa.

Ensimmäisen biisin aikana luonto kuitenkin teki tepposiaan ja rakentamasi äänimaailman yksityiskohdat sotkeutuivat tuulenpuuskien mukana puuroksi. Enkä oikein erottanut tuoreen luomistyösi hedelmiä. Uuden kappaleen jälkeen soititte kolme biisiä debyyttilevyltä. Ne potkivat mukavasti muniin. Erityisesti Beyond The Dark Sun iski päin näköä kuin kylmä talvituuli Pohjois-Karjalan jäätyneillä järvillä. Vanhojen kappaleiden pelkistetty äänimaailma toimi tässä tilassa ja näissä olosuhteissa huomattavasti pukaten pakaten täyteen tungettuja uusia biisejä paremmin. Jatkoitte vielä kahden Time I:n biisin verran ja taas tuuli sotki elämystä. Vaikka tunnen sekä Sons Of Winter And Stars- että Time-kappaleet läpikotaisin, en nyt millään tahtonut saada niistä kiinni. Loppua kohden tuuli hieman laantui ja viimeiset minuutit paaluttivat tunnelman lähes kohdalleen. Tunnin setissä eeppisiä rallejanne ei kuitenkaan tämän enempää ehtinyt soittaa.


 
Kun viimeisen biisin päätteeksi karjuit, Jari, vielä viimeiset säkeet mikrofoniin, jäi minulle edelleen kova nälkä nähdä lisää, nähdä isompaa. Nähdä ja kokea kaikki se kunnolla. Syksyn kiertueelta odotan juuri tätä. Odottamaan olen oppinut. Te sen minulle opetitte. (HL)


 
Kohta Tuskan kanssa samaan, kunnioitettavaan 20 vuoden ikään päässyt Baptism näytti omalla suoraviivaisella tavallaan, mistä suomalainen black metal on tehty. Ei käy kieltäminen, etteikö homma olisi toiminut livenä vakuuttavasti, ainakin visuaaliselta kantilta. Alan oppikirjaa seuraten, lavalla nähtiin rujon näköisiä soittajia maskeineen kaikkineen, sekä rauhallista liikehdintää joka loi keikalle varsin intensiivisen tunnelman. Se kantoi keikan loppuun saakka ja sai ajantajunkin häviämään.


 
Olikin sen vuoksi sääli, että Inferno Stagen soundit kääntyivät bändiä vastaan, ja kitarat jäivät paikoitellen todella pahasti taka-alalle. Baptism oli joka tapauksessa Kattilahallissa huomattavasti vakuuttavampi kuin levyillään, jotka ovat itselleni jättäneet yhtyeestä aina mielikuvan b-luokan bändistä. Sen mielikuvan voinkin jatkossa totaalisesti unohtaa! (TH)
 
Jos paino on voimaa, niin meksikolais-amerikkalainen Brujeria on painovoimaa, ja sille ei pärjää kukaan. Sen verran kookasta kaveria nähtiin lavalla. Kasvonsa alaosat huiveihin verhonneet musikantit tamppasivat höpöheinän tuoksuista grindiään varsin energisesti ja teltassa ryöri pitti heti alkutahdeista lähtien. Osa yhtyeen viehätyksestä johtuu tietysti anonymiteetistä, mutta basistin tunnistavat kyllä kaikki Napalm Deathin jäseneksi, sen verran paljastava tukkalaite miehellä on.


 
Naaman peittäminen juontaa juurensa yhtyeen poliittisesta historiasta, eikä politiikalta voitu tälläkään kertaa välttyä. Keikan puolivälin tienoilla lavamiehistöä täydentämään saatiin naiskauneutta Dztor Bichen muodossa, "Fuck Trump" -kirjoitukset käsivarsissaan. Tämä oli alkusoittoa "fuck Donald Trump" yleisönhuudatukselle ja espanjankieliselle paatokselle, joka itseltäni meni hieman ohi, mutta tyhmempikin tajuaa, että ei siinä USA:n poliittista johtoa ainakaan kiitelty.


 
Mikä biisien pituuksissa menetetään, se nopeudessa voitetaan, ja Brujeria olikin omiaan piristämään perjantai-iltapäivän apatiaa. Meno upposi myös yleisöön kuin nenä silmään, ja seisoipa edessäni myös muuan Mokoma-Annala ihan fiiliksissä ilmarummuttamassa. Muutama lähelläni keikkaa diggallut, ilmeisesti äidinkielenään espanjaa puhuva kaveri lauloi kovaäänisesti koko keikan läpi. Itselleni kappaleiden sanoma ei ihan välittynyt, sillä en ymmärrä espanjasta "una cerveza, por favor" -osastoa enempää. Mutta viis siitä, hyvä meininki ja mosh. Ja kuultiinhan setin lopuksi maanmainio Marihuana-versio Macarena-renkutuksesta. Sen sanomaa ei tarvinnut arvailla... (JN)
 
Päälavalla nähtiin lisää bandanna-huiveja, nyt vain naaman edestä otsalle sidottuina...


 
Näin Suicidal Tendenciesin viimeksi vuonna 1993 Metallican lämppärinä. Tuolloin Kaliforniasta ponnistava metallia, thrashia, HC:ta, funkkia ja vaikka mitä sekoittavan ryhmän energisyys pyyhki Black Albumin rundia kiertäneellä Metallicalla pöytää. Lukiossa muuten seuraavana päivänä eräät luokan tytöt kysyivät, että oliko Metallica hyvä? Vastasin, että oli, mutta Suikkarit oli paremmat. Katsoivat aika hitaasti.

24 vuotta myöhemmin Suicidal Tendencies tuntuu edelleen yhtä energiseltä kuin aikoinaan Oulunkylässä. Yhtyeen nykyisessä kokoonpanossa ei taida olla 24 vuoden takaiseen verrattuna enää muita originaalijäseniä kuin laulaja Mike Muir. Rumpujen takana yhtyeessä nykyisin tykittävä Slayer-legenda Dave Lombardo on kuitenkin todella positiivinen ylläri.
 
Keikka rävähti heti käyntiin kovalla hitillä: You Can't Bring Me Downin aikana pitti pyöri niin yleisössä kuin lavallakin. Suicidalin nykykokoonpano juoksee ympyrää lavalla Cyco Miko Muirin lapatessa vettä kiukaalle niin perkeleesti.
 
Muirin esiintymistä voisin katsella tunnin verran vaikka ilman musiikkiakin. Kädet ja keho jumppaavat tauotta keikan aikana; yhtenä hetkenä miehen siluetti näyttää kuin hän yrittäisi uida rintaa, toisena hetkenä tulee mieleen puuron aggressiivinen syönti kahdella lusikalla. Touhusta tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Yhtye sykkii Muirin mukana.
 
Suicidal Tendencies ei kikkaile tunnin mittaisen keikan aikana. Jopa kaltaiseni kahden levyn kevyt-ST-fani pysyy keikasta enimmäkseen kärryillä. Clap Like Ozzy, War Inside My Head, Possessed to Skate ja Pledge Your Allegiance, jonka aikana koko eturivi pääsee lavalle hokemaan kirjaimia S ja T yhtyeen kanssa, ovat ralleja, jotka lähes kaikki skeittithrashin kuluttajat tuntevat.
 
Tunti on jopa liian lyhyt. Muirin energinen kohkaaminen, välispiikkien iloinen ja rönsyilevä sanoma siitä, että itsensä pitää nostaa aina uudelleen ylös ja itseensä pitää luottaa, sekä Lombardon ja muun yhtyeen kova tykittely jättää positiivisen nälän. Suicidal Tendencies tarjoilee päivän C-vitamiinit, vaikka aurinko pysyykin pilvessä.
 
24 vuotta myöhemmin Suicidal Tendencies on edelleen ihan vit*n kova. (NK)


 
Pekko Käppi & K.H.H.L oli tämän vuoden Tuskan ”pakollinen” musiikillinen outolintu. Herran pääinstrumentti tunnetusti on muinainen, etäisesti viulua muistuttava jouhikko, ja sitä sitten terästetään paikoitellen rankastikin efekteillä. Jouhikon ja laulun lisäksi lavalla kuultiin muutaman kielen vajaita cigar box -kitaroita bluesmaista tunnelmaa luomassa ja taatusti minimalistisin rumpusetti minkä olen kuunaan nähnyt. Ajatuksen tasolla siis PK & KHHL oli ennakkoon hyvinkin mielenkiintoinen, mutta livenä Käppi oli valitettavasti kovin ankean kuuloista vaikerrusta.


 
Tiedä sitten, oliko tässä nyt aika ja paikka vain niin väärin valittu, ettei homma toiminut, mutta ainakin allekirjoittaneelle iski jo muutaman biisin jälkeen kyllästynyt olo, ja se johtui osaltaan kappaleiden keskinäisistä samankaltaisuuksista. Ehkä kuriositeettina yhtye toimii, mutta siihenpä se taitaakin sitten jäädä. (TH)
 
Seuraavaksi Väkevä-teltassa kuultiin vaikka mitä, mutta minimalistisuus oli ehkä se yksi asia, mitä Insomniumin musiikki ei tänä päivänä sisällä... (MO)

Oli aika selvä peli, mitä Insomniumin tunnin setti sisältäisi: koko Winter’s Gate -levyn (2016) sekä joukon takuuvarmoja keikkahittejä. Jippo on tietenkin siinä, että Winter’s Gate -levy on yhtä kuin Winter’s Gate -biisi – ralli, johon en ole tahtonut saada kunnon otetta levyltä kuunneltuna, vaikka kaltaiseni taidehevikriitikon moisesta pitäisikin olla aivan pähkinöinä. Ennakko-odotuksissani Tuska-keikka olisi mahdollisuus vihdoin tajuta biisi/levy kunnolla.

Juuri niin kävikin: seisoin, selkä miksauskopin aitaan nojaten, monttu auki ja otin kaiken vastaan, kadoten jonnekin viikinkitarinan syövereihin ja irtautuen arkitodellisuudesta musiikin ja sanoitusten luomiin mielikuviin. Tuntuu yhä, tätä kirjoittaessa, käsittämättömältä kuinka hienosti 40 minuuttia kellottava biisi toimi livenä ja kuinka yksikään lukuisista sekunneista ei tuntunut tarpeettomalta.

Biisimöhkäleen jälkeen soitettu biisinelikko Change of Heart, Mortal Share, Ephemeral ja While We Sleep tuntuivat (vaikka ovatkin erittäin hienoja kappaleita) jälkikirjoitukselta, joka ei heikentänyt tai parantanut keikkaa. Liveshow (mitä siitä nyt näin, silmäni olivat ison osan ajasta kiinni) oli vähäeleistä ja tavanomaista – hiukan savua, valoja ja tukan heilauttelua – mutta musiikki oli kaikkea muuta: keikka oli tunti hyvin soitettuja, hyviä biisejä, ei mitään muuta eikä mitään vähempää. Juuri tällaisia metallikeikkojen pitäisikin olla: jokunen mustiin vaatteisiin pukeutunut jätkä lavalla soittamassa hyvää musiikkia. Enempää ei tarvita. Olen valmis, perjantaina alkuillasta, julistamaan festarien parhaan keikan palkinnon Insomniumille. (AP)
 
Jos oli Insomnium parasta, mitä Tuska-perjantai oli tähän mennessä tarjonnut, seuraava artisti etukäteen suorastaan hiukan hirvitti. Siitä nimittäin on "muutama" vuosi, kun Barathrum edellisen kerran Tuskaa läsnäolollaan "kunnioitti." Tuskaksi se kääntyi tuolloin järjestäjillekin, ja porttikieltohan siitä Barathrum-pomo Demonos Sovalle pamahti. Oli siis omalla tavallaan juhlavuoden juttuja tämäkin, että bändi buukattiin jälleen Tuskaan.


 
Jos suu on Sovalla toisinaan käynyt vuolaasti, niin vielä vuolaammin vuosien varrella ovat sen suun läpi soljuneet käymisteitse tehtyjen nesteiden virrat. Ei lavalla toki tälläkään kertaa mitään raittiuskerholaisia nähty, eikä siellä sellaisia olla pitänytkään, mutta olipa kuitenkin yllättävänkin skarppi ja tiukka yhtye. Merkille piti laittaa myös se, että yhtyettä todellakin oli kaivattu, sillä Kattilahalli oli niin tupaten täynnä, että viitisen minuuttia keikan alkamisen jälkeen paikalle pyrkivät saivat tyytyä bändin zoomailemiseen suunnilleen oviverhon kohdalta. Barathrumin kohdalla - uskokaa tai älkää - järjestäjille tuli mittavirhe. Kattilahallin ulkopuolella parveilevista ja sisään-ulos poukkoilevista ihmisjoukkioista päätellen yhtyeen olisi kuulunut esiintyä telttalavalla.
 
Nähty keikka oli kuitenkin sopiva sekoitus uusinta albumia ja myös vanhempia. Hellspawn ja On The Dark River Bank tarjosivat kappaleissa sitä uusinta uutta, kun taas Infernal menikin jo 20 vuoden taakse. Ja totta kai ne hitit, Last Day In Heaven ja Warmetal kuuluvat settiin. Näistä erityisesti ensin mainittu sai saliin huomattavasti eloa.


 
Välispiikit menivät yleisöllä lähinnä hämmästellessä, miten Sova olikin saanut äänensä niin kähiseväksi raakkumiseksi. Spiikeistä ei tosiaankaan saanut aina oikein selvää, mihin saattaa vaikuttaa sekin, että seurasin orkesteria tarkkaan rajatun anniskelualueen puolelta. Naureskeltiin siellä porukoiden kanssa tosin, että kokeilisikohan Sova vähän kepillä jäätä ja spiikkaisi "Muistatteko, kun 15 vuotta sitten..." ja näkisimme saman tien kuinka sähköt menevät poikki ja Sova katoaa lattialuukusta kellariin. No, mitään arveluttavaa ei kuultu. Barathrum osoitti, että se osaa keskittyä myös tasapainoiseen ja hyvään keikkaan. (JR)
 
Lähes eksistentiaaliset mitat saaneelta Insomniumin keikalta Peura kiiruhti päälavan miksauskopin luo. Kanadan hullu ukko, Devin Townsend, on saanut elämänsä paletin hienosti kasaan noin kymmenen vuoden takaisen kriisin jälkeen, ja onpa hän tehnyt joitakin uransa hienoimmista levyistä uudehkon Project-kokoonpanon kanssa. Vaikka olenkin herran työskentelyä seurannut läheltä ja kaukaa vuosikymmenen, livekunto oli jäänyt tarkistamatta, mutta onneksi puute oli helppo paikata.


 
Kenties ongelma oli omani, sillä olin niin pahoissa Insomnium-pöllyissä, että Devin Townsend Projectin keikan alkupuolisko ei meinannut lähteä millään. Kappaleet olivat hyviä, soiton laatua tuskin kukaan epäili, ja Devinin ääniala se jaksaa ällistyttää yhä edelleen, kerta toisensa jälkeen. Myöskin lavalle päätynyt Anneke van Giersbergen oli erinomainen lisä soundipalettiin. Muutaman biisin ajan fiilistelin hyvää tunnelmaa, mutta biisit jäivät vain biiseiksi – kunnes jokin naksahti pääkopassani ja riffien mannerlaattamainen koko rojahti kerralla niskaani. Sen jälkeen, kuten edeltävällä joensuulaisbändin keikallakin, silmäni pysyivät lähtökohtaisesti suljettuina ja suuni auki.

Townsendin live-esiintyminen oli, vähäeleisiin joensuulaisiin verrattuna, tyystin toisenlaista: herran kyky sanailussa ja yleisön haltuunotossa olivat jotakin sellaista, jota saa todistaa ani harvoin. Olin erityisen myyty hienosti huumorilla kevennetystä Ih-Ah!:sta sekä lunastetusta penisvitsilupauksesta. Kun olin löytänyt viiveellä tarpeellisen zen-tilan, keikka tuntui loppuvan aivan käsiin ja olisin suonut soittoaikaa roimasti enemmän, vaikka sitten illan pääesiintyjän, korkkarihevin sankarien kustannuksilla. Kaikkea ei voi saada, vaikka DTP:n keikka kuinka paljon antoikin. (AP)



Tuskan tuntemattomampia ulkomaalaisnimiä oli yhdysvaltalainen Trap Them. Väkivaltainen, crustin ja grindin sävyttämä hardcore-paahto on tehnyt meikäläiseen lähtemättömän vaikutuksen, joten yhtyeen keikka oli tietysti henkilökohtaisesti viikonlopun odotetuimpia. Kiinnostusta ei ainakaan vähentänyt se, että Trap Them ja erityisesti laulajansa Ryan McKenney on myös tunnettu raivokkaista esiintymisistään; vokalistilla kun on esimerkiksi tapana hakata mikrofonilla silmäkulmansa auki tai vaikkapa murtaa molemmat kantapäänsä, vetäen silti keikat aina loppuun saakka.



Tuskan vedossa ei tällä kertaa veri lentänyt tai paikkoja murrettu, mutta intensiteetti oli käsittämätön. McKenney on todellakin lavalla kuin riivattu - raivon kasvamisen pystyi näkemään pelkistä sormien tärinästä mikrofonia vasten ja hetkittäin kaveri myös nojaili puolittain yleisön yllä, ottaen päistä tukea. Muu bändi jäi luonnollisesti hieman esiintymisessä varjoon, mutta soitto oli äärimmäisen tiukkaa. Soundit toimivat juuri niin hyvin kuin Kattilahallissa tämän tyylisen musiikin osalta voivat. Trap Them oli Tuskassa maineensa veroinen ja keikka tuntuikin menevän ohi aivan liian nopeasti. Ehdottomasti yksi viikonlopun kärkivetoja. (TV)

Mutta eipä telttalavalla hetken kuluttua jääty hulluudessa juurikaan pekkaa pahemmaksi...

Väkevä-teltan lauteilla oli vuorossa mustan metallin uranuurtaja, norjalainen Mayhem, joka Tuskassa veti monumentaalisen De Mysteris Dom Sathanas -levynsä alusta loppuun. Sen turvin bändi tuntuukin eläneen viimeiset vuodet. Legenda-status Mayhemillä ja mainitulla albumilla toki on, mutta pieni uudistuminen olisi varmaan paikallaan.


 
Keskiverto festarikävijälle keikka oli haastava, koska Mayhemin - ja eritytisesti DMDS-levyn aikaisen Mayhemin - black metal on luonteeltaan hyvin ritualistista. Kun tunnin setti tätä herkkua lätkäistään festarilla Devin Townsendin ja Sabatonin väliin, on oikeaan lataukseen pääseminen hieman hankalaa. Asiaa olisi toki varmasti helpottanut suunnattomasti, jos olisin mennyt teltan alle keikkaa katsomaan. Koska itselläni nyt sattui keikan alkaessa olemaan lähes täysi (ja festarihintainen, lukekaa se kuten haluatte) kaljatölkki kädessä ja hyvää seuraa ympärillä, ja Väkevä Stagen edustakin sitä paitsi täynnä kuin Herr Turusen tuliase, jäin vapaaehtoisesti jumiin anniskelualueelle. Sieltä onnistuin katselemisen sijaan pikemminkin kuuntelemaan, mitä teltassa tapahtui. Nöyrän pyynnön esitänkin valtakuntamme hallitukselle, että siellä nyt viimeinkin saataisiin tämä kaljakarsinapaskalaki kumottua, jotta musadiggarit välttyisivät vastaisuudessa tämänkin kaltaisilta ongelmilta.


 
Keikkaa lähempää seuranneiden mukaan rituaalit olivatkin vahvasti esillä ja soundit teltan katteen alla päälavan tuulista ympäristöä paremmin kohdallaan. De Mysteriis Dom Sathanas on kuitenkin niin luihin ja ytimiin kaluttu, että sen enempää itse keikan sisällöstä ei liene sanottavaa. Lievästi ulkomusiikillisena anekdoottina toki se mainittakoon, että valtakuntamme suurimmassa sanomalehdessä keikka arvioitiin sangen syvään luodaten. Se, jos mikä, kertoo metallimusiikin asemasta rakkaassa kotimaassamme. Washington Post tähän samaan taipuisi. (HL)
 
Introna toimivan, Status Quon tunnetuksi tekemän In The Army Now’n alkaessa kuulua ilmoille Joakim Brodènin laulamana, yleisö ilmaantuu paikalle kuin sopulit koloistaan. Mitäpä muuta Sabatonin keikkoihin oleellisesti kuuluisi kuin räiskettä, pyroja sekä väärentämätöntä sotahenkisyyttä. Lavakoristelu on saman tyylistä kuin aiemmillakin keikoilla, tosin tämän vuoden Tuskan päälavan “pienuudesta” johtuen supistetummassa mittakaavassa. Mutta niin sieltä vain löytyvät kypärät roikkumassa mikeistä ja tankki haupitseineen muutoin niin tummasta porukasta erottuvan enkelitukkaisen palikanpyörittäjän, rumpali Hannes Van Dahlin, alla. Esiintymisasuina toimivat metro-camot sekä Brodénin luotiliivi riisikuvioituine alumiinilevyn paloineen Top Gun -arskoja unohtamatta. Tarkkalinjaisesti viimeistelty kuontalo sekä leijonanharja ovat tiukasti Jocken ominta stailia, kun taas muilla bändin jäsenillä heiluu pidempi - siis tukka.

Taustalakanassa ja lavansivun screeneillä näkyy World Of Tanks -peli, johon Sabaton on lähtenyt yhteistyöhön edellä mainitun sekä Wargaming.netin kanssa. "Hyvää iltaa, Helsinki!" tulee laulajan suusta paremmin kuin useammalta suomalaiselta tähän aikaan illasta.
 
Allekirjoittaneelle Tuskan päälavaveto on neljäs Sabaton-keikka reilun vuoden aikana, joten kriittisyys alkaa nousta pintaan esiintymisen suhteen. Aluksi luulinkin keikan olevan väsyttävä ja ehkäpä myös noloksi käyvän tarkka toisinto aiemmista, kun Tuskassa nähdyn The Last Tour -kiertueensa avauksena soineen Ghost Divisionin aikana Joakim toistaa tyypillistä polveen takomista nyrkillään. Keikan edetessä artisti on onneksi jo näyttänyt löytävän uudenlaisia esiintymiskuvioita. Hyvä niin. Aina niin hymyilevänä esiintyvän kitaristin Chris Rörlandin ilmekin on jo muuttunut totisemmaksi. Mahtaako alkava väsymys kiertämiseen iskeä?


 
Setti etenee muutoinkin mukavaan tapaan ja Brodénin ääni kestää. Kolmantena kuultu Blood of Bannockburn vie Skotlannin nummille onnistuneesti. Sabatonin eloisa touhuilu ei jätä ketään kylmäksi. Soundit toimivat hyvin, joten ei valittamista.
 
Yleisön seassa erottuvia totisia helmet-päitä ynnä muita faneja rentoutetaan välispiikkiin heitetyllä vitsillä, johon kitaristi, bändin tuorein kiinnitys Tommy Johansson heittää "tittiditiidi-tidi"-soiton, ja eniten naurua saakin aikaan laulajan kommentti soittajalleen: "It wasn't that funny, motherfucker!" Tunnelma kevenee totisista sota-ajoista kivasti tähän hetkeen.


 
Tässäkin vaiheessa viileämpänä seisoskelevan takarivin saa väistämättäkin vauhtiin kotoisen tark’ampujasankari Simo Häyhän tarinaan perustuva illan kuudes ralli White Death. Sabatonin taito heitellä kuulijan mieltä historian sotahetkistä nykyiseen onkin yksi rikastuttavimmista asioista, joka keikoista jää mieleen. Loppu on historiaa! (MM)

Varsinaisessa setissä kuullaan toinenkin suomalaisesta kirjoitettu biisi, Soldier of 3 Armies. Kolmannen, Talvisodan, aina yhtä mallikkaasti kattauksensa kuulijoidensa mukaan säätävä yhtye panttaa encoreihin. Juuri tämän muovautuvuutensa vuoksi Sabaton on tällä hetkellä yksi suosituimmista metalliyhtyeistä. Olipa heidän lava-aktinsa jokaista liikettä ja muka-spontaania huonoa vitsiä myöten pilkuntarkasti koreografioitu tai ei, ja pitääpä heistä tai ei, vaikea on vastaankaan väittää, etteikö Sabaton olisi ihan pirun viihdyttävä yhtye. (MO)

 

LAUANTAI

Vaikka lauantain headlineriksi oli kiinnitetty kauan kaivattu HIM, ainakin minua etukäteen hieman arvelutti, miten Suvilahteen riittäisi yleisöä, kun Hämeenlinnan jättimäinen Guns N' Roses -spektaakkeli veti taholleen 55 000 -päisen rokkarikansan, ja toisaalla myös Provississa oli tarjolla Danzigia, Amaranthea, Moonsorrow'ta ja muuta Tuskan kanssa "päällekkäistä." Vaan turhaanpa huolehdin. Tuskaan löysi sen historian yhden päivän ennätysyleisö neljätoista tuhatta musiikin ystävää, joista silmiinpistävän moni, varmaankin juuri HIM:in vuoksi läsnä ollut, oli ulkomaalaisia.

Tuska-lauantai aukesi edellispäivääkin harmaammissa merkeissä. Sateen uhka oli käsin kosketeltava ja myös Forecan oraakkelien mukaan todellinen, joten astelimme päivän taisteluihin sadeviitat takataskussa. Päivän musiikkikattauskaan varsinaisesti mieltä oitis ylentänyt… mutta ei sen ollut tarkoituskaan. Ensimmäiseksi tärähtää telttalavalla. (MO)

Lauantain päivänavaus tapahtui ruotsalaisen death metalin tutuilla askelmerkeillä. Lik ei ole päivittänyt maansa tavaramerkkisoundia, vaan lavalla jyrisivät perinteiset Entombed/Grave-osaston mureat kitaravallit. Vaikka en kovin suuria panoksia Likin menestyksen puolestan asettaisi tulevaisuudessakaan, niin bändin HM2-jyystö oli kaikkine vanhojen ideoiden kierrättämisineenkin mukavan energistä, ja puolen tunnin setti näillä biiseillä kannettiin ihan hyvin.

Bändikin oli selvästi tyytyväinen lavalla, ja sai tuolloin vielä hieman harvalukuiselta yleisöltä varsin hyvän vastaanoton. (JR)
 
Suomi Finland Perkele -lehden head honchojen lauantaina kuratoiman Kattilahallin tarjonnan puolestaan avasi paikallinen sludgekrautstoner-voimatrio Alabama Kush. Harmi vain, että meidän toimituskunnastamme Inferno Stagelle ei eksynyt valokuvaajaa lukuun ottamatta kukaan. Alla kuva. (MO)


 
Ruotsalainen retrorock-akti Avatarium telttalavan lauantain aloittavana esiintyjänä sen sijaan veti  sellaisen keikan, ettei ainakaan Tuomio Harjun mukaan näillä festareilla muut päässeet lähellekään. Kappaleella Into the Fire/Into the Storm käyntiin lähtenyt kolmevarttinen oli oiva osoitus siitä, mitä vuosikymmenien soittaminen bändeissä tekee muusikoille: valtaisan taituruuden lisäksi tyylitajua löytyy Avatariumin hahmoilta vaikka muille jakaa.

Eritoten Marcus Jidellin kitarointia kuuntelisi huomattavasti pidemmänkin setin eikä käy kieltäminen myöskään jumalaisen Jennie-Annin esiintymisen ihanuutta. Neitonen tuki lauluaan usein akustisella kitaralla joka toi äänikuvaan mukavaa soljuvuutta sekä raskaammille riffeille kepeyttä.


 
Avatariumin retrosti rokkaava tummasävyinen hevi toimi myös soundipoliitiikaltaan erinomaisesti, eikä mikään mennyt tukkoon tai jäänyt kuulematta. Kun setti päättyi mykistävään Medusa Childiin, oli silmäkulmia hieman kuivattava ja seliteltävä itselleen, että ”hiekkaa sinne silmiin vain meni.” (TH)

Impaled Nazarene on ollut Tuskan lavalla muutamankin kerran, ja aina ollut viihdyttävä. Luttisen johtaman sotapatteriston keikka on aina ollut ns. varsin varma nakki, ja sellainen saatiin nytkin. Pääpaino oli tällä kertaa alkupään kolmessa ensimmäisessä albumissa. I Al Purg Vompo aloitti, In The Name Of Satan jatkoi, Horny and the Horned vei ja yleisö vikisi. Toki seassa oli tuttua perusosaston päihin antamista. Lemmyä muisteltiin Motörpeniksellä, mutta tuoppeja ei voitu nostaa, koska sääntö-Suomi. Muutama tuoppi nousi silti tarkkaan rajatun anniskelualueen puolella. Toivottavasti kukaan ei kuollut.


 
Mutta. Nasarealainen ei tule kunnolla seivästettyä ilman Luttisen mojovia välikommentteja. Pieniä avautumisia saivat nyt muun muassa kaatunut viskilasi ja myös melko vaisu yleisö. No, olihan se vähän staattista, vaikka pieni juoksupiiri lavan edustalla pyörikin. Osasyynä yleisön fleguiluun saattoi oli myös tuuli, joka  tehokkaasti vei äänet. Soundit huojuivat ajoittain aika pahasti ja olivat tuon tuosta turhankin ponnettomat. No, tekosyitä riittää, sillä jos "syvällä Tsekkien persereiässä" (tjsp, mitä nyt Lutunen666 sanoikaan) yleisö mylvii niin, että savupiiput menee kumoon, niin ehkäpä pieni kuitti Tuska-kansalle oli ihan paikallaan. Bändi hoiti hommansa ja myös biisivalinnat olivat hyviä, mutta ehkäpä teltta olisi kuitenkin ollut tällä kertaa Impukoille otollisempi ympäristö. (JR)


 
Viime vuosien mielenkiintoisimpiin uusiin black metal -yhtyeisiin kuuluva Paara (yllä) pääsi vihdoin tekemään debyyttinsä Tuskassa. Bändin sijoittaminen hallissa sijaitsevalle Inferno Stagelle oli toimiva ratkaisu, sillä yhtyeen suureksi osaksi varsin tunnelmoiva ulosanti pääsi pimeässä hallissa paremmin oikeuksiinsa.

Keikka osoitti, että Paaran biisien taika ei katoa mihinkään livetilanteessa, vaan ne toimivat lavalta kuultuina jopa levyä paremmin. Paara-kappaleella aloitetun yhteensä 45 minuuttia kestäneen setin aikana kuultiin aimo annos taidokkaasti sävellettyä ja esitettyä black metalia, joka ei jättänyt kylmäksi. Yhtyeen esiintymisessä ei sinänsä ollut mitään poikkeuksellista, mutta Paaran keikka oli kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että viihdyttävään keikkaan ei tarvita lavalla erityisiä sirkustemppuja, jos vain musiikki itsessään on tarpeeksi vaikuttavaa. (TL)
 
Seuraavaksi ääneen pääsi aina tasaisen hyvä Mokoma. Olemme kirjoittaneet Mokomasta viimeisen kahden kesän aikana jotakuinkin jokaiselta festarilta, joten tällä kertaa jätämme aivan tarkoituksella kirjoittamatta. Tässä kuitenkin kuva sellaista kaipaaville. (MO)
 

 
Kun sitä surkia toimittajaihminen Tuskan ensimmäisenä päivänä on rällästellyt ja harrastanut vahvaa sosiaalista kanssakäymistä, osuu Throes Of Dawnin kakkospäivän keikka Kattilahallissa juuri oikeaan hetkeen. Väsyneen ryytynyt heavyjourno saa hetkeksi hiljentyä ja kadota musiikin pehmeään syliin. Kello kävi vasta hieman päälle neljää, mutta lavan eteen oli kerääntynyt ihan hyvin porukkaa, osa varmasti ihan puhtaasti lämmönkin vuoksi. Ulkonahan oli perus kesäpäivä, mittari näytti noin 12 astetta. Plussaa, kuitenkin.


 
Sen suuremmin itseään esittelemättä vaasalaisbändi polkaisi settinsä käyntiin. Hidasta ja viipyilevää, tunnelmallista ja kaihomielisen kaunista, kaikkea tätä kuultiin, juuri sopivassa mittakaavassa ja kuten sanottua, kakkospäivän henkiseen mielentilaan täysin oikein osuvana. Kun sounditkin vielä ovat alusta lähtien napissaan, ei oikeastaan ollut mitään syytä miksi tässä tilassa ei olisi voinut hetkeksi rauhassa lillua toisaalle.
 
Bändin viime vuonna ilmestynyttä Our Voices Shall Remain -levyä olen luukuttanut kuin se olisi ainoa levyni, mutta vanhempaa ja hieman raskaampaa tuotantoa en yhtään. Setti koostuukin onneksi  pääasiassa juuri uudemmista. Yhden raskaamman örinäbiisin kundit vetävät, mutta kovinkaan raskaaksi ei sekään yksinään ilmapiiriä nosta. Hauraus on päivän sana ja yhtään enemmän edes hentoa mättöä olisi aivan varmasti ollut liikaa tähän intiimiin iltapäiväkeikkaan.


 
Biisien välissä kukaan bändistä ei juuri peukun näyttämistä enempää innostu kommunikoimaan, eikä yleisökään sen puoleen mihinkään suuriin huutoihin lähde. Kohteliaat aplodit ja pienet kannustushuudot ehditään toisinaan päästää ilmaan, kun bändi puskee jo seuraavaa biisiä käyntiin. Viimeisen biisin päätyttyä Henri Koivula heittää illan ainoan spiikkinsä todeen mikrofoniin lyhyesti “kiitos.” Kiitos itsellenne. Tämä oli täydellinen juuri näin. (HL)
 
“Olisi hauskaa mennä kotiin, pitkästä aikaa. Kolmentoista vuoden jälkeen nähdä omat lapset…” ja niin edelleen. Samainen kolmetoista vuotta ehti myös vierähtää siitä, kun Timo Rautiainen bändeineen edellisen kerran nousi Tuskan lavalle. Nyt paikkana oli Radio Rock Main stage, jolla hetkeä aiemmin oli paahtanut Impaled Nazarene ja tässä välissä telttalavan oli vetänyt täyteen Mokoma, joten varsin monipuolinen suomimetallin kattaus oli tähän lauantaipäivään saatu tungettua ilman hengähdystaukoja.  Shamaanihenkisen intron jälkeen lähdettiin runnomaan Rajattoman rakkauden parissa ja toistakymmentä vuotta taukoa ei näytä suuria muutoksia aiheuttaneen.

Kaikki kielisoittimet osoittavat välillä symmetrisesti kohti taivaita, jokaisen ulkoinen olemus on verhoiltu pelkkään mustaan ja Rautiaisen leppoisten välispiikkien mukaan ainoastaan Petosalmi on tauon aikana päässyt vähän lihomaan. Vanhojen ja tuttujen kappaleiden lisäksi kuultiin myös molemmat tänä vuonna julkaistut uutuudet eli Pitkän kaavan mukaan sekä Suomi sata vuotta. Näistä jälkimmäinen on herättänyt aika kovaakin vääntöä fanien keskuudessa suorasanaisilla lyriikoillaan ja Rautiainen kertoikin muuttuneensa "Sarvivuoren Santanasta" enemmänkin Sarvivuoren suvakiksi. No, oli kappaleen sanomasta mitä mieltä tahansa, ei biisin toimivuutta Tuskassa tarvinnut kyseenalaistaa.

Rautiaisen ääni on tunnetusti persoonallinen ja laulutyyli erityisen selkeä, johon Nils Ursinin matalat karjahtelut luovat mukavan kontrastin. Keikka sinetöitiin Lumessakahlaajilla sekä Alavilla mailla, jotka molemmat saivat yleisön puimaan nyrkkejään ilmoille. Uutta levyä syksyllä ulos suoltava yhtye pitää kyllä ehdottomasti päästä vielä näkemään jossain myös vähän intiimimmässä ympäristössä. Toivotaan kuitenkin, että Niskalaukojat eivät jää tämän kesän festarikeikkojen jälkeen ihan yhtä pitkälle keikkatauolle kuin viimeksi.  (TK)
 
Sleep Of Monsters on kova livebändi. Kun se vieläpä tuo koko massiivisen jäsenistönsä Tuskaan, ovat odotukset korkealla. Kattilahalli tuntuu juuri oikealla tavalla intiimiltä paikalta, kuin bändin lempeitä säveliä varten luodulta. Kun kaikki kymmenen jäsentä nousevat lavalla paikoilleen, on lavalla toki jo hieman ahdasta. Paikat löytyvät ja show saadaan käyntiin.
 
Ensimmäisen biisin aikana laulaja Ike Vilin ääni tuntui kuitenkin etsivän uomaansa ja kolmen naisen taustakuoron heleät äänet tuntuivat katoavan kokonaan johonkin muualle. 


 
Toinen biisi. Päälaululinja ei löytynyt vieläkään, eikä sitä kyllä löydetä oikeastaan koko keikan aikana. Ike tuntui lähinnä huutavan laulujen tekstit läpi. Esimerkiksi hyvinkin melodisen Art Of Passaun kaikki kauniit laulusävyt muuttuivat puuroiseksi massaksi, jota ei pelastanut edes hieman paremmin kuuluva mimmikuoro. Joku keikan miksauksessa meni nyt pahasti vikaan, koska koskettimien ja rumpujen lisäksi mitään hienoista yksityiskohdista en ainakaan omalle paikalleni, miksauskarsinan eteen erottanut. Biisien välissä solisti heitti pientä vitsiä Tuskasta, ammatinvalinnasta ynnä muusta, mutta miehen haukkoessa ilmaa hengästyksissään, kaskutkin menevät pitkälti ohi ja päädyn epäilemään, että bäkkärillä on kenties naukattu muutama Famous Tuska -viskin kulaus liikaa.


 
Bändiin hiljattain liittynyt Ande Kiiski, jonka moni varmasti Rytmihäiriöstä tuntee, oli tässä yhteydessä, bändin muiden sliipattujen kiiltokuvapoikien rinnalla, melkoisen näyttävä ilmestys. En tiedä, kuinka paljon heppu joutui lavalla jarruttelemaan, koska menohan on melko erilaista kuin  Rytmihäiriön esiintyessä...
 
Vasta setin päättävä Nihil Nihil Nihil nousi hyväksyttävälle tasolle. Soundit eivät tässäkään olleet kohdallaan, mutta biisi on vain niin hyvä, että se toimii vaikka sitten näin. (HL)
 
Jo viidettä festarikesäänsä viettävä Lost Society palasi jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen Tuskaan. Neljän vuoden takaiseen Tuska-debyyttiinsä verraten bändi on selvästi ammattimaistunut ja aikuistunut, mutta yhtyeelle ominainen ilmiömäinen energia ei ole kadonnut mihinkään. Kolme varttia kestäneessä myllytyksessä nimittäin ainoan todellisen hengähdyshetken tarjosi oikeastaan vain hitaammanpuoleinen I Am the Antidote. Muutoin pitti pyöri ja hilsettä lennätettiin taukoamatta niin lavalla kuin yleisössäkin.
 
Keulakuva Elbanna (oik.) hyppi ja juoksi lavalla tuttuun tapaansa vilkkaasti ja energisesti kuin terrieri piripäissään, koko bändin soiton ollessa samalla kuitenkin timantintarkkaa mutta elävää. Yleisö tuntui löytäneen hyvin myös bändin uudemman, askeleen thrashista poispäin ottaneen tuotannon. Juuri edellä mainittu I Am the Antidote sekä Hollow Eyes ja Riot tasapainottivat settiä sopivasti ja saivat yhtyeen perinteiset kaahausrässibiisit tuntumaan entistä vauhdikkaammilta. Rutinoituneiden veteraanibändien lomassa Lost Societyn kaltaisen nuoruuden intoa uhkuvan esiintymisen seuraaminen oli piristävää. Toivottavasti bändi onnistuu säilyttämään vilpittömän innostuksensa vielä pitkään, sillä yhtä kovia livebändejä ei Suomessa montaa ole. (TL)


 
Nautittuani Kattilahallin lämmöstä oli aika siirtyä taas koleaan ulkoilmaan ja päälavalle, jossa vuoroon tuli ruotsalainen pitkän linjan melometalli/metalcore-pumppu Soilwork. Bändi on nähty yhdellä jos toisellakin festarilla, ja myös sillä aikoinaan DVD:lle päätyneellä The Circuksen klubikeikalla. Meno on järjestään ollut vahvaa: laulaja Björn “Speed” Strid on pystynyt piiskaamaan yleisön mukaan riehumaan, ja siinä ohessa kovaa mättöä on tarjonnut myös bändissä aiemmin rumpuja takonut Dirk Verbeuren, joka vuonna 2017 korvattiin miehen omalla oppilaalla. Bastian Thusgaard on varmasti kelpo rumpali, mutta kyllä bändistä iso osa ryhtiä näytti Tuskan lavalla kadonneen.


 
Vetelästä keikasta ei toki voi ainoastaan bändiä syyttää, koska kylmässä alkuillassa yleisökin tuntui melkoisen kohmeiselta. Strid itse tosin väitti arvostavansa Tuskan keliä parin viikon takaista Hellfestiä enemmän. Noin 35 astetta lämpöä ja paahtava aurinko on kuulemma aivan väärin. Minusta ne olivat aivan oikein. Sitä en kuitenkaan tajua, miten ihmeessä onnistuin polttamaan kasvoni Tuskassa, vaikka Hellfestin helteistä selvisin vielä jokseenkin valkoihoisena. Mutta se siitä.
 
Strid pisti kehäpitin pyörimään melko nopeasti, mutta parin biisin jälkeen eteen avautui hieman harvinaisempi näky: mukavan kokoiseksi kasvaneessa circle pitissä KÄVELTIIN ympyrää. Tähän ei vaikuttanut sekään, että bändi lavalla tahkosi intensiivistä materiaalia ja sounditkin olivat edellispäivän tuulista Wintersunia paremmin kohdallaan. The Ride Majestic, The Living Infinite ynnä muuta tavaraa uran varrelta soitettiin, mutta musiikillinen ruoska ei vain nyt toiminut kuten haluttiin.


 
Itse jäin kaipaamaan This Momentary Blissiä, mutta kai se sitten kuullaan marraskuun Suomen-kiertueella, jossa oman klubikeikan turvallinen ympäristö saanee sekä bändin että yleisön Tuskaa paremmin käyntiin. (HL)
 
Mind Riotin piti tulla esiintymään jo ensimmäiseen Tuskaan, mutta bändi perui osallistumisensa sinne. Onneksi paikkauskeikkaa ei tarvinnut odotella kuin 20 vuotta. Kuten Inferno-lavan juontaja bändin spiikkasi: vanhan liiton meininkiä luvattiin ja vanhan liiton meininkiä saatiin. Pakko on kuitenkin todeta, että jos yhtye ainakin itselleni oli 20 vuotta sitten tuttu korkeintaan nimenä, niin nyt mielenkiintoa keikkaa kohtaa nosti Mokomassa ja Sakara Recordsilla vaikuttava Tuomo Saikkonen kitarassa ja vokaaleissa sekä basson varressa niin ikään Mokomassa kitaroiva Kuisma Aalto. Rummuissa nähtiin väkevästi käskenyt Tuomon veli Teemu.


 
Varsin hyvällä intensiteetillä yhtye veti puolen tunnin keikkansa ja itse asiassa olin positiivisesti yllättynyt, miten tiukkaa soittoa (no yllätys, tällä miehistöllä), laadukasta laulua ja hyväntuulista meininkiä jätkillä oli. Vaikka biisimateriaali nyt ihan tarkkaan ottaen ole ihan sitä parasta parhautta, onpahan kuitenkin nautittavaa ja nostalgisella tavalla ysäriä. Biiseistä Isolation osoittautui keikan odotetuimmaksi biisiksi (The Hitti!), mutta Come Undone toimi myös hienosti. Varsin positiivinen kokemus, joka alkukankeuden jälkeen kaahasi hienosti kunniakkaaseen loppuun. (JN)


 
Seuraavaksi Jone Nikulan sanoja lainataksemme Tuskan stageilla huuruillut Electric Wizard ei turhan usein Suomessa vieraile, mutta toisaalta: eipähän pääse yleisö kyllästymään. Yhtye esiintyi tänä vuonna teltassa, mikä oli täysin oikea ratkaisu niin yleisömäärän kuin tunnelmankin osalta. Savun seasta pilkistävät, taustavalojen piirtämät yhtyeen jäsenten silhuetit seisoivat koko keikan lähes paikallaan, mitä nyt pientä huojumista ja pään nykimistä toisinaan näkyi. Electric Wizardilta nyt ei voi muuta toki odottaakaan, kyse kun on enemmänkin mustasta messusta kuin energisestä yleisön kosiskelusta. Lavanreunojen screeneillä ei nähty yhtäkään kuvaa bändistä, vaan 1970-lukuista, okkulttisen huuruista pehmopornorituaalia psykedeelisten kuvioiden sävyttäminä.



Spiikkejä ei tarvittu ja vaikka noin tunnin setti oli pitkiä kappaleita soittavalle doom-yhtyeelle kovin lyhyt, sai Electric Wizard rakennettua hienon draaman kaaren parhaiden albumiensa kappaleista, päättäen messunsa musertavan raskaaseen Funeralopolikseen. Joku vähemmän mistään hyvästä ymmärtävä voisi pitää esitystä tylsänä, mutta kuten vanha sanonta kuuluu, ei helmiä sioille. Seurueessamme eräs Electric Wizardia ensi kertaa kuullut totesi keikan jälkeen: ”Tykkäsin, aika raskasta, makeet videot.” Hyvä, yksi sielu lisää käännytetty. (TV)
 
Monesti Turmion Kätilöiden pikkuveljeksi kutsuttu Fear Of Domination alkaa olla jo miehen mitoissa. Kattilahalliin bändi houkuttelin salin täydeltä porukkaa ja keikan loppupuolella käsittääkseni ovella myytiin jo eioota, koska sisälle ei yksinkertaisesti mahtunut enempää väkeä. Itse myöhästyn hieman avauksesta, mutta saapuessani jumputi jumputi -biitti hakkasi jo täysillä ja erityisesti eturivissä näytti olevan jo kova meno.


 
Musiikillisesti Fear Of Domination on meikäläiselle yhtä yksipuolista kuunneltavaa kuin Kätilötkin, mutta täyteen pakatulla live-keikalla tunnelmaan ei voi olla tarttumatta. Bändi saa väistämättä kuulijat hyvälle mielelle, mutta Fear Of Dominationpa on selvästi jo vetänyt takavasemmalta ohi isoveljestä, varsinkin nyt, kun bändiin vakiojäseneksi on vielä liitetty Sara Strömmer (alla vas.), jonka laulut ovat kerrassaan sairaaaaaan hyvät ja tuovat selvää monipuolisuutta musiikin kokonaisilmeeseen. Tuskan lavalla orkesteri keskittyi juuri siihen musiikkiin ja jättää pois kaiken itseironisen ja pervoilevan stand up -komiikan jota isoveljet kovasti harrastavat. Sopivilla promilleilla sekin tietysti naurattaa, mutta musiikistahan tässä kuitenkin on kyse.


 
Soundit Kattilahallissa olivat taas vähän sinne päin, ja todettakoon taas kerran sekin, että hallin anniskelualueelta on ehkä maailman paskin näkyvyys lavalle - ellet sitten satu olemaan yksi niistä kolmesta, jotka mahtuvat siihen etunurkkaan seisomaan. Itse en mahtunut, joten paras näkyvyys oli nimenomaan yleisön suuntaan. Siellä kuitenkin jalat tamppasivat ja nyrkit heiluivat. Se nyt on kuitenkin ihan selvä, että Fear Of Domination pitää nähdä uudestaan, jossain oikealla keikalla… missä heitä kenties siihen mennessä lämmittelee juurikin Turmion Kätilöt... (HL)
 
Amorphiksen tuoreimmalta Under The Red Cloud (2015) -albumilta soi nimikkobiisin jälkeen itsellenikin tutumpi kappale Sacrifice ja Skyforger -levyltä (2009) Silver Bride, joilla saatiin onnistuneesti veto käyntiin ja jengi haltuun. Orastavaa sadetta ei edes huomannut. Laulaja Tomi Joutsen veti äänellään häntäluun ytimeen käyvästi, nyt oltiin lähellä herkimpiä alueita. Verenpunaisissa koskettimissa sormeileva Sande Kallio oli laulajan lisäksi ehkä kiinnostavinta seurattavaa, kun taas kitaristit Esa Holopainen ja Tomi Koivusaari sekä basisti Oppu Laine eivät liikoja liikkuneet. Rummuissa veti hienosti, kuten aina, Jan Rechberger.


 
Hopeless Days sai laulajan tarttumaan jo kaksin käsin mikkiinsä – siis oikeaan ja korkkikahvaiseen – ja hoitamaan homman tunteella pyrojen loimutessa. Joutsenen tamburiiniin kanssa hetken heiluttua antisadetanssi toimii karkottimena hieman jo harmittamaan ehtineelle vesiryöpylle.
 
Bad Blood sai menoon tuulta alle. Toiset näyttivät saaneen biisin kohdalla jo ihan osumaa – edessä olevan pariskunnan "roploomisesta" päätellen. Into Hidingin kohdalla – joka oli kohdistettu "vanhoille jäärille ja naavaparroille" – tunnelma alkoi ikävästi laskea. Sadekin palasi. Keikka muuttui tekniseksi ja elottomaksi soitannaksi, joten fiilis lässähti kuin vituiksi mennyt pannukakku. Soittimien jatkuvasta tuijottamisesta tuli mieleen studioäänitys. Siksi päähän nousikin kysymys, miksi seistä sateessa kun saman voi kuunnella mukavasti kotisohvalla.


 
Hyvältähän Tuskan Amorphis-keikan soundit kuulostivat – ja on syytäkin, koska kyseessä oli suurin yleisö Tuskassa tähän asti – mutta laulaja yksin ei saanut muumiojengiään näyttämään eloisalta. Tomi huusi lopuksi: "kiitos, jengi!", vaikka shown kiitokset kuuluvat yksin hänelle. (MM)
 
Lauantaina kattilahallin Inferno Stagella viimeisenä esiintyi helsinkiläinen Demonztrator, joka kohottaa hattua vanhalle suomirässille. Coverbändi ei ole valinnut materiaalikseen niitä kaikkein tunnetuimpia musiikkimaailman ikivihreitä, vaan omat versiot vedetään muun muassa Airdashin, Dirty Damagen ja Brainwashin kappaleista. Bändi kertookin soittavansa vanhoja klassikoita, joita kukaan ei välttämättä tunne.


 
Tony Taleva, mies joka oli järjestämässä jo ensimmäistä Tuska-festaria, spiikkasi bändin lavalle ja matka vuosikymmenten taakse käynnistyi. Kattilahalli ei ollut aivan ääriään myöten täynnä ja tähän varmasti oli syynä samaan aikaan päälavalla vetänyt Amorphis sekä hetkeä myöhemmin teltassa synkistellyt Triptykon.  Terrific Verdict -coveroinnin aikana rupesi jo pieni pittikin pyörimään ja yleisö selkeästi alkoi lämmetä alkuhämmennyksestään.


 
Demonztrator on onnistunut saamaan levylleen vieraita coverointinsa kohteeksi päätyneistä bändeistä ja sama homma jatkui myös Tuskassa. Lavalla ramppasikin vierailevia suuruuksia lähes yhtenään. The Hirven Juha Virtanen, Jukka Kyrö National Napalm Syndicatesta, Airdashin Ykä, Defectionin Mika Saari, tällä kerralla kitaran varressa ollut Gas Lipstick sekä Kreatorissa soittava Sami Yli-Sirniö, silloisen Brainwash -bändinsä Have No Mercyn kimpussa. Vaikka yleisö ei ehkä ihan siihen vauhtiin päässytkään, mitä Demonztratorin kappalevalinnat olisivat antaneet aihetta, ei bändin panosta voi vähätellä, sillä jos kohta permannolla oltiin aavistuksen varuillaan, lavalla riitti vauhtia niin vierailijoilla kuin bändilläkin. Demonztrator on kaiken kaikkiaan hieno kunnianosoitus menneisyyden enemmän tai vähemmän tunnetuille suomibändeille, jotka aika moni meistä on jo saattanut unohtaa. (TK)
 
Telttalavalla viimeiseksi esiintynyt sveitsiläinen Triptykon puolestaan oli pahaenteinen jo ennen kuin yhtye edes marssi lavalle. Tyylitellyt nurinperin olevat ristit, H.R. Gigerin taiteella kuvitetut kankaat ja ihanan pahaenteisesti kirskuva intro loivat jo tunnelman, että nyt tulee jotain kylmää.


 
Ja niin tulikin. Entisen Celtic Frost -nokkamies Thomas Gabriel Fischerin yhtyeen musiikki oli kylmän kalseaa, rujoa, helvetin raskasta ja kulmikasta. Välillä hidasta, välillä nopeaa. Sopi täydellisesti koleaan lauantaihin.
 
Triptykon turvautui pääasiassa kahden albuminsa materiaaliin, mutta iltaan mahtui myös pari Celtic Frost -lainaa, kuten Morbid Tales, Ain Elohim ja Circle of the Tyrants. Piristävää huomata, että Frost-materiaali sai yhtä tasaisen suosion kuin yhtyeen omakin tuotanto.


 
Triptykon on opittu maku. Yhtye luo välillä hypnoottisen tunnelman pitkillä kappaleillaan, toisinaan taas se taas vetää kuulijaa korville brutaalisti. Samalla tulee tunne, että mikäli yhtyeen materiaali ei ole millään tapaa entuudestaan tuttua, yhtyeestä voi helposti olla pitämättä livekeikan perusteella.
 
Teltassa jengi kuitenkin eli mukana. Soundit ja soitto toimivat, vaikka välillä Fischerin laulut turhan pinnassa olivatkin. Kokonaisuutena Triptykon oli tunnin annoksena juuri sellainen sopivan kylmä suihku, jota osasin odottaakin. (NK)
 
HIM teki niin kuin oikein ja kaunista on, kun se lopultakin 18 vuoden pyytelyjen jälkeen tuli esiintymään alkujaan Tony Talevan alkuun laittamille festareille. Tapahtumassa oli tiettyä runollisuutta, kun nyt kuitenkin muistetaant että se oli juuri Taleva, joka His Infernal Majestylle niitä ensimmäisiä keikkoja Bottalla järjesteli. Tämäkin kertonee Ville Valosta paljon enemmän kuin sata naistenlehtiin tehtyä haastattelua.


                       
Kolea ja pilvinen lauantai-ilta, loppuunmyyty festaripäivä ja Tuskan lavalla ensimmäistä – ja samalla myös viimeistä kertaa – menestyneimpiin suomalaisiin metalliyhtyeisiin lukeutuva HIM. Yhtyeen esiintyminen kotimaassaan on tänä vuonna harvinaista herkkua, sillä kyseessä oli kokoonpanon kesän kahdesta Suomen-keikasta toinen. Bändi soittaa vielä todennäköisesti viimeiset keikkansa Suomessa joskus festarikesän jälkeen, mutta monelle kyseessä oli silti viimeinen mahdollisuus todistaa bändi livenä.
 
Turhia viivyttelemättä bändi aloitti pitkän intronauhan jälkeen keikkansa menevällä Buried Alive By Lovella. Tästä jatkettiin suoraan suuret suosionosoitukset saaneeseen Heartache Every Momentiin ja ensimmäisen levyn Your Sweet Six Six Sixiin. Koko keikka oli viiteen ensimmäiseen levyyn painottuvaa hittitulitusta, mutta bändi oli ottanut mukaan myös yllättäviä raitoja. Illan aikana kuultiin nimittäin esimerkiksi Razorblade Romancen piilohitti Resurrection ja sen lisäksi kovimpia faneja hellittiin ensimmäisen EP:n Stigmata Diabolilla. Jälkimmäinen herätti hämmentyneitä reaktioita yleisössä, sillä moni tuskin oli koskaan ennen edes kuullut koko kappaletta.


 
Vaikka yhtyeen biisimateriaali on kauttaaltaan timanttista ja soitossa ei sinällään ollut mitään vikaa, jäi keikasta silti hieman valju maku. Suurin intohimo on selvästi jo kadonnut ja esiintyminen oli tuttua ja turvallista, todella rutiininomaista suoritusta. Hyvään rockkeikkaan kuuluvat ja HIMinkin esiintymisessä bändin kultakautena olleet intensiivisyys ja tulisuus loistivat poissaolollaan. Varsinkin koko illan harvinaisen niukkasanaisena ollut Ville Valo oli läpi keikan etäisen ja hermostuneen oloinen, mitä korosti jatkuva viittominen lavan sivustalla olleelle monitorimiksaajalle.

Viimeisten biisien välissä Valo piti ensimmäisen pidemmän puheen ja pahoitteli vähäsanaisuuttaan kertoen sen johtuvan jännityksestä, koska keikka on bändin kotikaupungissa ja paikalla on runsaasti tuttavia ja sukulaisia. Liekö sitten todella ollut niin, että pari vuosikymmentä keikkalavoja kierrellyttä ja kaiken nähnyttä rockikonia pääsi loppuunmyyty Tuska hermostuttamaan. Yksi hienoimmista suomalaisista metallibiiseistä, When Love And Death Embrace, päätti keikan Valon paiskatessa biisin loppupuolella mikin lattiaan ja poistuessa lavalta bändin jäädessä soittamaan biisin loppuun. Päätteeksi vielä suureellinen ilotulitus ja yhtye pois lavalta ilman sen kummempia selittelyitä tai yhteiskuvia. HIM näytti mallia kuinka keikat lopetetaan tyylikkäästi. Esiintymisen perusteella lopettaminen – tai ainakin normaalia pidempi tauko – on paikallaan, sillä väsymys esimerkiksi Join Men ja Poison Girlin kaltaisten hittien soittamiseen huokui bändistä kauas. (TL)


 

SUNNUNTAI

Eipä ollut sunnuntaina säässä enää tietoakaan edellispäivän tihkusta ja tuhrusta. Forecan tällekin päivälle harmautta povanneet Ananiaat saavat vetää vaikka virtahevon vi...llapipon päähänsä, sillä Tuska näytti taas kerran voimansa ja vanha sääntö piti taas kerran kutinsa:
 
1) Tuskassa ei sada koskaan
2) Sateen sattuessa toimitaan kuin kohdassa 1.

Ensimmäiseksi edustajamme marssi kumisevaan Kattilahalliin. Aleksi Peura raportoi:

Amendfoil (oikella laulaja-kitaristi Lassi Mäki-Kala) kiskaisi kakkoslevyllään Empyrean & Ophidian (2016) sellaiset luvut mittareihin, että ei paremmasta väliä – se, mitä tuo erinomainen levy ei kerro, on yhtyeen livekunto. Saavuin, pitkään valvotun yön jälkeen, Tuskaan pian porttien aukeamisen jälkeen ja suunnistin välittömästi Inferno Stagelle, jolla en, erinäisten kiireiden johdosta, ollut ehtinyt koko viikonloppuna tsekata ainuttakaan keikkaa. Kolmikkona musisoineen Amendfoilin soitossa ei ollut mitään vikaa (erityisesti rumpali Samu Honkon työskentelyä oli kiinnostavaa seurata), kuten ei kappaleissakaan, mutta valitettavasti soundi oli todella suttuinen ja biiseistä ei tahtonut ottaa mitään tolkkua. Kenties on epäreilua odottaa pikkulavalla esiintyvältä pikkubändiltä samanlaista soundien kirkkautta kuin päälavan mammuttiorkestereilta, mutta kitaran hukkuminen basson ja rumpujen alle on yksinkertaisesti väärin. Mene ja tiedä syitä äänipaletin suttuisuudelle – kenties hallilavan akustiikka oli kaikkea muuta kuin optimaalinen – mutta keikkanautintoni jäi kauas optimaalisesta pitkälti sen johdosta. (AP)
 
Battle Beast (alla) avasi sunnuntaina Tuskan telttalavan. Mielettömän kovassa livevedossa olevan yhtyeen esiintymisestä ei energiaa ja hyvää meininkiä uupunut. Luotto uuteen materiaaliin vaikutti olevan kova, sillä vanhemmasta tuotannosta keikalla kuultiin ainoastaan Black Ninja ja Touch in the Night. Vaikka tuorein albumi ei bändin ensimmäiselle levykolmikolle vedä vertoja, niin keikka todisti, että esimerkiksi Straight to the Heart, Bringer of Pain ja Bastard Sons of Odin ovat pirullisen toimivia livekappaleita.

Vokalisti Louhimon (vielä alempana) välispiikit herättivät jälleen hieman kiusaantuneisuutta ja muun bändin hassuttelu lavalla vaikutti välillä keinotekoiselta, mutta yhtyettä oli ilo tästä huolimatta seurata aurinkoisessa sunnuntai-iltapäivässä. Näennäisestä vakavuudestaan huolimatta bändillä on livenä varsin letkeä meininki, ja esimerkiksi kosketinsoittaja Janne Björkroth ei turhaan pelkää hevipuristien mielipiteitä, sillä mies oli pukeutunut keikalle värikkäisiin rantashortseihin. Korvaamattoman osan sielustaan Battle Beast menetti Anton Kabasen lähdön myötä, mutta ainakaan keikkatilanteessa yhtye ei ole kadottanut tippaakaan aiemmasta hohdostaan. (TL)


Tavallaan tiesin jo ennen Dirkschneiderin (yllä) keikkaa, etten pitäisi siitä, vaikka biiseissä ei olekaan mitään vikaa – ongelmani onkin yhtyeen konsepti. Udo Dirkschneider oli, jos joku ei vielä sitä tiedä, Acceptin alkuperäinen solisti, jonka kanssa yhtye teki kourallisen kovia ja merkittäviä levyjä vuosien 1981 ja 1986 välillä. Russian Rouletten (1986) jälkeen herr Dirkschneider sai luvan lähteä ja yhtye yritti kaupallista läpimurtoa amerikkalaisen solistin ja huonon levyn (Eat the Heat, 1989) kanssa, mutta epäonnistui yrityksessään ja hajosi vain palatakseen Udon kanssa vuonna 1994. Muutama levy ja uusi reunion 00-luvun puolivälissä, kunnes Udo ilmoitti, että enää häntä ei Acceptin keulilla nähdä. Oman soolobändinsä, U.D.O.:n, kanssa hän onkin toteuttanut periksi antamatonta visiotaan perinnehevin kunnian ja laadun ylläpitämisestä – erityisesti kaksi tuoreinta levyä, Steelhammer (2013) ja Decadent (2015), ovat olleet pirteitä esityksiä ja pirun hyviä levyjä. Pian Decadentin ilmestymisen jälkeen Udo-ukko ilmoitti, että hän vetää bändinsä kanssa yhden viimeisen kiertueen, jolla soitetaan pelkästään vanhaa Acceptia ja sen jälkeen keskitytään vain soolomatskuun. Dirkschneider-nimen alla vedetty kiertue osoittautuikin niin menestyksekkääksi (lue: rahakkaaksi), että sitä venytettiin ja päätyipä projekti nyt Tuskan päälavallekin. Ja jatkuu syksyllä, jolloin pumppu nähdään taas kolmella Suomen-keikallakin.

Acceptin musiikissa ei ole mitään vikaa, Udo itse kuulostaa edelleen ja ikäisekseen erittäin hyvältä ja mikäs sen parempaa kuin kesähelteellä kuunnella hyvää livemusiikkia, eikö niin? Kyllä, kyllä, aivan niin, mutta minua ärsyttää ja inhottaa se, että Udo, jonka sooloura on tuottanut paljon tasalaatuisempaa ja ajoittain kiinnostavampaakin settiä kuin Accept, on joutunut taantumaan pelkäksi nostalgiadollarin perässä juoksevaksi kehäraakiksi. Kenties olen tarpeettoman kyyninen, mutta en näe Dirkschneider-kiertueessa mitään hyvästelymentaliteettia, vaan opportunismia: kun kerran ihmiset ovat valmiita maksamaan kolmekymmentä vuotta vanhojen ikivihreiden kuulemisesta, tyhmäähän se olisi olla ottamatta rahoja vastaan. Itse toimisin samoin, jos olisin herr Dirkschneider. Enemmän minua sapettaa suuri kuulijakunta, joka vähät välittää niistä biiseistä, joita ei radiossa tai nuoruuden päivien kasettisoittimessa pyöritetä – trendi ei ole uusi, mutta metallimusiikin ukkoutuessa entistä räikeämmin esillä. Kyllähän Princess of the Dawn, Metal Heart, Fast as a Shark ja lyriikallisella neroudella ryyditetty Son of a Bitch edelleen lähtevät bändiltä komeasti ja Udo kuulostaa vuosikymmeniä ikäistään nuoremmalta, joten valitukseni ei sinänsä liity keikkaan, vaan siihen, mistä Dirkschneiderin pitkittyvä kiertue kertoo. (AP)


 
The Raven Age (yllä) tunnetaan huomattavasti musiikkiaan paremmin siitä, että sen perustanut kitaristi on Iron Maiden -basisti Steve Harrisin poika. Etukäteen yhtyeen musiikki ei sanonut mitään, mutta onneksi yhtyeen nykybändeille tyypillinen ulkonäkö kuitenkin sen verran valehteli, että ei tässä nyt kuitenkaan metalcorea kuunneltu, melodista heavy metalia pikemminkin. Nopean näytteen  perusteella bändi vaikutti soitannollisesti pätevältä ja esiintyi pirteästi, mutta ei haittaisi, jos solisti laulaisi myös vireessä. Aika väljänä kaikunut Kattilahalli teki briteille tällä kertaa sen verran kylmät, että helvetin ärsyttävästi kolisseet ja helisseet pellit edellä kuulunut soundisotku alkoi nopeasti sen verran ärsyttää – ja Dirkschneiderin klassikkohevi Trans-Siberian Orchestran kitaristi Bill Hudsonilla vahvistettuna houkuttaa – että vaihdoin pikaisesti maisemaa. Ei ole otollinen aika joutua ikonin kanssa yhtä aikaa soittamaan, legenda oli nyt toisen legendan poikaa kiinnostavampi. (MO)
 
Jimsonweed, tuo “Kallio-hevin” sanansaattaja jo ammoisilta ajoilta ja yhdenlainen rockmusiikin leirikoulu, aktivoitui vuosien hiljaiselon jälkeen ja hehkutusta on sen jälkeen riittänyt hyvinkin paljon. Osaltaan siihen on syytäkin, sillä sen verran kovia herroja on bändissä kautta aikain soittanut, ja niin soitti Tuskassakin. Kukapa voisi väittää vastaan, etteikö Sami Yli-Sirviö olisi yksi maamme kovimpia kitaristeja raskaamman musiikin saralla. Suho Superstarin (oik.) omalaatuinen laulutapa on valtava määrä falsettiin meneviä loppuvenytyksiä, ja se on onnistuessaan kaunista kuunneltavaa. Falsetit lähtivätkin edelleen todella komeasti ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina oikeaan nuottiin.
 
Onkin siis sääli, että vaikka bändi veti sunnuntai-aamuksi varsin hyvin yleisöä paikalle, jäi bändin ulosanti jotenkin varovaisen vaisuksi. Keikasta huokui ikävällä tavalla virkamiesmäisyys ja jännitys. Liekö osa tästä johtunut varhaiseen sunnuntaihin sijoitetulla soittoajalla, sehän nyt ei ole herkullinen tilaisuus monellekaan bändille, saati sitten Jimsonweedin mainiolle musiikille. (TH)
 
Baroness (alla) nähtiin Tuskassa edellisen kerran 2012 ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Bändi on julkaissut pari levyä ja saanut Suomessa enemmän tunnettavuutta, mutta myös käynyt läpi vakavan bussionnettomuuden, josta toipuminen vei esimerkiksi nokkamies John Dyer Baizleylta (alla oik.) puoli vuotta. Vaikea edes kuvitella, miten pahalta muusikko-taiteilijalla on voinut tuntua uhka käden amputoinnista. Onneksi kaikki päättyi hyvin ja Tuskan lavalla nähtiin äärimmäisen hyväntuulinen yhtye (jonka kaikki jäsenet ovat Baizleyta lukuunottamatta vaihtuneet sitten viime vierailun).



Soittamisen ja esiintymisen ilo oli läpi setin käsinkosketeltavan aitoa. Koko bändi soitti hymy korvissa, ottaen jatkuvasti kontaktia yleisöön yksilötasolla, mikä yleisesti tuntuu olevan kovin harvinaista, varsinkin festarikeikoilla. Baroness piti myös keskenään hauskaa ja uusi kitaristi Gina Gleason istui ryhmään kuin parta joulupukille. Pääosin setti keskittyi uusimman Purple-albumin ja tätä edeltävän Yellow & Green -tuplan materiaaliin, mutta Blue Recordiakin huomioitiin The Sweetest Cursen myötä, Red Albumia taas Isakin verran.



Myönnän olevani äärimmäisen suuri Baronessin diggari, joten voisin keksiä ylisanoja keikasta vaikka kuinka paljon. Soundit olivat mainiot, esiintyminen ehkä parasta tämän vuoden Tuskassa, myös valoshow oli tyylikäs ja vaihteli levyjen teemojen mukaan nerokkaasti. Oikeastaan ainoa miinus oli keikan loppuminen liian nopeasti. Tätä olisi mielellään seurannut toisenkin tunnin mitallisen. (TV)
 
Klassisen musiikin ystävänä olen sitä mieltä, että Apocalyptican sovitukset olisivat uponneet varmasti myös avomieliseen hoviväkeenkin, ainakin Griegin tai vastaavan ystäviin. "Yli 20 vuotta ja kaksikymmentä kiloa sitten" aloittaneen yhtyeen kokoonpano on matkan aikana muuttunut ainoastaan kahden jäsenen osalta. Perustajajäsenistä Max Lilja jäi pois vuonna 2002 ja Antero Manninen 1999.

Setti alkaa itseoikeutetusti, keikan teeman mukaisesti, Metallica-laina Enter Sandmanilla. Hienoa kitaramaista soundia. Allekirjoittaneen odotukset ovat korkealla ensimmäistä kertaa bändin live-esitystä katsoessa, kun ainoa mieleen jäänyt biisiosuus on erään ohjelman tunnarikatkelma.



Ensimmäiseltä albumiltaan Plays Metallica by Four Cellos (1996) tutuksi tulleessa Master Of Puppets -versiossa soolo-osuudet vetää aggressiivisen rakastelevasti Paavo Lötjönen. Esiintyminen on eloisaa, vaikka kyseiseen tyyliin olisi vallan yhtä hyvin istunut paikoilleen jämähtänyt totinen soittokin. Oma fiiliksensä olisi varmasti noussut siitäkin, on genre sen verran omaa luokkaansa. Mutta hienoa esiintymistä.
 
Kolmannen biisin Fight Fire With Fire alussa rumpuihin ilmestyy Mikko Sirèn. Sen myötä äänimaailma muuttuukin valitettavasti raskaampaan suuntaan, eivätkä kaikkien sellojen äänialat tule enää yhtä hyvin kuuluviin. Valtaosan yleisöstä rakastama viides biisi Nothing Else Matters menettää myös ikävästi tehonsa huonon äänentoiston takia. Puhtaus on hakusessa ja kaipaa enemmän alaäänten voimaa. Kuudes kipale, alkuperäisenä umpihieno Orion menee harakoille – tai pitäisikö sanoa tapahtuma huomioon ottaen lokeille – kun rumpu lyö liikaa läpi, trebit ovat terävimmillään eikä balanssia bassoihin löydy. Kattilankansiefektit toki saavat aikaan stonehengemäistä kovuutta, ja kun viimein matkaan sinne, lupaan kuunnella kyseisen biisin oikeassa ympäristössä uudestaan  – ja oikeilla soundeilla. Toivottavasti asia korjaantuu.


 
Tuskassa saadaan myös Ride the Lightningin Escape, jonka Metallica soitti livenä ensimmäisen kerran vasta heinäkuussa 2012 Atlantic Cityssä. Lyhykäisyydessään toimiva "kiva pikku kipale", kuten Eicca Toppinen asian ilmaisee. Kahdeksantena vedetystä Batterysta jää mieleen soitanta, joka ikään kuin toistaa lausetta "...hyvinkö tän kuulee, hyvinkö tän kuulee..." No ei kuule! Kokeilen äänimaailmaa myös tulppien kanssa, mutta eipä paljoa auta. Ainoastaan tärykalvot kiittävät pehmennyksestä. Puheosuuksista kylläkin saa hyvin selvää, kuten kaikkien muidenkin bändien kohdalla.
 
Liekö tuulella ystävää Apocalypticassa vai onko kuulijan sijainnilla tämän bändin kohdalla niin suuri merkitys, mutta ajoittain soundien särkevä ylitys hukutti taustat epäselväksi puuroksi Suvilahdessa. Paremminkin olisivat voineet soinnut nyansseineen kaikkineen erottua. Hienoinen pettymys, mutta ilmoille heiluvien sellojen meiningistä plussaa! (MM)
 
Oranssi Pazuzusta on luvattu jo ennakkoon jonkinlaista suomalaisen vaihtoehtorockin seuraavaa suurta toivoa. Itselle yhtye ei ole tuttu kuin yhden levyn mitalta. Kattilahalliin pakkautuneelle kookkaalle yleisölle yhtye on epäilemättä vielä tutumpi.


 
Oranssi Pazuzu on keikalla kokemus, rituaali tai toimitus. Miten sitä nyt kuvaillaankaan, kun esitys on muutakin kuin vain välispiikein eroteltuja biisejä. Oranssi Pazuzun musiikki on äänivallia, maisemaa ja eturivin tuntumassa jopa kehoon käyvää moukarointia. Samalla kyseessä on vahvasti opittu maku. Etäisesti tulee mieleen Neurot -levy-yhtiön tuotokset. Oranssi Pazuzun matsku voisi miltei olla Neurosis-miesten sivuprojekteista lähtöisin. Mutta on epäreilua sanoa niinkään, sillä musiikissa on pohjalainen vivahde. Ainakin siinä vaiheessa, kun muuten maalailevaan mattoon lävähtää yhtäkkiä tiukka black metal -komppi, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Oranssi Pazuzua ei pidäkään kuunnella perinteisenä keikkana, vaan juurikin jonkin sortin kokonaisvaltaisena kokemuksena. Jos Pink Floyd olisi blackmetalliyhtye?


 
Samalla myös Oranssi Pazuzusta on todella helppoa olla pitämättä, jos ei tiedä, mitä on saamassa. Vaikka bändi esiintyy todella intensiivisesti, itsellänikin meni hyvä tovi, ennen kuin sain jutun juonesta kiinni. Onneksi yhtye esiintyi sisätiloissa, sillä klubimainen tunnelma tukee sitä, mitä Oranssi Pazuzu yrittää kertoa. Eri juttu, miten hyvin syöksy Valonieluun suoraan Baronessin iloiselta keikalta istuu itse kunkin fiilikseen. (NK)
 
Metallipuristien keskuudessa on ollut muodikasta naureskella Sonata Arcticalle yhtyeen fanikunnan sekä epämetallisten lyriikka-aiheiden johdosta, mutta kylmä fakta on, että Sonata Arctica on kova melometallibändi. Tai on ainakin ollut. Uusin The Ninth Hour (2016) oli mestariteos vain muniin puhaltelussa – sääli, koska proge-Arctica on tehnyt huomattavasti mainettaan parempia levyjä, vaikka osittaisia huteja onkin mukaan sattunut. Sinänsä on siis ymmärrettävää, että Sonata Arctica ei The Ninth Houria seuraavilla keikoilla ole vetänyt mitenkään erityisen paljoa kyseisen levyn biisejä, vaan on tyytynyt "retroiluun" tai, kuten Tony Kakko sen Tuska-keikalla ilmaisi, vetämään "old schoolia" materiaalia. Monille moiset puheet kuulostavat aivan utopistisen hienolta, koska, jos "eka demo oli paras, loput kuulematta paskaa" -jääriä on uskominen, viimeinen hyvä Sonata-levy oli Reckoning Night (2004). Myönnän itsekin olleeni varautuneen innoissani mahdollisuudesta kuulla harvinaisempia vanhoja Sonata-ralleja livenä – katsokaa vaikka kuinka paljon pirteämpää Children of Bodomin keikkailu on ollut, kun yhtye on lähtenyt retroillen vetämään biisejä, joita ei ole koskaan ennen esittänyt livenä. Valitettavasti Sonatalle retroilu ei tarkoita puoliunohdettujen helmien palauttamista settiin, vaan kaikkein kuluneimpien ja puhkisoitetuimpien rallien pakkoveivaamista.


 
Don’t Say a Word, Black Sheep, Tallulah, Full Moon… kuinkahan monesti nämäkin on jo soitettu livenä? Kuinkakohan monta vuotta on kulunut siitä, kun bändi on kyllästynyt vetämään niitä keikoillaan? Tuskassa koko bändi Kakkoa lukuun ottamatta näytti siltä, että keikka oli vedettävä koska sopimus niin määräsi, ei aidosta halusta jakaa omia kappaleita paikalle heitä varten saapuneille kuulijoille. Elias Viljanen, Pasi Kauppinen ja Henrik Klingenberg seisoivat käytännössä samoilla jalansijoilla koko setin ajan, mitä nyt kielisoittajat vaihtoivat kertaalleen paikkoja keskenään ja Klingenberg astui kerran soolon ajaksi korokkeeltaan lavan etualalle. Kakon esiintymisessä sentään oli jotakin seurattavaa. Kenties esiintymiseen tulisi enemmän eloa, jos yhtye todella soittaisi muitakin kuin musavideo- ja sinkkubiisejä, mutta Tuskassa niitä oli turha toivoa, kun edes niitä marginaalisesti harvemmin soitettuja sinkkuja (Broken ja Victoria’s Secret tulevat ensimmäiseksi mieleen) ei saatu settiin mahtumaan, jostakin White Pearl, Black Oceans… -mestariteoksesta puhumattakaan. Jonkun mielestä em. karvan alle yhdeksän minuuttia kestävän eepoksen vetäminen livenä on kohtuuton toive, mutta hei, Insomnium veti (samalla lavalla, kaksi päivää aiemmin) yli neljä kertaa pidemmän biisin ja se oli minulle koko festarien kohokohta.


 
En saa pisaraakaan nautintoa siitä, että haukun Sonata Arctican keikan. Minä todella haluaisin viihtyä hienoa musiikkia tehneen bändin keikalla, mutta Tuskassa huomasin haukottelevani enemmän kuin hymyileväni. Jos yhtye todella haluaisi tehdä keskisuuren kulttuuriteon ja vetää vanhoja biisejään, olisin todistamassa tilaisuutta eturivistä, mutta tähän lupaukseen sisältyy ehto, että kaikki Tuskassa kuullut pakkopullat heivattaisiin setistä. (AP)

Vuoden 2017 festareiden päätösesiintyjän paikan lunastanut Mastodon tuntui lukeutuvan kaveripiirissäni koko juhlan odotetuimmaksi bändiksi. Liekö tästä ennakkohypetyksestä ja yleisestä taisteluväsymyksestä johtuvaa, mutta itse olin jopa vähän skeptinen keikkaa kohtaan. Huolet sikseen, keikka lähti mainiosti liikkeelle uusimman albumin, Emperor of Sandin, aloitusbiisillä Sultan's Curse. Kuten festarikeikoilla yleensäkin, ensimmäiset kolme biisiä vähän haettiin äänenpainetasoja, mutta säätö oli varsin maltillista tällä kertaa. Edellisen kerran näin Mastodonin Metallican lämppärinä Hietsussa pari kolme vuotta sitten ja toisin kuin silloin, tällä kertaa meno oli tasan tarkkaan asiallista, eikä tekniikka oikutellut. Laulut kulkivat hienosti ja varsinkin soitto oli tasan sitä mitä pitää ollakin: tiukkaa mutta groovaavaa, taitavaa mutta sielukasta.


 
Settilista oli hieno kooste yhtyeen tuotannosta aikojen varrelta, vaikkakin uusimmalta levyltä kuultiin peräti seitsemän biisiä, missä oli ehkäpä kuitenkin muutama liikaa. Hienosti kitaran vaihtojen myötä siirryttiin asteittain matalampiin vireisiin ja keikan loppupuolella jyrättiin jo munaskuissa tuntuvilla taajuuksilla. On kyllä ollut hienoa huomata, kuinka paljon paremmaksi yhtyeen jäsenten laulutaidot ovat nousseet aikojen kuluessa. Varsinkin rumpali Brann Dailorin liidaamat biisit saavat yleisön laulamaan mukana; vielä kun saisivat peltien vuotamisen laulumikkiin tukittua, niin a vot.


 
Oliko Mastodon sitten "perhepäivän" ja juhlavuoden arvoinen lopettaja? Mielestäni kyllä, mutta muutamia hajaääniäkin kuului muun muassa liian kimuranttien biisien ja parin instrumentaalibiisin takia. Soittamisen suvereniteettiä, loistavia biisejä ja hillittyä esiintymistä, sitä kuitenkin tarjosi Mastodon. Yleisölle tuntui kuitenkin uppoavan ja olisiko encore Blood and Thunder ollut jopa hieman suunnittelematon veto. Hyvä päätös keikalle ja koko Tuska 2017 -festivaaleille. Ensi vuonna jälleen uudestaan. Heippa!! (JN)

Paljonhan sitä taas kuultiin ennakkoon somessa marinaa, että muutkaan bändivalinnat eivät olisi olleet 20-vuotisjuhlan arvoisia, mutta sitäkin asiaa voi katsoa paristakin vinkkelistä. Joo, tokihan tässä nyt oli hieman sitä makua, että esiintyjät oli valittu periaatteella "männävuosien parhaat", mutta so not, siitä päätelle, että poliisilla ei taaskaan ollut Tuskassa mitään muuta tehtävää kuin diggalla bändejä ja näyttää kauniilta, männävuosien parhaat siellä taisi enimmäkseen olla yleisössäkin.

Sitä tapahtumaa ei olekaan, josta ei somessa märistäisi – sitähän varten koko sosiaalinen media on, että harmistujat saavat päästellä höyryjä – mutta ne nyt ovat edelleen faktoja, että Metallicaa ja Iron Maidenia ei Tuskan budjetilla ainakaan vielä duunata. Mitä taas tulee ns. keskisarjan esiintyjien valintaan, niiden toistuvuus vuodesta toiseen enemmän tai vähemmän kuin samasta poolista otettuina johtuu siitä, että suomalaisyleisön maku on mitä on. Ehkä me emme diggaa tarpeeksi uusia bändejä ja siten anna niille mahdollisuutta kasvaa festivaaliesiintyjän saappaisiin. Ehkä jumitamme aina vain samoissa 1990-luvun lopussa perustetuissa suomimetallin viennin keulakuvissa. Emme toki kiellä, ettemmekö itsekin toivoisi Tuska-kattaukseen hieman enemmän varianssia, mutta kannattavan festarin rakennuspalikoista voi kerrallaan vaihtaa vain niin ja niin paljon.

Ehkä juuri sitä minun, sinun ja kahden kaverimme lempibändiä voi taloudellisesti eikä edes kulttuuritekona kiinnittää festivaalin esiintyjäkatraaseen, jos musiikkimakumme tavoittelee nimenomaan erikoisuutta ja elitismiä. Mutta ehkä meillä niuhoillakin on vielä toivoa. Mistäpä tuon tietää – ehkäpä me pääsemmekin vaikuttamaan Tuskan ohjelmistoon pikemmin kuin arvaattekaan… 

Ventti-Tuskan TJ on nyt 350 ja risat. Helvetti. Valitan EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen. Tuska pitäisi olla useamman kerran vuodessa.

Näillä sanoin, Imperiumi kuittaa ja kiittää #TUSKA20:n organisoivaa tahoa, komeat puitteet rakentaneita teknikoita, roudareita ja muita apukäsiä, entisestään monipuolistuneita palveluita, äärimmäisen mukavaa järjestyshenkilöstöä, alueen väsymättä siisteinä pitäneitä siivoojia, juhlavuoden arvolle sopivia esiintyjiä ja ennen kaikkea kolmessa päivässä ennätykselliseen 37 000:n silmäpariin (ei sis. tilapäisesti yksisilmäistä Demonos Sovaa, -toim. huom.) kasvanutta yleisöä. Suomen, ellei koko maailman paras metallifestari, on taas tältä kertaa meidän osaltamme taputeltu. (MO)

© Imperiumi MMVII. Teksti: Mari Mäkinen, Henry Lunabba, Janne Rintala, Aleksi Peura, Jaakko Nikko, Taavi Lindfors, Tuomio Harju, Niko Kaartinen, Tuomas Valtanen, Lauri Kujanpää, Tero Kukkonen, Mape Ollila   Kuvat: Janne Pappila, Jarmo Siira, Jarmo Katila
http://www.tuska-festival.fi/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 4756 Palaa »