Festariraportti: Provinssi 2017

Juhannuskarkelot ovat ohi, ja sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa: Provinssia. Jokainen monipuolisesta livemusiikista piittaava merkkaakin kesäkuun viimeisen viikonlopun vapaaksi muista askareista ja asettaa navigaattorin kohti Seinäjokea. Saattaahan Etelä-Pohjanmaan maakuntakeskuksessa viihtyä ihan noin muutenkin, mutta Provinssi houkuttelee porukkaa tasaisesti vuosi toisensa jälkeen. Niin tälläkin kertaa – The Killersiä, Sabatonia, Amaranthea, In Flamesia sun muita ei toden totta tarvinnut yksin katsella, vaan Törnävänsaaressa riitti ihmisiä, menoa ja meininkiä, vaikka samaan ajankohtaan järjestettiin esimerkiksi Tuska Open Air ja Guns N’ Rosesin jättikeikka Hämeenlinnassa.

 

TORSTAI

Torstai, festareiden ensimmäinen päivä. Puolipilvistä, mutta lämmintä. Sääolosuhteet olivat erityisesti minun mieleeni, sillä kuulun siihen ihmisosastoon, jolla auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta aurinkorasvapullo hupenee hetkessä, vaikka en sitä edes juo. Olihan sää sangen mukavaa vaihtelua viikon takaiselle Nummirockille; ainakaan nyt ei tarvinnut kaivaa naftaliinista pitkiä kalsareita ja anorakkia keskellä kesää. Vakaa aikomukseni oli aloittaa tämän vuoden seikkailuni Törnävänsaaren miljöössä Soundi Stagen korkanneen Turmion Kätilöiden tahtiin, vaan haastatteluvelvollisuus oli ensin hoidettava pois alta. Eipä se onneksi rokottanut aivan koko keikkaa, jonka lopusta kerkesin näkemään hyvän siivun. Onhan Kätilöt vähän sellainen, että hyvä peruskeikka siltä irtoaa aina, vaikka omaa pantaani ala-aste-huumori toisinaan kiristääkin.


Peruuntuneen While She Sleepsin tilalle buukattu Battle Beast oli seuraava nimi listallani, mutta ennen heidän keikkaansa Mainland Stagella, jota päälavaksikin kutsutaan, villitsi kestosuosiota nauttiva Kaija Koo. Tällä kertaa ilman kävelykeppiä lavalla yleisönsä villinnyt naistähti saa lämpimän vastaanoton, oli keikka sitten missä päin Suomea tahansa. En kuitenkaan varsinaisesti vietä liikaa aikaani Kaijan tuotannon parissa, joten puolivälin tienoilla oli aika kääntää katseet muualle – Tinakenkätyttöhän kuuluihan hyvin kauemmaskin.

Niin kovassa tikissä kuin Sota Peto paraikaa onkin, olisin kovasti tahtonut nähdä sen tilalla alkuperäissuunnitelmaa seuraten While She Sleepsin britticorea. Iso käsi ja kiitos hyvin paikanneelle Battle Beastille, ja saattoihan se hyvinkin olla, että lavan eteen pakkautui isompi määrä festarikansaa tällä tavoin. Keikka eteni rutiininomaisesti, kuten kesän muutkin tähänastiset Suomen-keikat. Onneksi tämän bändin kohdalla rutiininomainen tarkoittaa onnistunutta ja viihdyttävää.


Taistelu Elukan kanssa päällekkäin naapurilavalla yleisöään viihdytti Aki Tykki kumppaneineen alias Happoradio. Ehdinpä sitä lopussa hetken nähdä, vaikken sillä kovin korkeisiin fiiliksiin päässytkään. Jalat kantoivat ja silleen. Minut ne kantoivat ennen viimeistä biisiä takaisin päälavan nurkille, jossa Haloo Helsinki! oli aloittamassa keikkaansa, eikä todellakaan millekään pienelle yleisölle. Yleisö oli iso ja äänekäs, mutta niin oli myös bändin massiivinen lavarekvisiitta pommeineen ja paukkuineen. Bändin viimeisintä täyspitkää tässä tuotiin esille, ja vaikka se upposikin odotetusti yleisöön, nostivat hiteiksi tituleerattavat rallit yleisön volyymitasoa vielä pykälän korkeammalle.



Stam1na on tuttu ja turvallinen, ja siitä syystä hieman vaaraton, vaikka keikat hyviä ovatkin. Toisaalta, enpä äkkiseltään tiedä, miksi valtaosan mielestä toimivaa kaavaa tarvitsisi ruuvatakaan. Settinsä biisejähän bändi toki ruuvaa lähes alvariinsa, ja tällä kertaa aloitusrallina toimi Viisi laukausta päähän. Mylvinyt pitti ei vaikuttanut laantuvan laisinkaan, ja sekös se lietsoi Lemin lehmiporukkaa laittamaan lavalla enemmän pökköä pesään. Näky oli muutenkin erityisesti Hyrden mieleen: ”Nyt näyttää festivaalilta!”, totesi hän. Myös Elokuution biisit saivat ensisoittonsa Provinssissa.

Etelä-Afrikan suurin yhtye, Die Antwoord, saapui Provinssiin toistamiseen parin vuoden sisään. En kerennyt liiaksi bändin menoa pian alkaneen haastattelun vuoksi seuraamaan, mutta sen mitä näin, meininki oli sekavaa ja villiä. Ilmeisesti tätä touhua ei ole tarkoituskaan ymmärtää ihan sataprosenttisesti. Kieltämättä kävellessäni päälavalta kauemmas mietin, kuinkahan näyttävä bändin lavashow pystyisi parhaimmillaan olemaan pimeän tullen. Olihan aurinko laskeutunut tässä kohtaa jo puiden taakse, vaan eipä se Suomen kesässä vielä kovin pimeätä tarkoita.

Airbourne. Voi kyllä! Nupit kaakkoon ja ei kun suonet täyteen rock’n’rollia. Airbourneen pätee sama kuin vaikkapa Motörheadiin tai AC/DC:een: levyllä biisit nivoutuvat yhdeksi ja samaksi, mutta livenä meininki on äkäistä ja riehakasta. Hyvin yhteen pelaava nelikko, jossa muuten pitkäaikaisen kitaristi David Roadsin tilalla soittaa nyttemmin Harri Harrison, oli juuri niin toimiva kuin saattoi uumoilla, ja ennen kaikkea kovaääninen. Kovasta volyymitasosta annettiin pieni vinkki roudareiden ja teknikkojen kasatessa Ryan O’Keeffen rumpupatterin molemmille puolille jämerät Marshall-seinät.


Hyvin yhteen pelaava bändi Airbourne on, mutta sen selkeä johtohahmo lavalla oli kitaristi-laulaja Joel O’Keeffe. Tämä Duracell-pupu ei malttanut pysyä hetkeäkään aloillaan niinä aikoina, kun jätkän ei tarvinnut laulaa. Puolivälin tietämillä lava taisi käydä hänelle liian pieneksi, josta syystä hän hyppäsi lavalta, nousi avustajansa olalle ja avustaja kuljetti kitaraa soittavan O’Keeffen keskelle yleisöä. Tämän tunnin aikana ei olisi ollut mitään väliä, olisiko Airbourne soittanut viimeisimmän levynsä alusta loppuun, pelkästään kahden ensimmäisen levyn materiaalia tai mitä nyt vain mieleen olisi juolahtanut – yleisölle kelpasi aivan kaikki.



The Killersin esiintymistä järjestäjät panttasivat kiitettävän kauan, ja bändihän julkistettiin taannoin vasta pienen kuvakilpailun myötä. Olen osa-aikainen The Killers -kuuntelija, jolle Mr. Brightsidet ja Somebody Told Met kelpaavat, mutta enpä ollut ikinä ajatellut löytäväni itseäni bändin keikalta. Vieläpä festarin pääesiintyjäkeikalta, vaikka ilmeisesti headliner-slotit ovat olleet tälle porukalle arkipäivää liki koko uransa ajan.

The Killers odotutti itseään hetken. Kuten Die Antwoordin keikalla, valokuvaajia ei päästetty paineaidan ja lavan väliselle alueelle, joten valokuvaaminen oli hoidettava yleisön puolelta. The Killersin keikasta kuoriutui juuri sellainen kuin itsekseni mietinkin: megahitit olivat juuri niin räjähdysalttiita ja toimivia kuin odottaa saattoi, mutta puolitoistatuntinen oli minulle liikaa. Keskityin suurimmaksi osaksi katsomaan keikkaa kiinnittäen huomiota massiiviseen lava-asetelmaan, joka koostui isojen valojen lisäksi muutamista screeneistä. Vaikka bändi otti joissain spiikeissä hieman enemmänkin kontaktia yleisöön suomenkielisillä fraaseilla tyyliin "oliko ikävä?" ja "mitä kuuluu?", jäi The Killersin ensimmäisestä Suomessa järjestetystä festarikeikasta pakkopullamaisen suorittamisen fiilis. Tulipa tuo nyt kuitenkin nähtyä, ja siirryin seuraavaksi viimeistä kertaa tälle päivälle Woodland Stagea kohti.

Sabaton päätti päivän yhdessä parin muun naapurilavoilla rymynneen aktin kera. Tällä vuosikymmenellä likimain 40 nähtyä Sabaton-keikkaa on aiheuttanut sen, ettei bändin hype pidä minua otteessaan enää samalla tavoin kuin muutama vuosi sitten, kun suhtauduin yhtyeeseen hyvinkin kiihkeästi. Onpa bändin voitonmarssi kuitenkin sellaista luokkaa, että camo-pöksyiset suomalaisfanit löytävät aina paikalle odottelemaan, kuultaisiinko Talvisota, White Death tai Soldier Of 3 Armies, vaiko kenties kaikki kolme. No, kaikkihan ne tulivat.

Alku oli tuttuun tapaan pyroja ja paukkuja täynnä, vaikkei pykälän verran pienemmällä Woodland Stagella taidettukaan laittaa koko arsenaalia peliin. Samasta syystä lavalla oli "vain" yksi tankki. Vaan kylläpä joutuu todella etsimään löytääkseen toisen yhtä iloisella ilmeellä ja selvästi hommasta jatkuvasti nauttivan bändin. Joakim Brodénin jatkuvaa kestohymyä se oli tämäkin keikka, ja abouttiarallaa vuoden ajan remmissä ollut Tommy Johansson on leijonanharjoineen parhaimmillaan varsinainen fastfinger työkalunsa parissa. Harmi vain, että hänen myötään Swedish Pagans tuntuu vakiintuneen settiin muuallakin kuin Ruotsissa. Vaikka tuoreimman platan nimikkorallin viimeinen kertosäe puuroutuikin pahemman kerran tälläkin kertaa, olivat The Last Standin biisit minulle tämänkertainen kohokohta. Tämän myötä hyvää yötä ja hei hei, Törnävänsaari.


 

PERJANTAI

Provinssi tarjoaa tunnetusti musiikkia laidasta laitaan. Jokaiselle löytyy varmasti jotain. Jottei tässä aivan menetettäisi kasvoja metallimusiikin median edustajana, saavuin paikalle vasta myöhemmin alkuillansuussa päivän raskaamman tarjonnan pariin. Tai no, eipä Popeda edusta puhtaasti ihan sitäkään. Sähkökitara ja rummut löytyy, eikös se riitä? Joka tapauksessa, Popeda oli erittäin Popeda: takuuvarmoja hittejä niitä haluaville, vanhentunut mutta omalla tavallaan karismaattinen Pate Mustajärvi ja jokin kolmas selittämätön seikka, jonka vuoksi keikkaa tahtoo seurata pitkään ja hartaasti, vaikkei kotona ainoakaan levy päädy ikinä soittimeen. On se ihme poppoo; hyvinä päivinä sangen toimiva liveakti.

Jokaisella festivaaleilla ennemmin tai myöhemmin esiintyvä vakiovieras, Ikävä Päällekkäisyys, rokotti nyt Provinssissa ensimmäistä kertaa, ja minun oli valittava joko Woodland Stagella alkava Architects tai Soundi Stagella taatusti takuuvarman keikan murjova Diablo. Architects veti pidemmän korren paristakin syystä, vaikka lopusta leikin kesken jätinkin ja menin vilkaisemaan, vieläkö Rainer Nygårdin runosuoni pulppuaa jos jonkinlaista sanontaa ja anekdoottia. Tutut spiikit kuultiin aina Nivalan saarnamiestä myötä, mutta kaikista eniten mieleeni jäivät Soundi Stagen luokattoman huonot soundit.

Architects keräsi ison yleisön alleviivaten samalla sitä, että vaikka tarjonta on laidasta laitaan, riittää jokaiselle esiintyjälle yleisöä. Sam Carter toi useampaan kertaan esille, kuinka hienoa on nähdä, että tällaisellakin festarilla heille riittää iso yleisö. Väittäisin, että tämän keikan aikana Törnävänsaaressa nähtiin eniten wall of deatheja ja loputonta pittiä.


Mainland Stagella seuraavaksi häärinyt JVG-duo saattoi olla minun vinkkelistä katsottuna väärässä paikassa väärään aikaan, mutta lähes koko päälavan edustan vallannut fanilauma taisi olla eri mieltä. Ihmekös tuo, koska aurinko, perjantai ja Provinssi.

Bodomit tuntuu olevan vaarallisimmillaan tunnin festarislotilla, ja niin tälläkin kertaa. Allu ja kumppanit keräsivät Woodland Stagen edustan pullolleen ihmismassaa. Liekö syy isoon yleisöön ollut debyyttilevyn 20-vuotisjuhlateeman aiheuttama mielenkiinto vaiko ihan vain se, että kyllä suomalainen omansa tunnistaa. Ei Something Wildiä soitettu suinkaan kokonaisuudessaan, kuten muutama saattoi odottaa. Toisaalta, hyvä näin; tilaa jätettiin myös muille vanhemmille täysosumille, kuten vaikkapa Bed Of Razorsille. Jos Diablo kärsi tovia aikaisemmin Soundi Stagen pimeydessä huonoista soundeista, vastaavasti Bodomin tuntia rokotti nyt vimmattuna puhaltava tuuli.


En oikein tiedä, minkälaisella superlatiivilla päälavalla keikkansa vetänyttä The Hivesiä kuvailisi. Olin jokseenkin puulla päähän lyöty. Etenkin, kun vielä viisi minuuttia ennen intronauhaa, joka muuten oli Tappajahai-leffan tunnarisävellys, mietin, jaksaisiko koko keikka minua edes kiinnostaa. Mieleni muuttui kuin salaman iskusta Come On -biisin aikana. The Hives ei ehkä ole teknisen musiikin riemuvoitto, mutta heidän show’ssaan ei ole mitään sattumanvaraista, vaan kaikki on mietittyä ja viimeisen päälle tarkasti suunniteltua viisikon mustavalkoisia juhlapukuja myöten. Pelle Almqvist todellakin viihdytti puheosuuksillaan, milloin suomeksi ja milloin ruotsiksi. Niin, ja enpä ole tainnut ennen nähdä ninjoiksi pukeutuneita teknikkoja, joista toinen sai alvariinsa juosta selvittämässä Almqvistin solmussa olevaa mikkijohtoa.


Vielä intron aikana kenttä oli tyhjän näköinen, mitä nyt anniskelualueella ja VIP-karsinassa riitti tungosta. Almqvist käänsi tilanteen nopeasti hyödyksi ja suorastaan pakotti parin biisin jälkeen muutkin tulemaan lähemmäs: ”You like rock music? So come here! Life is a box of chocolate, you don’t know what you are going to get”, ja kasa muita puheosuuksia hänen omalaatuisella äänellään. Almqvist viihtyi hyvän osan keikastaan myös paineaidan tuntumassa laulattaen yleisöä, ja eipä voi kukaan väittää, etteikö keikan aikana olisi otettu kontaktia yleisöön.


Unesta herännyt Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on ollut minulle aina pelkkä hyvän päivän tuttavuus; moikataan, kun tavataan. Tottahan toki menin katsomaan, nyt kun livemeininkiä oli pitkästä aikaa tarjolla, ja näyttipä huomattava määrä muitakin samanmielisiä olevan läsnä samalla asialla. Eipä näkemästäni voi oikein valittaa, joskaan en hirveästi keksi mitään erikoista, mihin tarttuakaan. Vaikka hiljaiseloa on vietetty, ei bändi ole päästänyt taitojaan ruostumaan.


Perjantain pääesiintyjä, brittitähti Ellie Goulding, sai lavalle tullessaan fanityttölaumansa eturivissä itkuun alta aikayksikön. Kovasti keikan jälkeen jotkut tuntuivat puhuvan, että olipas tervetullutta vaihtelua nähdä naistähti lavalla täysin omana itsenään, mammavaatteisiin pukeutuneena ja miltei ilman meikkiä. Itse katsoin keikkaa kuriositeettina ja siksi, että valoshow’ssa ei oltu pihistelty.

Viime vuonna juurikin Provinssissa paluun tehnyt Disco Ensemble pisti perjantaille hämärtyvässä kesäyössä pisteen tuntisella rymistyksellään. Keikan ensimmäiset biisit olivat sen verran energialadattua tavaraa, etten epäile hetkeäkään, etteikö koko keikka olisi ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta ruumis huusi ennen puoliväliä sen verran paljon höyhensaarille vievän jollan perään, että leikki oli jätettävä kesken.

 

LAUANTAI

Lipunmyynneistä päätellen lauantai oli Provinssin odotetuin päivä. Kävijämäärä oli kolmesta päivästä isoin: Törnävänsaarelle oli saapunut 25000 ihmistä. Lämmin sää jatkui, joten mikäpä oli festaroidessa, ja viimeisen päivän juhlinta saikin Soundi Stagella mitä mainioimman startin Moonsorrow’n tahtiin. Jumalten aika on toimiva aloitusralli, ja sen lopun kiippariosuus on erityinen kohokohta. Bändi vietti myös hieman erilaista Suomi 100 vuotta -juhlaa, sillä tämä oli Moonsorrow’n sadas Suomen-keikka.


Sannin lavashow teki minuun vaikutuksen juurikin Provinssissa vuosi sitten. Tuolloin pimenevässä yössä soitettu keikka näytti varsin hyvältä, kiitos näyttävän valoshow’n. Tällä kertaa energiapakkaus taustayhtyeineen oli nostettu päälavalle päiväsaikaan, ja kieltämättä vähän ontto fiilis keikasta jäi, siinähän vain pieni tyttö kirmasi isoa lavaa pitkin ja poikin.

Louis Berry toi rock’n’rollin Soundi Stagelle. Hitaissa osuuksissa Berryn musiikki jollain tapaa kohtaa Coldplayn. Yleisömäärä ei ollut päivän isoin, mutta väki tanssi ja antautui musiikille. Yhtye ei unohtanut yleisökontaktia, mutta solistin liverpoolilainen aksentti oli kyllä paikoitellen varsinaista mongerrusta. Berryn viskiraspiselle äänelle soisin lämpenevän useampienkin.

Amaranthe oli hyvässä ja pahassa tyypillinen Amaranthe. Taannoin tämä sähköinen länsinaapurimme viihtyi Suomessa seitsemän keikan ajan, ja lisää Suomi-keikkoja napsahtaa vyölle kaksin kappalein kesän aikana; nyt Provinssi ja myöhemmin Qstock. Jos sai Children Of Bodom Woodland Stagen edustan täyttymään, sai Amaranthe tilaan vielä ahtaammat olot. Nurtsikin oli koetuksella tasajalkaa hyppivän ihmismassan takia.

Keikka Provinssissa oli jo tovin Jake E. Leen tuuraajana toimineelle Nils Molinille viimeinen varamiespalvelu-keikka Amaranthessa, sillä encoren aikana basisti Johan Andreassen mainitsi, että bändi on päättänyt tehdä Molinista täysipäiväisen Amaranthe-laulajan.


Enpä ollut ainoa valokuvaaja, joka ennen Danzigin keikkaa aprikoi, että minkähänlainen sääntöpolitiikka valokuvaajille oli asetettu, pullistelija-Glenn kun ei ole niitä ystävällisimpiä ja valokuvaajat iloisimmin vastaanottavia persoonia musiikkimaailmassa. Tahtoisin kovasti, että raportissamme olisi kuvia myös Danzigin keikasta, mutta, yllätys yllätys, keikalla oli täysi kuvauskielto. Mediaväen työtilassa oli halukkaille täytettäväksi kuvaussopimus, joista muuten yksikään ei mennyt läpi.

Keikan kulku tiivistettynä oli seuraava: intronauhan päätyttyä soitinryhmä saapasteli lavalle perässään Glenn Danzig kasvoiltaan kalpeana kuin zombi. Keikan pari ensimmäistä biisiä meni etsiessä syitä hänen mikkivikaansa, eikä mennyt kauaakaan, kun yksi lavamonitoreista sai tuta Danzigin turhautumisen. Kun muutama gorillan kokoinen teknikko sai viat kuntoon, alkoi itse laulajalegendakin innostua keikasta, vaikka pakko on sanoa, ettei miehen nykyisessä laulusuorituksessa ole muuta hehkuttamista kuin ehkä juuri se legendastatus. Ääni oli omituista muulin mölinää, ja spiikkienkin aikana tuntui kuin hän ei saisi suutaan auki. Danzig III: How The Gods Killin biisit sekä eräs Mother-klassikko olivat mukavia kuunnella, vaikka suurimman osan keikasta seurasinkin lähinnä, milloin Glenn kilahtaa lavalla, sillä voidaanhan sitä edelleen vuonna 2017 valokuvauskielto asettaa, mutta pirun hankalaa sitä on valvoa.


Ultra Bran keikalla havisivat historian siivet, sillä yhtye päätti hiljaiselonsa Provinssiin. Vastaanotto oli sen mukainen. Bändi oli yksi päivän vetonauloista ja ehkä Profeettojen ohella suurin syy siihen, miksi lauantaina Törnävänsaaressa vieraili niin paljon elävän musiikin ystäviä. Tunnetuimmat yhtyeen radiohitit olen nuoruudessani kuunnellut useampaankin kertaan, mutta puolentoista tunnin keikka tätä osastoa oli minulle liikaa. Päälava oli ryhmälle kieltämättä ainoa oikea paikka ihan jo siksikin, että Heikko valo -aloitusbiisin aikana lavalle kammennut joukko oli kaikkine laulajineen ja soittajineen äkkiseltään katsottuna 20 ihmisen luokkaa.

Seuraavaksi vuorossa olivatkin tälle raportille oleellisemmat In Flames Woodland Stagella ja CMX Soundi Stagella. Ikävä Päällekkäisyys rokotti taas, vaikka pientähän tämä vielä on siihen nähden, kuinka ikävästi saman kokoluokan metallifestareilla joutuu turvautumaan "entten tentten teelikamentteniin". In Flamesin muuttunut kokoonpano oli kuitenkin nähtävä, joten marssin kohti Woodland Stagea. En tiedä, olenko pudonnut vuodessa parissa kärryiltä, mutta hämmästelin suuresti, kun Joe Rickardin rumpupatterin viereen laitettiin koroke syntikkasoittajalle, ja kokoonpano olikin kuusipäinen.

Olen sitä Jesterhead-faniosastoa, jolle bändin nykyilmaisu uppoaa huomattavasti vanhempaa materiaalia paremmin. Tästä johtuu myös jonkinlainen perversioni Anders Fridénin itkun partaalla keikkuviin, jopa tuskaisiin laulusuorituksiin, kuten esimerkiksi Provinssissa kuultuun Here Until Foreveriin. Fridén spiikkasi kirjoittaneensa biisin pojalleen, ja tämä olikin isukin mukana matkassa. Jässikkä tuli lavalle, istahti synaraiserin päälle ja katsoi kuinka isukki hoitaa homman niin sanotusti himaan. Biisi olikin yksi koko keikan eniten odottamiani, ja muutkin Battlesin biisit olivat paikallaan, joskaan en voi käsittää, miksi bändi on startannut tällä rundilla keikkansa Wallflowerilla. Keikka oli juuri niin hyvä kuin In Flamesilta voi olettaa, mutta samaan aikaan niin hyvässä kuin pahassakin sen verran tasainen rutiinisuoritus, ettei esimerkiksi tässä bändissä suhteellisen tuore kannuttaja Rickard ja ainakin vielä toistaiseksi sessiomuusikkona mukana kulkeva basisti Bryce Paul tuoneet kumpikaan soppaan uusia makuja.


Profeetat alias Cheek ja Elastinen taisi olla oikeaan aikaan oikeilla mestoilla; sen verran tarkasti suurin osa päälavan eteen aukeavalta hiekkakentältä oli täyttynyt ihmismassasta. Eipä tässä musiikkimakunystyröitäni koputeltu, mutta toisaalta, tykkään livenä kaikesta isosta ja massiivisesta. Ja sitähän Profeetat oli. Käytössä oli jos jonkinlaista pyroa ja lisäefektiä, ja vaikka Provinssin päälavan fotopitti onkin iso ja tilava, löivät lämpöaallot sen verran kovasti kasvoille, että osa kuvaajista sai pidellä lippalakeistaan kiinni.

Apulanta kiskaisi hiljattain Rock The Beachissä sen verran hyvän keikan, että univaje ja uupumuskaan eivät saaneet minua jäämään vääntäytymästä Woodland Stagelle vielä kerran. Valokuvaajilla oli taas kuumat paikat pienemmän lavan ahtaammassa fotopitissä, sillä ilmeisesti pyroteknikko oli antanut järjestyksenvalvojille ja valokuvaajille väärää tietoa keikan alun erikoisefekteistä: valokuvaajat eivät saaneet mennä pittiin ensimmäisen biisin aikana pyrojen vuoksi, mutta sen sijaan toisen biisin aikaan. Hyvin nopeasti valokuvaajien siirtyessä asemiinsa huomattiin, että ohjeistus olisi todellisuudessa ollut toisinpäin. Kokemushan se oli tämäkin, eikä rytäkässä kukaan onneksi loukkaantunut.

Katsoessani Apulannan laittavan sinettiä tämän vuoden juhlille, mietin Provinssista tulleen itselleni kenties mukavin festari Suomessa niin järjestelyiden kuin bänditarjonnankin puolesta. Alue koristellaan hienosti, ja vaikka yleisöä on paljon, festarialue pystyy vastaamaan huutoon. Vielä kun kaikki yleisön jäsenetkin hoksaisivat, että vessoja ja myyntikojuja löytyy useammastakin paikasta.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo, Anneli Keski-Petäjä
http://www.provinssi.fi Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2350 Palaa »