Matkaraportti: Camp Mennen Goes Hellfest

Viime viikolla, maanantain vastaisena yönä, heräsin kolmen aikaan täydelliseen hiljaisuuteen. Mieleni valtasi hämmennys, koska olihan siinä kuitenkin torstaista lähtien ympärillä ollut lähes taukoamatonta musiikkia ja iloisen juhlimisen ääntä. Hämmennyksen lisäksi tuntui tyhjältä: tässäkö se nyt sitten oli? Olotila on ennestään tuttu, mutta tällä kertaa se iski jo ennen kuin edes pääsin kotimatkalle. Kun kokee jotain helvetin siistiä, sitä seuraa aina kovin ontto olo. Hellfest – se oli sitten siinä, ajattelin. Käänsin kylkeä ja jatkoin unta.

 

VIINIÄ PARIISISSA JA SUOMIHITTEJÄ CLISSONISSA

Reilut viisi päivää aikaisemmin neljä matkalaista kerääntyi rinkkoineen Helsingin lentokentälle, josta suuntima otettiin punaisin siivin kohti Pariisia. Vaikka lentokone, kyseisen yhtiön standardien mukaisesti oli reilusti myöhässä, laskeuduimme hyvillä mielin rakkauden kaupunkiin. Tarkoituksemme oli viettää siellä matkan ensimmäinen yö. Hotelli löytyi helposti ja jätettyämme laukut sinne, suunnistimme saman tien paikalliseen ruokamarkettiin hankkimaan pientä evästä. Olimme Ranskassa, joten patonki ja punaviini Eiffel-tornin juurella kuului pakollisiin kokemuksiin. 

Satsasimme marketin halvempaan viinivalikoimaan. Kaikkein halvin, vajaat kaksi euroa maksava bourgogne, paljastui valikoiman parhaaksi, vaikkakaan huonolta ei se kallein, reilun kolmen euron vinkkukaan maistunut. Eiffelin puistossa tuli myös todettua, että vaikka Suomessa riidellään siitä kuoleeko kansa alkoholismiin, jos vahvat oluet tuodaan ruokakauppoihin, Ranskassa viiniä saa ostaa näemmä puistoistakin.

Aamulla nykäisimme lähikuppilassa croissantit, munakkaat ja kahvit nassuihimme ja suunnistimme kohti vieressä nököttävää Montparnassen rautatieasemaa. Pienten mutkien kautta oikea juna löytyi ja pian ikkunoiden takana viiletti Ranskan maaseutu. Reilun parin tunnin päästä vaihdoimme Nantesissa pienempään paikallisjunaan, ja sieltä löytyivät myös seurueemme loput jäsenet.

Perillä Clissonissa aseman ulkopuolella saimme esimakua tulevasta. Festarin shuttle-taksien jono oli parinkymmenen metrin mittainen, joten suurin osa porukastamme päätti patikoida viimeiset pari kilometriä pelipaikoille. Me muut luotimme Überiin, joka paljastui kardinaalimunaukseksi. Kyydin saaminen kesti parikymmentä minuuttia ja kaveri vei meidät aivan väärään paikkaan. Parin päivän perusteella Ranska alkoi tuntua maalta, jossa mikään ei toimi, mutta armottomalla säätämisellä osa asioista kenties järjestyy. Päästyämme lopulta Hellfestin pääportille, jonoa olikin jo aivan helvetillisesti. Tunti siinä taisi mennä paahtavassa helteessä jonottaessa, ennen kun pääsimme sisään ja löysimme loput porukasta nauttimassa ensimmäisiä festaribissejään.

Päätimme ennen matkaa, että teltat jätetään himaan ja varasimme kaksi viiden hengen tiipiitä festarin tarjoamasta Easy Campistä. Tiipiiden mukana tuli mukana myös muovipäällysteiset patjat, jotka Ranskan helteessä paljastuivat varsin hikiseksi makuualustaksi. Saatuamme teltat heitimme rinkat sisään, haukkasimme hetken henkeä ja suuntasimme takaisin kylille täydentämään muona- ja juomavarastoja.

Kyliltä löytyi Lidl. Valikoima oli oiva ja halpa, joten murkina- ja juotavakantamukset olivat sen mukaiset. Lämpötila hipoi jo niin korkeita lukemia, että välikaljathan siinä oli pakko paikallisessa popup-juottolassa ottaa. Valloitimme katoksen alta yhden suuren pöydän ja muutaman kaljan jälkeen saimme ajatuksen piristää baarin muita asiakkaita Ukkometsolla. Siitä se idea sitten lähti... Loppuillan ajan baarissa raikasi geokoordinaatteihin nähden aika erikoinen musiikki. Teräsbetonia lukuun ottamatta kattaus oli lähinnä kevyemmältä puolelta, mutta hyvin se näytti väestöön uppoavan, enkä usko että Mamba, Popeda, PMMP tai Leevi and the Leavings ovat koskaan näin laajaa kuulijakuntaa maailmalla saaneet.

Hikisen yön jälkeen nautimme aamupalaksi parit croissantit ja päätimme vielä käydä mutkan uudessa kantabaarissamme, ennen siirtymistä festarialueelle. Paikalle päästyämme astelimme suoraan tiskille, jossa paikan jokapaikanhöylä Toni tarjosi saman tien ensimmäisen kierroksen kaikille. Eilinen musavalinta oli ilmeisesti osunut oikeaan, koska baarin Grand Old Man luovutti välittömästi aux-piuhan taas meidän käyttöön. Parin biisin jälkeen meno olikin jo edellispäivän kaltaista. Musiikkivalinnoista muutamat asiakkaat kyselivät lisätietoa, mutta enemmän huomiota herätti seurueemme jäsenten päissä komeilevat, Mennen -logolla varustetut vihreät baskerit. Yhteisen kielen puuttuessa, logon tarkoitusperän kertoi helpoiten esittelemällä logon mukaista partavettä, jota jokaiselle Camp Mennen -reissulle vähintään yksi pullo on otettava mukaan. Ihmisiä tämä kiinnosti kovasti ja toisen matkapäivän aikana partavettä kului jo sen verran, että pullo oli pakko pistää jemmaan tulevien päivien varalle. Viihdytettyämme aikamme maailman heavykansaa suomalaisilla ikivihreillä ja "vahvalla" yhteislaululla, siirryimme festarialueelle katsomaan mitä sieltä löytyy.

 

FESTARIN PERJANTAI

Hellfest on monen muun vastaavan lailla ottanut käyttöön cashless-maksutavan, joka siis käsittää kortin jolle voi ladata rahaa ja jolla ennakkotietojen mukaan piti pystyä maksamaan mitä vain ja missä vain. Koska nyt kuitenkin oltiin Ranskassa, missä mikään ei toimi, ei tämäkään ihan suunnitellusti mennyt. Kortilla pystyi maksamaan lähinnä juomia, mutta safkat ynnä muut huvit piti maksaa ihan selvällä rahalla. Kortin toimivuus ja rahan lataaminen ei sekään tuntunut ilman jonottamista onnistuvan.

Festivaalialueena Hellfest on kyllä ehdottomasti parhaita näkemiäni. Lavoja alueelta löytyy kuusi kappaletta: kaksi vierekkäistä päälavaa, kolme telttalavaa sekä mahtavan näköiseltä Warzone-alueelta löytyvä ulkolava. Lisäksi paikalta löytyy maailmanpyörä sekä mukavan viileä metsikkö. Kiinteitä rakennelmia löytyy paljon ja esimerkiksi hieman sivummalla olevalle Warzone-alueelle johtaa ihan aidot kivetyt tiet. Muuten kaikkea aluetta kattaa ihan kunnon nurmikko, joten Wackenin mutapolut ja -kentät tuntuivat tässä mittakaavassa suorastaan alkukantaisilta. Miinuspuolelta mainittakoon alueen pieni koko, joka käytännössä tarkoitti, että jos alueen keskimmäisellä nurmikentällä halusi istuskella, kantautui korviin musiikkia vähintään kahdelta lavalta.

Ensimmäisenä päivänä musapuolelta tuli sivukorvalla kuunneltua Deep Purplea, Sabatonia sekä aivan ääriään myöten pakatulla Warzonella soittanut Rancid. Vanhat punkkarit tuntuivat olevan kovassa keikkakunnossa. Illan toisen pääbändin viitta oli annettu ruotsalaiselle In Flamesille, jonka keikkaa siirryimme kuuntelemaan melko lähelle lavaa. Bändi osoittautui koko reissun suurimmaksi pettymykseksi. Uuden levyn biisit toimivat kohtalaisesti, mutta joka ikinen vanhempi kappale osoittautui toinen toistaan surkeammaksi esitykseksi. Setin päättänyt Take This Life oli kattauksen suurin floppi, tuntuu kuin Anders Fridénin ääni ei enää kantaisi, ja bändi on tästä syystä joutunut sovittamaan vanhemmat biisinsä uudestaan. Take This Lifen kohdalla se tarkoitti, että biisin säkeistöt mies karjui läpi mitään erottelematta ja kertsin kummallinen uudelleensovitus vei yleisöltäkin mahdollisuuden tarjota apuja. Festarin ensimmäinen päivä oli siinä ja toinen hikinen yö meni niellessä In Flamesin tuottamaa pettymystä.

 

KANTIKSEN KAUTTA LAUANTAIPÄIVÄÄN

Toinen päivä valkeni edellistä vielä kuumempana, joten pakko oli taas suunnistaa kantabaariin. Jotain oli kaiketi kahtena päivänä tehty oikein – tai ainakin saatu ihmiset heräämään, koska astellessamme taas mäkeä alas kantabaariin saimme kunnon standing ovationin. Oma pöytämme oli tietysti vapaana ja oikeat musat saatiin pian myös soimaan. Paikalle saapui myös muita suomalaisia, joiden montut taisivat hieman repsahtaa auki kuullessaan supisuomalaisen iskelmän raikuvan ranskalaisessa kylässä. Biisiä tuli biisin perään, eikä Mennen-juttuakaan juuri tarvinnut enää selitellä. Seuraamme liittynyt ranskalainen, laitamyötäisessä kunnossa oleva nuorimies otti homman haltuun ja kaatoi viimeisen kolmanneksen partavedestä puolikkaaseen oluttuoppiin, josta hän aitoon ehtoollistyyliin tarjosi huikkaa kaikille baarin asiakkaille. Ja kyllä, jokainen otti hörpyn villien kannustushuutojen ja taputusten säestyksellä, jopa se hyvin hienolta näyttänyt ranskalainen vanhempi naishenkilö. Päivän pankin räjäytti kuitenkin Juha Vainion kaunis Vanhoja poikia viiksekkäitä. Biisin lähtiessä soimaan kantabaari muuntautui välittömästi perisuomalaiseksi tanssilavaksi. Eräs suomalainen tilannetta seuraava kuvailikin melko oivasti näkymää: "Ja juuri, kun luulin että tämä ei enää absurdimmaksi voi muuttua..."

Loppupäivä olisi kyllä ollut mukavaa viettää hilpeässä seurassa kansaa viihdyttäen, mutta pakkohan niitä bändejäkin oli nähdä. Suuntasimmekin takaisin festivaalialueelle, jossa Steel Panther juuri lopetteli settiään. Suomibändeistä telttalavalle oli juuri astelemassa Turisas, joten siirryimme teltan suuntaan vain huomatakseen, että jengiä oli sisällä jo niin helvetisti, ettei ollut toivoakaan päästä keikkaa katsomaan. Turisaksen keikan lisäksi saimme siis toisella korvalla kuunnella mitä lie bändiä, joka päälavalla siihen aikaan sattui soimaan. Hyvän keikan Turisas veti ja yleisöön esitys tuntui myös uppoavan. Varsinkin suurin hitti, Stand Up And Fight, sai aikaiseksi hyvää poljentoa. Siinä helteessä seistessäni mietin kyllä itse, että miten helvetissä kaverit siellä nahkatamineissaan lavalla pärjäävät.

Turisaksen päätettyä settinsä tiedossa oli festarin kenties eniten odottamani esitys. Pienemmässä teltassa vuoroon tuli amerikkalainen neofolk-laulaja Chelsea Wolfe. Otin yhden kaverin mukaani ja varoittelin häntä hieman, että tulossa on sitten aika tiukkaa tavaraa. Be aware! Sitä todellakin tuli – jopa enemmän kuin olisi ikinä itsekään osannut odottaa. Jo ensimmäisen biisin aikana karvat nousivat pystyyn ja ystäväni kyynelkanavat aukesivat, sulkeutuakseen aikaisintaan tunti keikan jälkeen. Möykkä oli kyllä juuri niin käsittämätöntä, kuin mitä mimmin viimevuotinen Abyss-levy jo edusti. Livenä se raapi sisuskaluja vielä miljoona kertaa kovemmin rikki ja puhki. Tumman enkelin kaltainen Wolfe näytti todellakin tietävän mitä tuska ja ahdistus ovat, ja osasi vielä pukea sen musiikin keinoin aivan käsittämättömäksi kokonaisuudeksi. Keikan lopuksi Wolfe siirtyi vielä lavan eteen, polvistui ja kirkui loputonta kipuaan pariin otteeseen kitaransa mikrofoneihin. Ei tuollaista voi esittää, sen on oltava täysin autenttista elämänkokemusta, ja me kaksi olimme yleisössä täysin sanattomia. Yksin en varmasti olisi keikasta selvinnyt hengissä, mutta toinen toistamme tukien ja halaten selvisimme ylivoimaisesti elämäni vaikuttavimmasta keikkakokemuksesta.

Palattuamme muun porukan luokse, oli heillä kyllä ihmettelemistä, että missä helvetissä – nimenomaan helvetissä – olimme käyneet. Kokemusta ei vain voinut muille selittää. Päälavalla soittava Saxon tuntui lähinnä vitsiltä ja hieman myöhemmin aloittanut Apocalyptica edelleen täydeltä karikatyyriltä. Vasta kolmisen tuntia myöhemmin päälavalle noussut Aerosmith onnistui herättämään kehossa jotain värinää.

Jos Kiss, Mötley Crue ja muut dinosaurukset vetelevät kiertueitaan puolivaloilla ja vähän sinnepäin, oli Aerosmith jotain täysin muuta. Erityisesti Steven Tyler oli kyllä varsin hyvässä iskussa. Kyllä kilometrit lähikuvista miesten kasvoilta näkyvät, mutta paketti toimi ja yleisö tykkäsi. Ennen setin päätöstä päätimme poistua teltoille, muutaman jäädessä vielä katsomaan Kreatoria, joka kuulemma veti todella kovan setin. Pittikin oli kuulemma festarin suurin. Päivä paahtavassa auringossa vaati kuitenkin veronsa.

 

VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ VIETTÄMÄÄN

Festarin viimeisenä päivänä emme enää millään jaksaneet kävellä kantapaikkaan. Energiatasot alkoivat muutenkin olla aika alhaalla, joten ihmisraunio jaksoi juuri ja juuri kävellä festarialueelle ja takaisin hakemaan viilentävää jäätelöä. Taivaalla aurinko porotti reilusti päälle kolmeakymppiä ja festariolutkin alkoi maistua jo väljähtäneeltä litkulta. Palattuamme myöhemmin iltapäivällä festarialueelle musiikista oli tullut jo täysin toissijaista, tärkeintä oli löytää varjoisa paikka, jonne mahtui makaamaan. Alueen varjoisen metsikön pinta oli muuttunut pöllyäväksi tomuksi, joten paras paikka löytyi lopulta toisen telttalavan edestä. Teltassa taisi soittaa Sanctuary ja päälavalla DevilDriver, joten näiden kahden tarjoamassa ristimöykässä tuli vedettyä pienet tirsat. Teko kertonee paljon olotilasta: täydellinen väsymys oli jo vallannut kehon.

Hetken levon jälkeen maittoi jälleen murkina, ja sen valikoima festarialueen sisä- ja ulkopuolella oli kattava. Esimerkiksi argentiinalainen grillilautanen oli suussa sulavan herkullista. Hampurilaiset olivat myös maukkaita, mutta kaikkein parasta oli pääsisäänkäynnin viereltä löytyvän kojun valkosipulileipä: vaaleaa leipää, voita ja valkosipulia – kaikkea mitä väsynyt festarikävijä tarvitsee.

Illaksi päätimme vielä lähteä katsomaan kuinka Five Finger Death Punchin esitys ilman vastikään kengittyä solisti Ivan Moodyä toimisi. Saapuessamme päälavan eteen, toisella lavalla soitti meille kaikille tuntematon Prophets Of Rage, joka tuntui uppoavan yleisöön kuin viini Seinen rannalla toikkaroivaan ranskalaisspurguun. Lavan edessä oli myös ylivoimaisesti festarin suurin yleisö, joka riekkui niin, että koko lava ajoittain peittyi pölypilveen. Ihmettelimme hetken että mitä helvettiä, kunnes hahmotimme, että bändi oli Public Enemyn, Cypress Hillin ja Rage Against The Machine jäsenten uusi supergroup. Musiikillisesti sen kattaus ei kyllä kolissut yhtään, mutta arviolta 50000 riehuvan ihmisen seassa on vaikea olla vakuuttumatta. Bändin päättäessä settinsä Rage Against The Machinen, kuulemma maailman vaarallisimpaan, kappaleeseen Killing In The Name, paikka lähes repesi liitoksistaan. Jos näitte viime viikolla sosiaalisessa mediassa kuvan rullatuolissa crowdsurffaavasta tyypistä, se oli juuri tällä keikalla. Edes rullatuoli ei menoa hidastanut.

Prophets Of Ragen suosiosta kertoo paljon sekin, että bändin päätettyä esityksensä vähintään puolet porukasta poistui paikalta. Five Finger Death Punch ei täten heidän peesissään saanut vetää keikkaansa kovinkaan isolle yleisölle. Lavalla Las Vegasin herrat eivät kyllä tehneet juuri mitään merkittävää, millä yleisö olisi saatu naarattua takaisin. Ensimmäisten biisien aikana soundit puuroutuivat pahasti, eikä bändiin Moodyn tilalle pestattu Tommy Vext millään muotoa saanut edeltäjänsä saappaita täytettyä. Setin puolivälissä päätimme lähteä pois, koska lavalle myöhemmin nousevat Linkin Park ja Slayer eivät kiinnostaneet palaakaan. Makuuasento sitä vastoin houkutteli. Aamulla oli aikainen lähtö kotia kohti.

Kotimatka ei tietenkään mennyt ihan kuten elokuvissa, mutta muutaman jännän juonenkäänteen kautta tänne päästiin. Viiden päivän hikoilun jälkeen oli aivan järisyttävän ihanaa päästä takaisin Suomen kesään. Paleleminen, kuinka ihana olotila se onkaan!

 

SUMMA SUMMARUM

Miten tiivistäisi vajaan viikon kokemuksen muutamaan riviin? Hienoja keikkoja, jokseenkin toimivat järjestelyt, upea paikka ja HELLE. Kyllä aurinkoinen keli aina muutamana edellisvuotena rämmityn Wackenin mudan voittaa, mutta toisaalta armoton kuumuuskin väsyttää aivan tolkuttomasti. Yleisesti kokemuksesta voisi kuitenkin sanoa, että jonoja Hellfestissä on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Wackenissa. Vantaan Rockfest-standardia olettaisin tämän jotakuinkin olleen. Cashless-kortti on sinänsä hyvä ja toimiva ratkaisu, jos se vain myös toimisi kaikkialla ja rahanlataus olisi edes hieman mutkattomampaa. Hellfestin olut on perus lapparia parempaa, mutta yleisön seassa käveleviä kaljatankin kantajia olisi voinut olla huomattavasti enemmän. Nyt lähes joka kerta ostaessasi olutta vähintään yksi tuoppi jäi tyhjäksi. Festarin leirintäalue on armottoman pieni, mutta Easy Camp -ratkaisu korjasi tämän meidän osallamme. Lisäksi Easy Camp -alueella oli omat suihkut ja vessat, joten siihen armottoman pitkään normialueen suihkujonoon ei tarvinnut mennä kärsimään. Rähinää ja mekkalaa ei näkynyt, eikä kenenkään kamoja varastettu, joten yleisarvosanana Hellfestille voi antaa kiitettävän, ja suositella festaria lämpimästi kaikille.

Loppuun totean vielä, että tämäkin festari oli niin paljon muuta kuin sitä musiikkia. Bändejä on helvetisti ja suurinta osaa niistä et näe millään. Mutta entä sitten?! Ei haittaa, varsinkaan, jos matkustaa niinkin hyvässä porukassa kuin Camp Mennen, heidän kanssaan hauskaa on joka tapauksessa. Mutkia matkaan tulee aina ja kaikki ei aina mene kuten suunniteltiin, mutta yhteishengellä ja sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa näistä kuitenkin selvitään. Moni yllättävä juonenkäänne aukeaa myös joksikin sairaan siistiksi jutuksi, josta takuuvarmasti löytyy vielä kiikkustuolissakin muisteltavaa viihdearvoa. Lapsenlapsille kaikkea koettua, nähtyä ja tehtyä ei tietenkään kerrota. Ihmetelköön he siinä sitten, miksi vaari naureskelee vedet silmissä. Kiitokset kuitenkin asianosaisille. Olette ihan parhaita!

Ensi vuonna vihreät baretit suuntaavat Slovenian Metaldaysiin. Ei saatana...


© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Jarno Korhonen
http://www.hellfest.fr/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1233 Palaa »