Festariraportti: Nummirock 2017

Vuoden 2017 Nummirock tuli potkaistua käyntiin jo keskiviikon puolella. Keli oli jokseenkin ookoo, mutta lieneekö verrattain myöhäinen päätös aikaistaa festarin alkua vuorokaudella syynä siihen, että ensimmäisenä juhlapäivänä ei vielä hirveästi väkeä paikalla ollut. Tämä ei kuitenkaan estänyt illan viimeistä yhtyettä, Shade Empireä, saamasta keikalleen likimain täyden teltallisen porukkaa. Soundit eivät oikein korvaa miellyttäneet, sen paremmin kuin lievästi geneerisehkö musiikkikaan, mutta kyllä valtaosa yleisöstä tuntui saavan juuri sitä mitä halusikin, ja sehän on pääasia. (MS)

Torstai

Ensimmäisenä esiintyneellä Psycheworkillä on Machine Menistä tuttu erittäin kova vokalisti, Antony Parviainen, eikä muidenkaan musikanttien osaamisesta ole tingitty. Jossain progressiivisen ja sankarillisen heavyn välimaastossa operoivan orkesterin hitaampi kama kuulosti jopa melko hyvältä, mutta kiinnostus laantui niissä kappaleissa, joissa lähdettiin enemmän laukan puolelle. Toivoisinkin enemmän panostusta siihen kokeilevampaan puoleen. (MS)

Enpä muista katsoneeni ainuttakaan Bob Malmströmin keikkaa alusta loppuun, tuumin siirtyessäni kello viideksi Kaaos Stagen edustalle. Ei tuttuun kaavaan tullut tälläkään kertaa muutosta, vaikkei rämäpäisessä ja pienellä huumorilisällä sävytetyssä menossa ollutkaan varsinaisesti muuta vikaa kuin tarttuvuuden puute. Juhlapukuun somistautunut Carolus Aminoff hoiti alussa osan spiikeistä länsinaapurimme äidinkieltä käyttäen, kunnes sai tarpeeksi: ”Ette te apinat mitään ymmärrä, joten jatketaan suomeksi”. Aminoffia lainaten: "amiksen apuluokkalaiset" saivat yleisössä haluamaansa, sehän se on tärkeintä. (SK)

Tanskalainen Hatesphere oli todella kova, vaikka yleisöä oli harmillisen vähän johtuen suoraan Nummijärveltä puhaltaneesta jäätävän arktisesta tuulesta. Puhuri puhui siihen malliin, että lätäköstä olisi voinut lentää keikkapaikalle aivan hyvin pakastettuja kaloja. Kylmyys ja vähäinen katsojamäärä eivät estäneet sitä, että juutit olivat hyvällä ja rennolla fiiliksellä, vaikka kertoivat tulleensa juuri lämpimästä Brasiliasta. Groovevetoinen moderni thrash on parhaimmillaan näiden veikkojen kynsissä todella laadukasta, eikä itse keikkavedosta sanomista jäänytkään. Mainittakoon, että Vermin-kappaleen aikana nähtiin huikea kolmen ihmisen wall of death. Onneksi myöhemmin todistettiin ihan kunnollinen wall of death, ja kyllähän bändille pittikin saatiin komeasti pyörimään. (MS)

Ilta eteni etenemistään, ja Kaaos Stage kutsui taas luokseen kello seitsemän. Tällä kertaa vuorossa oli kotimaista osaamista Tampereen suunnalta, Vorna. Seuratessani lava-asetelman muodostumista silmääni osuivat lavamonitorien eteen laitetut suitsukkeet, joiden rooli jäi näissä olosuhteissa laihaksi; vähäiset savukiekurat hukkuivat auringonsäteiden ja tuulen sekaan. Mietinkin folk-, black- ja pakanametallin siivittämän tunnin aikana, kuinka paljon enemmän bändi voisikaan päästä oikeuksiinsa klubitiloissa. (SK)


Hollantilainen, lievästi sinfonista bläkyn tapaista soittava Carach Angren on Dimmu Borgirinsa ja Cradle Of Filthinsä kuunnellut. Bändin biiseistä ei ole juuri mitään käteen jäänyt, mutta visuaalinen puoli on ollut pieniä kauhuleffoja muistuttaviin musiikkivideoihin asti aivan tip-top. Lievästä tahattomasta koomisuudesta huolimatta yhtye veti roolinsa täysillä loppuun asti, ja tälle on aivan varmasti oma vankka kannattajakuntansa. (MS)

Nicole, tuo metallinen lahja Seinäjoelta suomeksi lauletun metallin ystäville, juhlisti 20-vuotista taivaltaan myöskin Nummirockissa. Osa povasi tulevasta keikasta kenties koko festaritarjonnan parasta antia, toisia taas seuraava tunti ei voinut vähempää kiinnostaa. Itse sujahdin jonnekin välimaastoon odottamalla keikkaa pienellä mielenkiinnolla, mutten suinkaan kokenut ruumiistairtautumista, vaikka olisihan seuraavat 60 minuuttia voinut huonomminkin kuluttaa. Bändin slotti oli vain harmillisen ikävä, kun ajatukset olivat vielä naapurilavalla rymynneen Carach Angrenin teatraalisuudessa. (SK)


Anaal Nathrakhin keikkaa odotin eniten, ja olihan se tykki kuin mikä. Yleisöä oli paikalla paljon, ja joka biisille saatiin circle pitit. Myös useampi wall of death nähtiin. Hiukan odotin, ilkeäisivätkö herrat soittaa maanmainiota Powerslave-coveria, mutta harmikseni näin ei käynyt. Keikka oli silti erittäin hyvä, ja koska pidän itseäni yhä bändin suhteen aika newbienä tuntien kunnolla vain uudemmat albumit Vanitaksesta lähtien, oli mukava kuulla muun muassa The Eschatonin ja In the Constellation of the Black Widow’n materiaalia. (MS)


Abhorrencea olin muistaakseni nähnyt aiemmin vain turhan lyhyen tovin jossain missä lie festareilla, joten Nummi oli hyvä sauma perehtyä yhtyeen livekuntoon paremmin. Hyvä, että katsomaan menin, sillä keikka oli erinomainen. Oli myös mukava bongata muun muassa Paradise Lost -kuvioista tuttu, kovasti Waltteri Väyrysen näköinen heppu rumpupatteriston takaa. Jos biiseistä viimeistään Adoration of Abscessed Cadavers ei punttiin vipinää iske, on kuulijassa pahasti vikaa. (MS)

Yleisömäärästä päätellen Ensiferum oli onnistunut valinta päättämään torstain tarjonta Inferno Stagella. Mielenkiintoni bändiä kohtaan on saattanut hiipua viime vuosien saatossa isosti roihuavasta palosta säästöliekkiin, vaikka onpahan totta vie bändin livekunto vuodesta toiseen kohdalle osuessaan terävä ja vakuuttava. Eipä tuo taaskaan ottanut kuin sekunnin kaksi, kun lavan edustalla alkoi hilselingot myllytä ja pitti pyöriä From Afarin aikana. Melkein olisi pitänyt laskea kamera syrjään ja liittyä itsekin pitin pyörteisiin – kylmyys kun alkoi tässä kohtaa käydä ylivoimaiseksi. Nokkamies Petri Lindroos tokaisi mikkiin parin biisin jälkeen, että eihän tässä suinkaan vielä nukkumaan olla menossa, ja että olut lämmittää kyllä. Etenkin, kun seuraava ralli oli osuvasti One More Magic Potion. Enskan edesottamukset olivat hyvä sinetti päivälle, vaikka keikan loppu jäikin mysteeriksi, sillä kylmyys vei voiton lukemin 1-0. (SK)


 

Perjantai

Perjantaina rannan isompaa lavaa täyttänyt Temple Balls oli näin radiokanavia kuuntelemattomalle musiikillisesti täysin freesi tuttavuus, mutta kova sellainen. Jätkillä oli hyvä asenne, huikea yhteispeli lavalla, ja soitto- sekä esiintymistaitoa löytyy kaikilla. Mitä pidemmälle keikkaa seurasi, sen parempia biisejä tuntui valikoimasta kaivautuvan, ja konstailematon hard rock alkoi aurinkoista, mutta vielä tässä vaiheessa viileää päivää kiitettävästi lämmittää. En tiedä yhtyeen urakiidosta juuri mitään, mutta tällaisella esiintymisellä ja hyvillä kappaleilla varmasti pääsee pitkälle, eikä sekään haittaa, että nuorilla hepuilla on ulkonäönkin puolesta aika antelias luonto ollut. Jo näinkin reilun kokoinen lava nipin napin enää riitti tällaiselle ison maailman meiningille, ja erityisesti laulaja Arde oli siellä pikku temppuineen kuin kotonaan. En muuten tajua, miten jäbä tarkeni mokomassa blashyrkhissä ilman sukkia ja paitaa, vaikka kovasti riehuikin. Joka tapauksessa temppelipallit olisi ehdottomasti ansainnut isomman yleisön, joten ehkä seuraavalla kerralla Nummessa ainakin slotti on myöhäisempi. (MS)

Battle Beastin keikkaa ympäröi aurinkoinen sää. Voisinkin todeta tähän väliin, että Nummirockin kolmen päivän aikana oltiin lähellä kokea Suomen kaikki neljä vuodenaikaa. Suotuisa sää ja bändin tämän hetkinen raudanluja livekunto saivat aikaan sen, että sotapeto-kvintetti näytti pokkaavan viikonlopun isoimman yleisömäärän. Energinen vetohan se taas oli, enpä käy kieltämään. Yleisö oli hereillä alusta asti, vaikka varmuuden vuoksi Noora Louhimo päättikin parin biisin jälkeen pistää käyntiin pienen venyttelytuokion. Bringer Of Pain on tällä hetkellä sen verran hyvin edustettuna livesetissä, että en panisi yhtään pahakseni, vaikka levy vedettäisiin kokonaisuudessaan. (SK)


Rannassa mellasti pikkulavalla Wacken-tarjokas Spell Of Torment. Odotin logon perusteella kenties jotain Morbid Angel -henkistä deathmetallia, mutta vielä mitä; Nummijärven vieraille tarjottiinkin ehtaa synabläkkistä. Kyseinen genre ei itselleni ihan ytimeen osu, mutta olihan siinä hetkensä, ja orkesteri täytti slottinsa oikein passelisti. (MS)

Jinjer oli täysin uusi tuttavuus, ja alun perin keikkaa piti katsoa vain jokusen biisin verran. Groovemetallia soittava ukrainalaisyhtye oli kuitenkin siinä määrin vangitsevaa katsottavaa, että keikka oli nähtävä kokonaisuudessaan, vaikka ei ihan meikäläisen genreen osukaan. Paitsi että soittajilla oli homma pienine matikkavaikutteineen timantintarkasti hallussa, laulaja veti niin sanotusti homman himaan. Tatiana Shmailyuk ei ehkä englantia kovin hallitse, mutta voxutekniikat eri variaatioineen sitten sitäkin paremmin. Myös ylipäätään esiintyminen oli loistavasti hallussa. Jos vielä alennun kommentoimaan ulkomusiikillisia seikkoja, täti oli kaiken lisäksi niin kuuma, että sen masulla paistaisi kananmunan. Uuh. (MS)


Swallow The Sunin pitäisi harkita hiljalleen nimenvaihtoa vaikka Enjoy The Suniksi, sillä lähes aina, kun minä olen yhtyeen nähnyt, aurinko on paistanut taivaan täydeltä. Hiljan viisimiehiseksi kutistunut bändi toimi kuitenkin nytkin kaikessa majesteetillisuudessaan mainiosti, ja päälavalta tuli varsinainen hittikimara. Näistä New Moon lienee se oma lemppari. (MS)

Swallow The Sunin jälkeen piti poiketa toviksi katsomaan Huoraa, ja kyllähän se vallan viihdyttävää punkintapaista oli. Juhlatunnelma oli auringon kanssa kilpaa hohtaneella bikiniasuisella vokalistilla, Anni Lötjösellä, katossa, ja tämä tuntui tarttuneen myös yleisöön. Moista esitystä seuratessa oli aika harvan vaikea ainakaan mököttää. (MS)


S-Toolin keikka oli sanalla sanoen surullinen. Kuulemani mukaan Ville Laihiala kumppaneineen odotti keikkaa vallan paljon, ja senpä vuoksi onkin niin muusikoiden kuin yleisönkin puolesta ikävää, että keikka päättyi jonkinlaiseen tekniseen vikaan jo kovasti ennen puoliväliä. Taisipa vain rumpupatterista välittyä volat yleisön puolelle, mutta muu laitteisto vaikutti olevan täysin mykkä. Festarijuontaja Laura Vähähyypän sarkastista ilmaisua lainaten: ”Suomen paskin bändi” rappasi ronskia raskasrockia siihen malliin alussa, että mikä ettei tämän tarkistaisi uudemmankin kerran – ihan loppuunkin asti. (SK)

Päälavalla rymistellyt Raised Fist taisi tulla nyt ensimmäistä kertaa nähtyä, vaikka yhtye aiemminkin Suomessa on poikennut. Odottelin varovaisesti alkupään tuotannon nopeampaa kamaa, jota ei kuitenkaan kuultu. Oli keikka silti hyvä, ja energisyys veti yleisön helposti mukaansa. Vuorovaikutusta yleisön kanssa edisti se, että laulaja Alexander Hagman haasteli hiukan suomea, ja jopa esitteli itsensä ihan ”Aleksanterina”. Kitaristi Jimmy (tai kuten hänet esiteltiin, ”Jimi”) Tikkanen puhui suomea enemmänkin, ja monien hämmennykseksi kantoi farkkuliiviä, jonka selkämyksessä oli Suomen valtiollinen leijona. Mies jopa intoutui tapailemaan Irwin Goodmanin kappaletta Ei tippa tapa, ja sai kertosäkeeseen yleisön mukaan. (MS)

Loppuyöstä tuli poikettua katsomaan vielä (Gaahlin) Wyrdiä ja yhtä niistä maailman miljoonasta Laid To Restistä. Näistä Wyrdin patsastelu Gaahlin kääkkämäisine raahusteluineen näytti kohtalaisen virkamiesmäiseltä suorittamiselta ja jotenkin puisevalta, eikä tuota jaksanut kokonaan seurata. Tästä oli hyvä suoria kaljatelttaan, jossa Laid To Rest näytti pistävän hyrskyn myrskyn, siinä määrin hyvä määrä porukkaa oli moshaamaan kertynyt. Tiettävästi lähinnä Lamb Of God -coverointiin keskittyvä yhtye ei ole tuttu, mutta toimivan oloisesti sieltä äkäistä groovea tulitettiin. (MS)

DevilDriverin slotti oli 75 minuuttia, mutta bändi päätti osuutensa tunnin mittaisen turpajaisten jälkeen. Olisipa vielä pari kolme biisiä maistunut, tuumin keikan loputtua, vaikka tällä tavoin nälkää jäi seuraavaan kertaan erittäin paljon. Keikan alku oli varsin vakuuttava: End Of The Linen myötä nasta lautaan ja fiilikset mahdollisimman korkealle. Dez Fafara kapusi lavalle ja otti yleisön haltuun, vaikka parin ensimmäisen biisin aikana porukkaa olisi mahtunut nurtsille reippaasti enemmänkin. Fafara nousi lavalle jonkinlainen tuulitakki päällään, mutta jo kolmanteen biisiin päästessä takki lensi nurkkaan. Fafara toi pariinkin kertaan esille Suomen kesää, jolloin aurinko ei laskeudu kokonaisuudessaan lainkaan – sekös se monia ulkomaalaisia kesäaikaan näille lakeuksille saapuvia niin kovasti ihmetyttää. Vaikka DevilDriverilla piisaa tunnin selkäsaunaa varten biisejä omasta takaa yllin kyllin, tarjoili bändi parhaimman viisiminuuttisensa Awolnation-lainabiisi Sailin turvin. (SK)

Ajattaran Pasi Koskinen viime vuodesta poiketen ei saanut valokuvaajien vihoja päälleen, sillä tällä kertaa myrtsi karvapää asteli lavalle rauhallisissa merkeissä, kaataen hiuksiinsa vettä kylmästä säästä huolimatta ja keskittyen olennaiseen. DevilDriverin murjonta oli tehnyt hetkeä aikaisemmin siinä määrin tehtävänsä, ettei Ajattaran myöhäiseen aikaan alkanut möyrintä pitänyt otteessaan muutamaa biisiä kauempaa. Niin, ja se kylmä sää. 2–0. (SK)

 

Lauantai

Neljäs päivä, lauantai, aloitettiin pilvisissä tunnelmissa Dön kera. Doomia puskeva trio loihti musiikkiinsa varsin simppelein keinoin onnistuneen hypnoottisen fiiliksen, ja kyllä tuota termein rituaalinen ja shamanistinen voi aivan hyvin kuvailla. Harvemmin metallissa kuulee käytettävän wahwahia bassoon, mutta hienoltahan se ainakin Dön näpeissä kuulosti. (MS) 

Heti perään soitti viereisellä lavalla Mors Principium Est. Keikka oli samalla hyvä tekosyy tutustua bändiin vähän paremmin. Oma fiilis musiikista on ollut, että biiseissä on hurja määrä melodiaa, detaljeja ja teknisyyttä, ja näitä kaikkia kieltämättä riittikin roppakaupalla. Kappaleissa on runsaasti hyviä juttuja, mutta jotenkin kokonaisuus kuulostaa itselleni liian levottomalta, kun sinänsä hyvän kuuloisia kitaraliidejä juoksutetaan laulujen alla lähes Bodomin malliin. Yleisölle tavara maistui, ja kyllähän nuo kaverit todellakin soittopeliensä niksit tuntevat, kunniamainintojen mennessä kitaraherroille Tomy Laisto ja Toni Tieaho. (MS)

Humppa- ja huumoriosastoa tarjosi tällä kertaa Eläkeläiset. Tuskinpa tulee kenellekään yllätyksenä, että humppapataljoonaa oli saapunut katsomaan iso määrä krapulaisia ja väsyneitä karvapäitä hitaasti voimistuvasta sateesta huolimatta. Onhan tällä ryhmällä aikansa ja paikkansa toisinaan, mutta itse olin siinä määrin univelkaista sorttia, ettei humppahammasta tuntunut kolottavan laisinkaan, ja siirryin sivummalle. (SK)

From The Void taisi olla yksi niistä Nummirockin Wacken-kandidaateista, eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Lavailmestys oli kaikkineen suorastaan käskyttävä ja vaikuttava kalloineen, luineen ja muine rekvisiittoineen. Musiikin kuvailemiseen käytän härskisti leiritoverin kuvausta “Lapin Behemoth”, ja vaikkei nyt ihan noin suoraan voi pisteitä yhdistellä, kyllä siitä homman nimi hyvin selviää. Death-black oli onnistuneen raskasta ja ilkeää, ja se myös näytti vakuuttavalta. (MS)

Folkkimetalli tekee kauppansa Nummirockissa. Aina. Ja mikäpä tätä osastoa tarjoisi tarttuvammin ja paremmin kuin Korpiklaani. Pienellä intronauhalla siivitetty Viinamäen mies -biisi sai aikaan vipinää ja vilskettä, eikä aikaakaan, kun aina energinen ja asiansa osaava keulapeikko Jonne Järvelä juoksi lavalle ja kieputteli taustaryhmänsä kera yleisön pikkusormensa ympärille biisi kerrallaan. Osui ja upposi valtaosaan – ainakin siitä päätellen, että niin nuorempi sukupolvi kuin ikämiesosastokin laittoi suorastaan jalalla koreasti. (SK)


Epican oopperakiekunat Simone Simonsin johdolla tuli riittävällä tarkkuudella noteerattua, ja jotenkin vähän sellainen “silkkoa sisältä” -fiilis siitä jäi. Bändiin pätee siis jokseenkin sama arvio kuin vaikkapa Dimmu Borgirin viimeisimpiin levyihin. Niinpä tie vei pikkulavalle Whisperedin pariin. Yhtye osaa vetää hyvin ja on vienyt Japani-aiheen varsin pitkälle aina asuja ja maskeja myöten. Jäin kuitenkin miettimään, että mitä bändistä jää lopulta käteen kun ulkoiset tilpehöörit riisutaan, nimittäin sen verran vahvasti Children Of Bodom, Norther ja kumppanit tulivat mieleen (MS)


Riisumisesta puheen ollen, ja koska vesisadekin alkoi nyppiä, katsoin parhaaksi siirtyä tissien ja rehellisen rock 'n’ rollin pariin anniskelualueen telttaan, jossa saatiin vuorotellen nauttia burleskiesityksistä ja erinomaisen rockabillybändin, Vulture Clubin, mahtavasta ja kirjaimellisesti yleisöön menevästä show’sta. Komeasoundisen laulunsa lomassa kun yhtyeen vokalisti ehti tehdä vaikka mitä kujeita katsojien parissa, kuten letitellä herrakatsojien partoja. Omatkin biisit kuulostivat hyvältä, mutta kyllä kovimpaa iskivät Dead Kennedys- ja Misfits-coverit. Mitä tissiosastoon tulee, niitä nähtiin reilusti Tampere Burlesquen pistäessä tuulemaan. Nightmare Before Christmas -vetoinen esitys jäi mieleen jo ihan laulunsa puolesta, mutta kaikki olivat vallan mainioita. Toivon mukaan leidit eivät pahemmin vilustuneet. (MS)

Ei Nummea ilman Mokomaa, kuuluu sanonta Nummirockissa. Jo ties kuinka monennen kerran Inferno Stagen vallannut viisikko oli sitä itseään taas kerran, ja saipahan viisikko aikaiseksi Inferno Stagen edustalle taatusti viikonlopun isoimman pitin, joka meinasi siinä määrin karata käsistä, että paikalle tarvittiin muutama ylimääräinen järjestyksenvalvojakin. Sähköinen keikka taisikin olla ensimmäinen laatuaan suhteellisen pitkään aikaan, ja tämän lisäksi keikka oli mallia pikametallisetti. Marko Annala totesikin parin vedetyn biisin jälkeen, että hitaampaa Mokomaa kaipaavien täytyy tulla jollekin toiselle keikalle – tänään kuultaisiin vain nopeampaa hakkaa päälle -osaston Mokomaa. Tämä kelpasi erittäin hyvin, vaikka eivätpä hitaammat musisoinnit ole koskaan olleet dominoiva osa Mokoma-keikkaa. (SK)

Rhapsody tuli, soitti ja voitti. Odotin yhden vanhimman ikisuosikkini keikkaa kuin kuuta nousevaa, enkä todellakaan poistunut pettyneenä Radio Rock Stagen edustalta Epicus Furor -introa seuranneen 75 minuutin jälkeen. Nummirockiin huudellaan tasaiseen tahtiin enemmän powermetallia, ja kylläpä vain Rhapsodyn myötä lohikäärmeiden ja sotureiden perään huutelijat saivat haluamaansa. Viiden vartin mittainen keikka piti sisällään paljon hyvää: miekan lailla kitaraa käyttänyt Luca Turilli, Fabio Lionen aina vain ohuesti italia-aksentilla sävytetty palikkaenglanti, hieman uusiksi muokatut soolot, sillä kosketinsoittaja Alex Staropolin kiippariosuudet eivät tuntuneet tulleen nauhalta aivan kuten pitäisi, ja tästä syystä Turilli ja Dominique Leurquin tuntuivat improvisoineen muutamat soolot kuin lennosta. Onnistuneiden biisivalintojen lisäksi, joista siis uusimmat olivat vuodelta 2002, oli suorastaan ihana nähdä, kuinka iloisella ilmeellä jokainen muusikko lavalla otti ilon irti joka sekunti. (SK)


King Satan tuntuu saaneen selvän kannattajakunnan discobläkylleen, ja mikäpäs siinä sitten. Porukkaa kaljateltassa riitti ihan jonkinlaiseen hurmokseen asti, mutta meikäläisen tämä jätti melko kylmäksi, kuten päivän paskamainen kelikin runsaine tihkusateineen. (MS)

Viime vuodesta poiketen, Wolfheartin ensimmäisen biisin aikana en tullut polttaneeksi fotopitissä kulmakarvojani, sillä keikka eteni ilman pyrotekniikkaa. Hyvin se toimi näinkin, vaikka pääpiru Saukkosen työvälineistö taisikin sanoa sopimuksen irti heti ensimmäisen riffin aikana. En ole kuitenkaan ikinä onnistunut murtamaan bändin kilpeä päästäkseni materiaaliin täysin perille, joten puolivälin tietämillä oli aika suunnata katseet hetkeä myöhemmin Inferno Stagelle kapuavaan Wintersuniin. (SK)

Wintersun esitti alkuun materiaalia ensi kuussa fyysisenä versiona myymälöihinkin ilmestyvältä The Forest Seasonsilta. Osui ja upposi erittäin hyvin saaden mielenkiintoni yhtyettä kohtaan taas pykälän verran korkeammalle. Kylmyydestä ja sateesta huolimatta bändiä odottanut fanikunta oli varsin mielissään, kun heille suorannainen kansallissankari ja nero Mäenpää saapasteli lavalle. Asim Searah hoiti toisen kitaristin tontin, eivätkä Mäenpään edesottamukset ilman skebaa näyttäneet yhtään niin pökkelöisiltä kuin mitä olisi voinut etukäteen tuumailla. Muusikkonero näytti keikan edetessä jopa sangen vapautuneelta päästessään ottamaan yleisöä enemmän haltuun liikehtimällä lavan sivulta toiselle. (SK)

Insomnium oli saanut kunnian päättää tämänkertaisen, 31:nen Nummirockin, ja melankolisen tunnelman kruunuksi saatiin taivaan täydeltä tihkua, joka sentään näytti lavavalaistuksen ansiosta komealta. Yhtyeen kaihoisa, melodinen tavara sopi kuin nenä päähän viikonlopun lopettajaisena, sillä klassinen PND eli Post Nummirock Depression oli iskemässä jo tässä vaiheessa kelikoettelemuksista huolimatta. (MS)

Loppusanat

Kaiken kaikkiaan Nummirockin voi taas kerran summata onnistuneeksi festivaaliksi ihan kokonaisuutena, vaikka varsinkin öisin koleat ilmat olivat välillä, mitä olivat. Tunnelma oli juuri niin mukava ja lämmin kuin Nummessa aina on, ja syy siihen miksi sinne yleensäkin lähdettyä tulee. Eräs leiritoveri, festivaaleilla 13 vuoden välein vieraileva herra, suorastaan hämmästeli, miten hänet voidaan ottaa vastaan niin kotoisasti, aivan kuin hän kävisi paikalla vuosittain.

Tällä kertaa myös moni ennakkoon vieraammista artisteista onnistui voittamaan meikäläisen puolelleen. Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pientä sanomista. Nimittäin leirintäalueen asukkina sieppasi suunnattomasti klassisen aamiaispaikan katoaminen mukavine ruisleipineen, sämpylöineen, munineen ja kahveineen. Paikan vallannut ylihintainen ruokateltta kun tuli tasan kahteen kertaan katsastettua, ensimmäisen ja viimeisen. Ruoka oli kohtalaisen kehnoa, ja tästä valittivat lähes kaikki, joiden kanssa aiheesta keskustelin. Jotkut saivat lautasellisen puolivalmista (esim. riisi) ja kylmää sapuskaa, eikä sellaisesta kukaan täysjärkinen toista kertaa liki kymppiä maksa. Vaikka itse festarialueella sijainneen, muutenkin loistavan Relaamon tarjonta oli mahtavaa hyvine aamiaisineen, kotitekoisine makaronilaatikoineen sun muineen, tuon leirintäalueen puoleisen aamiaismestan paluuta ensi vuodeksi suorastaan vaaditaan. Tämä nimittäin tarjosi aina kohtuuhintaista aamiaista kellonajasta riippumatta, Nummirockissa kun pitää tajuta festarijuhlijoiden elävän niin sanotussa Nummirock-todellisuudessa, ja aamupalalle saatetaan ilmaantua lähes mihin vuorokauden aikaan tahansa. Vaan kovasti tässä jo ensi vuotta odotellaan! (MS)

Save

© Imperiumi MMVII. Teksti: Marko Saarinen, Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo, Anneli Keski-Petäjä, Jani Kormu (Dö, Mors Principium Est, Eläkeläiset)
http://www.nummirock.fi Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 6854 Palaa »