Festariraportti: Sweden Rock Festival, Sölvesborg, Ruotsi 7.- 10.6.2017

Tämänvuotinen Sweden Rock houkutteli vierailijoita 50 maasta. Tapahtumaa varjosti Kansasin peruuntuminen ja edellisen viikonlopun terrorismiepäily saksalaisella festivaalilla. Edellinen ongelma ratkaistiin kelvollisella paikkaajalla ja jälkimmäinen poliisivoimien näkyvällä läsnäololla. Tiedä sitten oliko virkavaltaa enemmän kuin aiemmin, voi olla että siihen vain kiinnitti nyt huomiota. Niin tai näin, päätien varressa ollut puhallusratsia näytti järjestetyn siten, ettei kukaan pysty ajamaan kovalla vauhdilla festarialueen lähimaillakaan. Myöskin alueella bongattu telakuorma-auto edusti sen verran järeää kalustoa, ettei sellaisella luulisi olevan normaalioloissa käyttöä. Bileet sujuivat tästä huolimatta tai johtuen yhtä leppoisissa tunnelmissa kuin aiemminkin. Lavat olivat samat kuin jo monta vuotta. Suurimmasta pienimpään: Festival stage, Rock stage, Sweden stage, 4Sound stage ja Rockklassiker-teltta. Kuten jo viime vuonna, myös nyt kaikki sen keikat striimattiin livenä. Uutta oli se, että nyt myös muutama muu esitys näkyi suorana netissä. Mutta parastahan se elävä musiikki on paikan päällä, joten asiaan!

 

KESKIVIIKKO

Festivaalin aloitti tyhjentävästi nimetty A Tribute To Led Zeppelin (yllä). Bonafidestä ja Road To Ruinista rokkaavamman näköiset jäsenensä kaapannut ruotsalaisviisikko veti pieteetillä Zepukka-settinsä läpi. Song Remains The Same, Since I Been Loving You ja kumppanit kuulostivat juuri siltä kuin pitääkin. Tributointia seuratessa tulikin mieleen, että näissäkö sekä hologrammi- ja all stars  -kokoonpanoissa Sweden Rockin kaltaisten, pääasiassa eiliseen nojaavien tapahtumien, tulevaisuus on. (MP) 

Art Nation (alla) oli parin vuoden takaisella esikoislevyllään melko suora H.e.a.t -kopio. Keväällä ilmestynyt kakkostäyspitkä olikin jo huomattavasti omintakeisempi. Ulkonäöllisesti oli käynyt päinvastoin. Näin bändin viime lokakuussa ja silloin nuorukaiset näyttivät ennemmin it- työntekijöiltä kuin rockbändiltä. Kenties siirtyminen isommalle levy-yhtiölle oli vaikuttanut asiaan ja porukka oli passitettu rock-vaatekauppaan. Ja solisti samalle parturille, jota H.e.a.t -solisti Erik Grönwall käyttää. Sitten viime näkemän on näköjään basisti Simon Gudmundsson vaihtunut Rebecka Tholerusiin.



Tämän iltapäiväpuhteen perusteella nämä göteborgilaisnuorukaiset ovat edelleen kategoriassa 'lupaava'. Huippubiisejä on pari, hyviä puolenkymmentä. Itse esiintymisessäkään ei ole mitään sellaista vikaa, mikä ei paranisi esimerkiksi 200 keikkaa heittämällä.  Virtaa riittää, mutta soitto voisi olla piirun väkevämpää. Aikaisesta kellonajasta huolimatta melko runsaslukuinen yleisö piti näkemästään Imperiumin vanhaa narisijaa enemmän, joten ainakin kotimaassaan Art Nationilla lienee tie auki taivasta myöden. Muutama iskusävelmä lisää ja enemmän omaa ilmettä niin kyllä se siitä lähtee. Pankaapa nimi mieleen! (IK)



Heavy Tiger (yllä) pelasi Rockklassiker-teltassa rakastettavan tarttuvaa voimapoprokkia vuosituhannen vaihteen The Hellacoptersin hengessä. Tukholmalaisneidot ovat itänaapurissaankin käyneet ilosanomaansa levittämässä ja toivottavasti siitä ovat innostuneet muutkin kuin kaltaiseni keski-ikäiset sedät. Flaming Sideburns- ja The Ark -lainapalat sulivat huomaamatta oman materiaalin joukkoon. Itse asiassa osa bändin omasta tuotannosta, kuten Saigon Kiss, I Go For The Cheap Ones ja Feline Feeling on jopa esikuviaan vahvempaa. Lisävoimaa bändiin toi kaikkien jäsenien kyvykkyys päälaulajina. (MP)

Muinaisen Okej!-lehden aukeamien perusteella Helix oli 80-luvun puolivälissä länsinaapurissa W.A.S.P.:in, Kissin ja Twisted Sisterin tasoinen toimija. Sittemmin tähtensä laski nopeasti, eikä 1987 ilmestyneeltä Wild In The Streetsiltä irronnut enää hittejä. Helix oli monen tämänvuotisen kiinnityksen lailla uusinta, joskaan ei kuitenkaan pika-sellainen. Vuonna 2005 vokalisti Brian Vollmerilta (oik.) irtosi vielä kuperkeikka, mutta ei hän nyt kuusikymppisenäkään paljoa malttanut sijoillaan olla, ja äänikin oli kunnossa.

Nykykokoonpanossa kitaristit ovat tuoreempaa vuosikertaa rytmiryhmän ollessa sama kuin vuoden 1985 Long Way To Heaven -levyllä. Soolospotin hoitikin basisti Daryl Johnson, joka sovelsi Jimmy Pagen oppeja eli nelikielinen sai jousesta. Settilista oli hyvä läpileikkaus Helix-tuotannosta ja tällä kertaa pophevivalio Deep Cuts The Knifekin sai armon. Kakkoskitaristille oli näemmä jäänyt parin vuoden takaisesta pääkaupunkivierailusta päälle Hellsinki-paita. (MP)

Black Star Riders alkaa vakiinnuttaa, oikeastaan sementoida, paikkaansa skenessä. Tosin nimimiehet ovat poistuneet rivistöstä yksi kerrallaan, viimeisenä heistä rumpali Jimmy DeGrasso. Vaan eipä sitä klassista hard rockia nimellä soiteta, bändi oli suorastaan pelottavan tykki. Kolmella levyllä on jo setillinen iskusävelmiä, vaikka niistä mikään ei varsinaisesti klassikko ole. Solisti ja ajoittainen kolmoskitaristi Ricky Warwick oli Etelä-Ruotsin sateisessa illassa hyvällä tavalla pöyhkeä rokkikukko. Biisit vedettiin suunnilleen säännönmukaisesti kolmen tai neljän pötköinä ennen kuin oli taas spiikin aika. Suorastaan rajatonta itsevarmuutta huokui esimerkiksi se, että Thin Lizzy -laina The Boys Are Back in Town oli keskellä tällaista putkea. Se aloitettiin ja lopetettiin ilman minkäänlaista heruttelua, vaikka Ricky ja kumppanit olivat varmasti tietoisia, että nimenomaan Lizzyn biisejä jengi halusi kuulla. Keikan lopetti Whisky in the Jar, mutta muuten mentiin omilla ralleilla.

Biiseihin löytyi levyversioita enemmän potkua ja bändi paiskoi laulunsa ilmoille itsevarmasti. Uusi rumpali Chad Szeliga taisi olla osasyy, Jimmy DeGrassoa en kaipaamaan jäänyt, enkä niitä Lizzy-lainojakaan. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että Black Star Riders tarvitsisi hieman enemmän Soldierstownin kaltaisia kappaleita. Siis niitä, joissa se siirtää Thin Lizzyn perinteen enemmän kuin onnistuneesti 2010-luvulle. Joka tapauksessa mainio pääbändi keskiviikolle, jolloin kaksi isointa lavaa eivät olleet vielä käytössä ja osa festarialueestakin oli vielä yleisöltä suljettu. (IK)

 

TORSTAI

Queenin muinaisesta albumiraidasta nimensä lainannut Great King Rat teki nopean pyrähdyksen vuonna 1992. Alkuvuodesta ilmestyi esikoislevy ja joulukuussa yhtye lopettikin jo toimintansa. Tosin bändi teki vielä unohdetun kakkoslevyn vuosituhannen vaihteessa. Jäsenistöä on sittemmin näkynyt muun muassa Thunderin, MSG:n, Talismanin, The Poodlesin ja HammerFallin riveissä. Piirien pienuudesta kertoneekin se, että pari vuotta sitten Pontus Norgren nähtiin samalla lavalla samaiseen aikaan Talismanin vahvuudessa. Great King Rat oli selkeästi väärään aikaan väärässä paikassa. Bändin satunnaisilla koskettimilla sävytetty 70-lukuinen hard rock ei grunge-aikaan ollut enää riittävän uskottavaa, ja biisitkin perustuivat enemmän kulkevuuteen kuin kertosäkeisiin.

Tyylikkäät, saumattomasti yhteen musisoineet soittoniekat tarjosivat neljännesvuosisadan keikkatauon jälkeen tavaransa siihen malliin, kuin sapattia ei olisi ollutkaan. Esitys tallennettiin myös tulevaa dvd-julkaisua ajatellen, että japanilaiset sun muut harvinaisuuksien metsästäjät ympäri maailman pääsevät näkemään vihdoin orkesterin lavatilan. Munnaria välillä puhaltaneella Leif Sundinilla voisi keikan perusteella olla enemmänkin annettavaa musiikkimaailmalle, tekihän hän vokalisoimastaan MSG-albumista Written in The Sandista oman kuuloisensa. (MP)

Päälavan ensimmäiseksi aktiksi oli tänä vuonna buukattu Apocalyptica. Se pitikin tsekata paremman tekemisen puutteessa ja siksi, että meneillään oleva kiertue juhlistaa Apocalyptica plays Metallica by Four Cellos -albumin tasavuosia. Eli kuten Eicca Toppinen keikan alussa ilmoitti, laulajaa ei oltu tälle reissulle mukaan pakattu. Yleisömäärän perusteella bändi olisi mahtunut astetta tai paria pienemmällekin lavalle. Keikan alkupuolella näytti siltä, että myös bändille olisi välttänyt pienempikin tila. Neljä heppua istuu soittimineen palleilla ja show rajoittuu siihen, että ajoittain ne heiluttavat lettiään, siis ne, joilla on mitä heiluttaa.



Asia kuitenkin kaikeksi onneksi muuttui jossain 20 minuutin, puolen tunnin kohdalla. Nelikon taakse oli kasattu ilmastointiputkista, vanhasta maitopääläristä ja sekalaisista purkeista hökötys, joka paljastui rumpusetiksi. Sitä saapui jossain vaiheessa paukuttamaan Mikko Sirén ja hyvä että tuli. Keikka nousi välittömästi uusiin sfääreihin. Peltirumpu, kuten toveri Penttinen näppärästi ilmaisi, omasi vieläpä sen verran terävän soundin, että se loi mainion kontrastin sellojen sahaukselle. Joka kuten ehkä arvaattekin, kävi jo puuduttamaan allekirjoittanutta. Rummut innostivat myös herroja sellistejä kapuamaan pystyyn jakkaroiltaan. Näimmepä jopa sellaista irrottelua että selloa soitettiin catwalkilla selinmakuulla. Se se oli rokkia eikä sinfoniaa! Klassisen musiikin piiristä sen sijaan taisivat olla Toppisen välispiikit, jotka eivät kuulostaneet lainkaan luontevilta. Asiasisältö niissä sentään oli kohdillaan. Mutta taitaapa olla niin, että tämä yksi Suomen kansainvälisesti menestyneimpiä yhtyeitä on valtaosan suosiostaan velkaa Metallicalle. Mutta kyllähän te sen jo tiesittekin. Niin tai näin, tunnin setti oli sopiva annos tuttuja biisejä hieman erilaisina sovituksina. Vaan eipä paikalle vaivautunut yleisö ollut oikein vielä herännyt. Yhteislaulu kun sujui kovin vaisusti. Ja oma huomio hyvin vähän Apocalypticaa kuunnelleena oli että ainakin livenä melodisemmat biisit toimivat selloilla riffirypistyksiä paremmin. (IK)

Hardline (alla) on aiemmin tehnyt lähinnä pistokeikkoja Eurooppaan, Esimerkiksi Sweden Rockiin vuonna 2013. Nyt sille on kuitenkin saatu aikaan jonkinmoinen kiertuekin. Siihen nähden solisti Johnny Gioelin toiminta oli hämmentävää. Mies nimittäin lunttasi sanoja padilta. Paljonko keikkoja pitäisi olla että biisit voisi opetella ulkoa, esimerkiksi sen sijaan että olisi raahannut lavalle syntymäpäivää viettävän tyttärensä ja höpissyt jotain imelää jenkkipaskaa perheen merkityksestä. Ikään kuin sellaisesta täällä Euroopassa ei tiedettäisi. Siinäpä suurimmat negatiiviset seikat. Tämän vuosikymmenen alussa "italoitunut" yhtye oli ihan siedettävässä vedossa. Erityisen mukavaa oli huomata että muutama viikko sitten jonkun toisen kanssa naimisiin mennyt basisti Anna Portalupi näytti tulevan hienosti juttuun eksänsä, kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchion kanssa. Ettei vain olisi kipinää vielä jäljellä..?



Kipinää oli muidenkin soitossa. Rumpali Francesco Jovino sopii tähän bändiin edeltäjäänsä Mike Terranaa paremmin ja kitaristi Josh Ramos soittaa yleisönsuosikit, ne ensilevyn biisit melkein yhtä hyvin kuin Neal Schon. Tästä päästäänkin siihen miksi homma ei toiminut parhaalla mahdollisella tavalla: Hardlinen uudempi materiaali ei ole tarpeeksi vahvaa jotta se saisi sitä ennestään tuntemattoman yleisönosan täysillä mukaan. Kaikeksi onneksi hyvin sentään tunnettiin Hot Cherie, Takin' Me Down tai vaikkapa Dr. Love. Mutta ollakseen tänä päivänä jotain muuta kuin valikoidun melodisen rockin yleisön suosikin, pitäisi näiden vanhojen pikku hittien lisäksi valikoimasta löytyä enemmän Fever Dreamsin kaltaisia helmiä.  (IK)

Ahkeralla Sweden Rock -esiintyjällä, Dorolla (oik.), oli tällä kertaa tarjolla kattaus Warlockia Triumph And Agony –älpeen 30-vuotismerkkipäivän kunniaksi. Vakiotaustabändiä oli vahvistettu albumin soolokitaristilla ja osasäveltäjä Tommy Bolanilla. Doron keikkoja muutaman vuosien varrella nähneenä Warlock-materiaalia ei ole tavattu säästellä, mutta nyt mahtui joukkoon jotain ennenkuulumatontakin, kuten Make Time For Love ja lukiolaisnuori Penttistä syksyllä 1987 kovasti heiluttanut Kiss of Death. Täysin normi-doroilusta keikka ei kuitenkaan ollut vapaa, vaan valitettavasti lopussa kuultiin pakollinen Praisti eli Breakin’ The Law.  Doron soolomateriaali ei kovin maata järisyttävää ole, joten toivottavasti vanhempi neito pitää tämän Dirkschneider-linjan, etenkin kun äänessään ja hahmossaan ei ole huomauttamista, vaikka kulmakynä tekeekin jo leveämpää viivaa. (MP)

Ian Hunter The Rant -bändeineen taisi olla kaikkien aikojen vanhin Sweden Rockin esiintyjä. Entinen Mott The Hooplen nokkamies toki sopii festarin rosteriin kuin suutarin näppä sian persiiseen, ei siinä mitään. Klassista rockia ja hittejä riittää myös soolouran varrelta. Ja jokunen niistäkin kuultiin, luonnollisesti. Vaan ihmetyttää se tapa, jolla The Rant Band soitannon toteutti. Se nimittäin soitti melkoisen leppoisasti. Pari kertaa se sentään rokkasi kunnolla. Aivan kuin näyttääkseen että homma kyllä sujuu jos sattuu huvittamaan. Jopa uudet biisit kuulostivat sen verran hyviltä, että ne olisi mieluusti kuullut verevimpinä versioina. Näistä mainittakoon vaikka toiseksi viimeisenä kuultu Dandy, joka oli sävelletty ja niin muodoin myös omistettu tälläkin keikalla David Bowien muistolle. Yleisö ei näistä haltioitunut, mutta kun lavalta kajahti Once Bitten Twice Shy tai All the Way from Memphis kädet nousivat ilmaan välittömästi. Hattuun ja tavaramerkiksi muodostuneisiin aurinkolaseihin sonnustautunut Hunter esitti kappaleensa milloin akustisen kitaran, milloin pianon takaa. Vaikka mittarissa on lähes 80 ajastaikaa, ei se kuulu niin paljon kuin luulisi. Ikämies on edelleen tasolla hyvä, eli kiertäminen ja jopa uudet levytykset ovat ihan perusteltuja. Ja kun viimeisenä kuultiin ikivihreä All the Young Dudes, oli yleisökin kliseisesti sulaa vahaa maestron kädessä. Tosin saattaa olla että iso osa jengistä ei mitään muuta biisiä tunnistanut... (IK)

Fates Warning oli edellisellä Sweden Rock -keikallaan päälavalla. Nyt pudotusta oli tullut peräti kolmen lavan verran. Mutta kas, keikka taisi olla kovempi kuin viimeksi. Basisti Joey Vera oli estynyt koska tyttärellään oli valmistujaiset. Niinpä näimme orkkisbasisti Joe DiBiasen tuuraamassa. Arvoitukseksi jää millainen keikka olisi Veran kanssa ollut, mutta ei se mitään. DiBiase bassotteli kuin ei pois olisi ollutkaan. Omalta kohdalta Fates Warningin seuraaminen oli hieman hankalaa, sillä eipä ole bändiä tullut viime aikoina kuunneltua. Täten en mistään yksittäisestä biisistä tai sellaisen puuttumisesta voi nyt elämöidä. Sen sijaan nautin keikasta omaksi yllätyksekseni suuresti. Musiikin monimutkaisuudesta johtuen lavalla ei suuremmin tohinaa nähty. Kaikki keskittyivät suurimmaksi osaksi soittamiseen. Progemetalli on usein aikamoista kikkailua ja taidoilla brassailua. Sellaisen puuttuminen suorastaan hyppäsi nyt silmille. Positiivisella tavalla. Sooloja, tilutusta, tahi muuta vastaavaa paskaa ei viety överiksi. Äijillä näytti sen sijaan olevan lystiä keskenään kun soitto kulki. Sei ei kulkenut aivan kellontarkasti, joka olisi tappanut helposti fiiliksen, vaan hiuksenhienosti vaille. Täten soitto kuulosti hyvinkin eläväiseltä. Tunnin peliaika oli sekin kuin tehty Fates Warningille. Progemetalliannos tuntui juuri sopivalta. Tosin joillekin olisi lisääkin maistunut. Ainakin pari suomalaista fania tuuletti kainalonsa keikan aikana huolella. (IK)

VA Rocks (yllä) oli festivaalin toinen Rockklassiker-teltassa soittanut parikymppisistä naispuolisista musikanteista koostunut kolmikko. Vaikka näitä kahta ei saisi tietenkään verrata, sorrun nyt juuri siihen. Heavy Tigeriin verrattuna VA Rocks on enemmän boogieta, AC/DC:tä ja The Runawaysia - jopa Hurriganesin suokomppia. Vähemmän popmaisia kertosäkeitä, enemmän jytää. ”Nice girls don’t play rock’n’roll” -lipun alla purjehtivalta skånelaistriolta kolme varttia oli juuri sopiva annos, vaikka valloittavan energinen laulajakitaristi Ida Vollmer rauhoittikin hetkeksi tilanteen yksin kitaran kanssa esittämällään Sunday Walk of Shame -kappaleella.

Naisorkesterit harvemmin pysyvät kauaa kasassa, koska heillä järkevämpääkin tekemistä kuin jyystää rokkia katkeraan loppuun asti. Siksi heikäläisten bändit kannattaakin käydä katsomassa heti tuoreeltaan kun vielä voi. VA Rocksille löytyisi varmasti kiinnostunutta yleisöä Suomestakin. (MP)

Sweden Rockiin osuu välillä myrskynsilmiä, jolloin voi tallustella lavalta toiselle tarkistamassa lukujärjestykseen merkkaamatonta tavaraa. Sellainen oli tällä kertaa kolmoslava Sweden Stagen Primus, joka 1990-luvulla kuului monen muun asian ohella eniten vihaamieni asioiden listalle. Neljännesvuosisata myöhemmin erikoisuutta tavoitteleva bassopinnoitettu äkkivääräilynsä ei enää tuntunut missään tässä hullussa maailmassa, korkeintaan aiheutti sympatian tunteita. Kahden mikrofonin taktiikalla sikanaamarissa esiintyvä Les Claypool (oik.) on varmasti hyvien puolella, vaikken ilmaisuaan vieläkään osaa musiikkina pitää. Huumorintaju auttaa pitämään hengissä, jos moniin aikalaisiinsa vertaa. (MP)

Steel Panther on hyvä esimerkki siitä, miten perin keskinkertainen musiikki saadaan poppakonsteilla nostettua luonnollista tasoa korkeammalle. Kuten kaikki tietävät, konsti on tässä tapauksessa huumori. En ole bändiä muutamaan vuoteen nähnyt ja mukana oli nyt joitain ihan uusiakin vitsejä. Tai sitten olen unohtanut. Improvisointi näkyy toimivan vaihtelevasti. Kohtuullinen läppä oli vaikkapa se kun kitaristi Satchel kertoi, että heillä on bäkkärillä Joe Pescin vaimo Doro Pesci. Vähemmän onnistunut oli se, kun sama mies esitti vertauksen jonka mukaan tyttöystävän tuominen festareille ja heidän keikalleen on sama kuin jos veisi voileipiä Vince Neilin taloon. Valtaosa vitseistä koski luonnollisesti alapääasioita. Siihen nähden onkin peräti kummallista että yleisössä oli huomattavan paljon naisia ja se, että jutut tuntuivat uppoavan mimmeihin kuin häkä. Kuten se kun Satchel kertoi alkaneensa opetella ruotsia. ”Han har en liten kuk” ilmoitti mies ja osoitti peukullaan solisti Michael Starrin suuntaan. Musiikillisesti mentiin tuttuja latuja. Vanhat niin sanotut hitit olivat saaneet seurakseen tuoreen levyn biisejä. Sävellyksellisesti ne olivat samaa keskinkertaista tasoa kuin aiemminkin ja sanoituksellisesti – totta kai – isojen poikien lauluja. Riimit sentään kuuluivat osuvan kohdilleen. Jonkinlainen kliimaksi (heh heh) koettiin 17 Girls in a Row’n aikana kun lavalle revittiin 17 likkalasta. Voi sitä selfieiden ottamista! Ja yksi estoton nuori nainen ei sitten millään malttanut pitää paitaa päällään. Ja sekös näitä keski-ikäisiä peruukkeihin ja pyöräilyhousuihin pukeutuneita soittajia ilahdutti. Lavalla näyttikin olevan paljon lystimpää kuin yleisön joukossa. Koko keikan ajan. (IK)

Aerosmith on viimeisin yhtye siinä joukossa, joka on pyörtänyt lopetuspäätöstään. Asia alkoi keikkaa seuratessa tuntua yhdentekevältä. Soitto ja Steven Tylerin (yllä) laulu kulkivat ihan siedettävästi, mutta settilista painottui aivan liikaa uuteen materiaaliin. Ensimmäinen 70-luvun biisi kuultiin noin 50 minuutin kohdalla. Tästä tuli mieleen, että bändi olisi voinut olla pääesiintyjänä kahtena iltana. Toisena olisi soitettu näitä uusia poppibiisejä ja toisena sitä vanhaa klassista hardrockia. Ratkaisu ei ehkä olisi sopinut kaikkien bändiläisten fysiikalle. Tylerin äänen kestäminen on luku sinänsä, mutta myös rumpali Joey Kramer näytti välillä melkoisen tuskaiselta. Hyvin mies kyllä soitti, ei siinä mitään. Let the Music Do the Talking oli yllättävä alku keikalle. Hieno biisi, joka on syyttä suotta jäänyt paitsioon Aerosmithista puhuttaessa. Toinen vastaava yllätys oli aikoinaan vain singlenä julkaistu mainio Chip Away the Stone. Toisen sinkkuharvinaisuuden, The Beatles -coverin Come Together olisi sen sijaan kernaasti voinut korvata jollain muulla kappaleella. Millä tahansa. Samoin kuin perä perää soitetut Fleetwood Mac -kappaleet Stop Messin' Around ja Oh Well. Toisaalta etukäteen oli paremmin kuin hyvin tiedossa että settilista ei tyydytä. Sitä taustaa vasten täytyy olla tyytyväinen noista parista helmestä, ja tietysti muista Aerosmithin ensimmäisen kultakauden hiteistä. No, Walk This Way on jo liian kulunut, mutta vaikkapa Back in the Saddle ja etenkin se paras kappale Sweet Emotion tuntuvat maistuvan yleisön lisäksi myös yhtyeelle itselleen. Jos itse soitossa eletty elämä jo vähän liikaa kuuluikin, show oli kunnossa. Valot toimivat hyvin säkkipimeässä ja muutkin muuvit näyttivät että stadion on kuin koti Aerosmithille. Catwalk oli ahkerassa käytössä. Screenille heijastettiin kuvia ja filmejä vaikka minkälaisia. Esimerkiksi sellainen, jossa Joe Perry liftasi kitaransa kanssa Sweden Rockin suuntaan Sölvesborgiin johtavalla tiellä. Encorena kuultua Dream Onia varten ilmestyi valkoinen flyygeli rampin päähän ja keikan finaalissa tykitettiin paperisilppua oikein tuelta. Eli pääesiintyjäpaikka täyttyi varsin komeasti. Siitäkin huolimatta tunsin välillä olevani väärässä paikassa. Ainakin silloin, kun biisi alkoi ja kaikki ympärillä lauloivat ensitahdeista lähtien, eikä minulla ollut aavistustakaan mikä kappale on kyseessä! Kertsistä sitten tunnistin ysärikammotuksen nimeltä I Don't Want to Miss a Thing. Kokonaisuutena Aerosmith ylitti odotukset. Ne eivät tosin kovin korkealla olleet. Nähdyn perusteella on melko lailla samantekevää jatkaako bändi tavalla tai toisella vuoteen 2020 ja 50-vuotisjuhliinsa. Tuskin se mitään merkittävää saa aikaan. (IK)

Wishbone Ash oli ensimmäisellä keikallaan uudella kokoonpanolla. Muutama viikko aiemmin kitaristi Muddy Manninen oli loikannut kelkasta ja nyt suoritti ensiesiintymisensä uusi mies Mark Abrahams. Tulikastetta ei olisi voinut suorittaa paremmin! Abrahams soitti alusta alkaen sillä fiiliksellä, johon tässä yhteydessä on totuttu. Ja se hymy huulilla oli aivan se sama kuin kaikilla edeltäjilläkin. Se, joka kirpoaa huulille heti, kun homma nousee kiitoon. Tämä tapahtuu joka kappaleessa yleensä viimeistään intron jälkeen. Esityksen kannalta tämä onkin välttämätöntä, sillä harvoin näkee näin vähäeleistä bändiä. Nelikko on kuin joukko ihan tavallisia jamppoja. Varsinkin basisti Bob Skeat näyttää siltä kuin olisi hurauttanut keikalle traktorilla. Show on pitkälti bändin kympin ja ainoan perustajajäsenen Andy Powellin (oik.) varassa. Lavaliikuskelu on hänelläkin melko vähäistä, mutta kun pääasiallisena työkaluna on Gibsonin Flying V, syntyvät tyylikkäät muuvit aivan kuin itsestään. Powell sentään nähtiin myös lavan reunalla hieman patsastelemassa yleisölle. Spiikeissä kuulimme myös jonkin verran taustoitusta, mutta ei mitenkään häiritsevässä määrin. Musiikillisesti siis näimme huikeaa osaamista bändiltä, joka keksi tuplakitaroinnin. Suurin osa kahdeksan biisin ja tunnin setistä oli kultaiselta luomiskaudelta. Hyvin kuitenkin ainakin viime vuosikymmenen edustaja Eyes Wide Open soluttautui joukkoon. Wishbone Ashin kappaleet toden totta muistuttavat hieman liikaa toisiaan. Livetilanteessa tämä ei kiusaa tee, siksi upeasti kitarat innostuessaan soivat. Ja kuten sanottu, sitä innostusta riittää. (IK)

Neloslavalla aurinkoista iltapäivää jatkoi Picture. Hollantilaisviisikko vieraili Sölvesborgissa jo kymmenisen vuotta sitten, mutta tällä kertaa lauteilla nähtiin toista kitaristia vaille originaali kokoonpano. Kahdella ensimmäisellä albumilla vokalisoinut Ronald van Prooijen (alla) paljastui yhdeksi kovimmista show-miehistä omassa Sweden Rock -historiassani.  Van Prooijen teki sellaisen sisääntulon, että Porin ironistien rättöjen ja lehtisalojen peli olisi pelattu, jos onnistuisivat todistamaan alankomaalaislegendan itse teossa. Frederikin 70-luvun keikkareleisiin sonnustautunut vokalisti otti stagen haltuun sellaisella päättäväisyydellä, etteivät nahkahousujen saumatkaan kestäneet telinekiipeilyä ja yrityksiä hypätä rumpulavalle. Lava oli välillä liian pieni myös ainoana pysyväisjäsenenä bändissä kautta vuosien vaikuttaneelle Rinus Vreugdenhillille, joka kävi bassottelemassa yhden otoksen eturivin selfie-kansan parissa.

Laulu ja soitto kuitenkin soivat moitteetta setin ollessa suurin piirtein sama kuin viimeksikin. Villissä meiningistään ja bling blingistä huolimatta Ronald van Prooijenilta taittui myös muiden Picture-laulajien tunnetuksi tekemä sävelistö, kuten eniten elämää yleisössä aikaansaanut Eternal Dark. Vuonna 2009 ilmestyneellä paluulevy Old Dogs New Tricksillä esitelty Live By The Sword sulautui 80-luvun alun materiaalin joukossa saumatta. (MP)

Kix oli monelle kanssamatkustajalle Rattin ohella yksi odotetuimpia akteja. Toista kertaa Euroopassa ja ensimmäistä kertaa Ruotsissa vieraillut marylandilaisviisikko olikin vartomisen väärti. Kuusikymppinen Steve Whiteman (oik.) paljastui mitä parhaimmaksi lavaisännäksi tuhansien klubikeikkojen varmuudella, eikä lauluopettajana toimimisesta liene haittaa omankaan äänen kestämisen kannalta. Ikäistään nuoremman näköinen hoikka kitaristikaksikko näytti kuin 70-luvun alun rollareista revityltä, eikä tylsää näkynyt olevan kuin alkuperäisbasistin ja pääasiallisen biisintekijä Donnie Purnellin korvanneella Mark Schenkerilla, joka näytti Whitemanin runsaiden välispiikkien aikana ajoittain eksyneeltä.

Kixin juuret olivat alkujaan Aerosmithissa ja AC/DC:ssä. Helixille ja Judas Priestille hittejä kynäillyt Bob Halligan Jr. kuorrutti biisit tarttuvilla kertosäkeillä ja kirjoitti yksin bändin suurimman hitin Don’t Close Your Eyesin. Kolmen vuoden takaiselta Rock Your Face Off -albumilta tarjottiin yksi pala, Wheels In Motion, mutta muuten juhlittiin kuin olisi korkeintaan vuosi 1990. Ainoa asia, mistä jätän eriävän mielipiteen, on se, että yksi aikakautensa suosikkilevyistäni, Midnite Dynamite, jäi vain kahden otoksen varaan. (MP)

Gotthard piipahti festareilla osana 25-vuotiskiertuettaan. Sitten viime visiitin, soittopaikka oli vaihtunut takaisin päälavalle. Ja mikäpä siinä, kotimaassaan Sveitsissä bändi on kokoa areena. Ulkoisilta puitteiltaan keikka oli siis oikeassa paikassa. Muuten jälkimaku on hapahko, taitaa viimeinen käyttöpäivä olla lähellä. Syksyllä 2010 kuollut solisti Steve Lee on jättänyt liian suuren varjon bändin ylle. Eikä seuraaja Nick Maeder oikein saappaitakaan täytä, vaikka kelpo mies onkin. Melkoisen pateettinen ratkaisu oli tuoda Lee filmiltä laulamaan balladia Heaven. Sanat vielä juoksivat alalaidassa karaoketyyliin. Steve Lee oli ehkä korvaamaton, mutta eikö jo olisi aika astua eteenpäin? Tai voihan sekin olla hankalaa. Ne vanhat biisit kun ovat niin paljon näitä uusia parempia. Sister Moon, All We Are, Mountain Mama ja Lift U Up muistuttivat tälläkin keikalla hyvinkin sitä vanhaa kunnon Gotthardia. Ei tätä nykyistä, joka on turhan vakava.

Ei veto nyt aivan huumorivapaa ollut. Maederin kehottaessa kitaristi Leo Leonia (edessä yllä) aloittamaan hänen kaikkien aikojen suosikkiriffinsä, kajahti Smoke on the Waterin ensitahti ilmoille. Koska edellisessä puheessa oli Deep Purple mainittu, tokihan me kaikki tiesimme, että Hushiahan sieltä pukkaa. Se oli inhimillisyyden pilkahdus muuten niin väkinäisessä tilaisuudessa. Bändikin pääsi jonkinmoiseen fiilikseen. Soitto toimi ja esimerkiksi ramppi ja normaalit yleisönkosiskelut olivat taajaan käytettyjä keinoja. Mutta tosiaan jotenkin konemaisesti kaikesta huolimatta. Voi myös olla, että olen nähnyt Gotthardin liian monta kertaa. (IK)

Clutchista ei tarkkaa havaintoa aiemmin ollut, muuta kuin että stoneriahan se taitaa olla. Genren ystävänä minua ei varsinaisesti tunneta, vaan vastustamaton meno bändillä oli päällä heti alusta lähtien. Varsinkin rumpalin groove oli sitä parasta eli tarttuvinta laatua. Lavaolemukseltaan eniten huomiota herätti kitaristi. Mies oli käpertynyt omituisen näköisesti soittimensa ympärille selkä köyryssä. Toinen huomattava seikka oli se, että rumpuriseriä ei ollut, vaan patteristo oli stagella samassa tasossa muiden soittajien ja soitinten kanssa. Tämän puolesta Clutchille olisi välttänyt Sweden Stagea pienempikin lava, mutta yleisön kiinnostuksen perusteella yhtye oli sijoitettu aivan oikeaan paikkaan. Biisejä en tietenkään tunnistanut niiden ollessa itselle outoja. Sen sijaan nautin kovasta menosta joita nämä mainiohkot äijät saivat aikaan. Solisti ei isommin yleisöä nuoleskellut, mutta kertoi uuden pitkäsoiton olevan työn alla. Kuulimme siltä yhden biisinkin. Sanoituksen sankarimme kertoi olevan henkilökohtaisen ja sisältävän avautumisen. Se kuulemma kertoo siitä kun kuunnellaan Black Sabbbathia ja juodaan olutta. Näin niin kuin tuorein korvin kuunneltuna biisi ei eronnut muusta materiaalista mihinkään suuntaan, eli Clutchin fanit lienevät tulevaankin levyyn tyytyväisiä. Ja saman reaktion näytti tämä keikkakin aiheuttavan. Clutch sai vähällä vaivalla yleisöön liikettä. (IK)

Vahvaa paluuta Mike Howen takaisintulon myötä tekevä Metal Church aloitti väkevästi Fake Healerilla, eikä jatkossakaan ollut huomauttamista. Uuden levyn materiaalikin meni mainiosti Start The Firen, Beyond The Blackin ja Watch The Childen Prayn imussa. Edellä mainitut David Waynen alkuperäistulkinnat tuskin parempaa tulkitsijaa saavat. Osuihan niitä klassikoita toki Howenkin aikaan, sillä onhan Badlands on yksi aikakautensa valioista. Kitaristi Kurdt Vanderhoofin sinnikkäästi aika ajoin herättämän Metal Churchin kokoonpanoonkin osui pari reissumiestä. Kakkoskitaristi Rick Van Zandt nähtiin samaisella Sweden Stagella viimeksi Q5-yhtyeen kanssa ja rumpali Stet Howlandin Sweden Rock -vierailujen laskemiseen tuskin edes raajat riittävät. (MP)

Viime vuosikymmeninä enemmän televisiosta tuttu Little Steven (alla) The Disciples of Soul -orkestereineen oli yksi eniten odottamistani esiintyjistä. Joskin olin jo spoilerina katsonut keväisten keikkojensa kattausta ja huolella pannut merkille, että kaksi ensimmäistä albumiaan oli parhaimmilta osiltaan ohitettu täysin. Ei siis Out of The Darknessia, Lyin’ On A Bed of A Firea tai Los Desaparecidosta. Yleisössä eniten liikettä saaneet Freedom – No Compromise -albumin No More Parties ja Bitter Fruit toivottavasti näyttivät artistille, että lisä ei olisi ollut pahitteeksi.

Setin keskiössä oli vasta ilmestynyt pitkäsoitto Soulfire, joka sisältää Little Stevenin muille artisteille, kuten Jimmy Barnesille ja Southside Johnnylle tekemiä kappaleita. Kyseessä on varsin verevä tekele, joten suosikkibiisien puuttuminen ei loppujen lopuksi niin paljoa haitannut, varsinkin kun 14-henkinen taustakokoonpano taustalaulajattarineen (alla) keitti aikamoisen menon aikaan. 67-vuotias Little Steven oli myös erinomaisessa laulu- ja soittokunnossa. Hittien soittamisessa ja keikan pituudessa hän voisi vaan ottaa mallia vanhalta kaveriltaan Brucelta. (MP)

Lucifer's Friendin keikka kaksi vuotta sitten kuvattiin. Dvd:tä ei toistaiseksi ole julkaistu, mutta cd on saatavilla. Mahtoiko olla niin että kameroiden läsnäolo kipsasi näitä kraut rockin ikämiehiä? Nyt kulki paljon paremmin. Tosin sitten viime kerran on keikkaa heitetty jonkin verran ja uusi levykin on ilmestynyt. Odotin kyllä hyvää keikkaa, mutta en aivan top-5:een yltävää. Ainoa huono asia oli itse asiassa se, että vedolle oli varattu aikaa vain tunti. Bändi onneksi sitä muutamalla minuutilla venytti. Se ei haitannut, varsinkin kun normin vartin siirtymän sijaan nyt oli luvassa peräti puolen tunnin paussi ennen seuraavaa kiinnostavaa esiintyjää. 4Sound stage oli sopivan kokoinen lava tälle esiintyjälle. Melko rauhallista lavalla näet oli. John Lawton piti yleisöä otteessaan rutiinilla. Äijän maneerinomaisista spiikeistä osa on tuttuja jo 1970-lukuisilta Uriah Heepin tallenteilta. Aivan täysin urautunut mies ei niihin sentään nyt ollut. Taisi olla mielekkäämpää laulaa näitä kappaleita kuin niitä iänikuisia Heepin hittejä joita ei ole edes itse ollut alun perin levyttämässä. Kolme uutta biisiä eivät juuri hävenneet vanhojen rinnalla, parhaana ehkä Demolition Man! Vaan makeita, ah niin makeita, olivat niin Ride the Sky, Keep Goin' kuin vaikkapa Burning Shipskin! Tai Moonshine Rider, jonka draivi oli uskomaton, jos ottaa huomioon että suurin osa soittajista oli seitsemänkymppisiä. Eritoten herra Lawton suoriutui urakastaan mainiosti. Mieshän täyttää muutaman viikon päästä (heinäkuisena aamuna) 71 vuotta. Tosin hiipumaan päin ääni on, luonnollisesti.  Ikä taisi näkyä siinäkin että kosketinsoolon aikana Lawton ja basisti Dieter Horns (70 v.) istuskelivat muina miehinä rumpuriserin reunalla. Siitäkin huolimatta, siis ilman ikätasoitusta, näiden kinkereiden kovimpia vetoja! Mikä nuorempia vaivaa..? (IK)

Monen muun tämänvuotisen esiintyjän lailla Ratt (alla) oli uusinta. Yhdeksässä vuodessa setti on lyhentynyt viisi biisiä ja rytmiryhmä vaihtunut. Alkuperäisrumpali Bobby Blotzerille jäi nimikiistassa lakituvassa musta pekka käteen ja hänet on korvannut Sweden Rockissa myös monen muun orkesterin muonavahvuudesta tuttu nähty Jimmy DeGrasso. Originaalimiesten eli kolmen määrän täyttää riveihin palannut Juan Crocier, jolla bassolla yleisön tähtäilyn lisäksi oli myös tärkeä rooli Stephen Pearcyn taustamiehenä vokaaleissa. Kitarassa ovat yhä Warren DeMartini ja pitkän linjan kakkosmies Carlos Cavazo.

Edellinen Ratt-keikka on jäänyt mieleeni ihan onnistuneena, eikä bändi tälläkään kertaa lainkaan huono ollut. Biisivalinnoissa toki olisin soinut pysyttävän kahdessa ensimmäisessä täyspitkässä ja mini-lp:ssä. Esiintymisten lyhentymisen syynä lienee Pearcyn ääni, joka aukesi kunnolla vasta neljäntenä kuullussa Walkin’ The Dogissa ollen kuitenkin jo kaksitoista biisiä myöhemmin siinä kunnossa, että Round And Roundin jälkeen ei encore-pyyntöjä yleisöstä kuultu. (MP)

Scorpionsin jäähyväiskiertue se vaan jatkuu. Rundin nimi sentään vaihtuu, ja toivottavasti vaihtuu settilistakin. Nyt mentiin pitkälti jo totutulla. Esimerkiksi viime kesän Suomen-keikkoihin verrattuna näkyvin uudistus on Motörheadin Overkillin ottaminen settiin. Ah, kuinka mukavan halpahintaista yleisönkosiskelua! Mikkey Deen (yllä) palkkaaminen rumpaliksi tietysti selittää moisen käytöksen. Ja se annettakoon anteeksi, sillä Dee tuo mainiosti ryhtiä yhtyeeseen joka muuten vaikutti pääesiintyjän slotistaan huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, väsyneeltä. Ei sillä, etteivätkö vanhat klassikot nyt hienolta olisi kuulostaneet, mutta ovat ne paremminkin soineet. Kitaristit Matthias Jabs ja Rudolf Schenker juoksentelevat ikäisikseen pirteänoloisesti ees sun taas ja ei Klaus Maine nyt häntäpäähän sijoitu kilpailusarjassa seitsemänkymppiset laulajat. esiintymisen puitteisiin on niihinkin panostettu. On animaatiota jos jonkinmoista. Pömpöösistä 80-luvusta muistuttaa rumpulava, joka nousee savun keskeltä kohti kattoa Mikkey Deen soolospotin aikana. Ulkoisilta puitteiltaan Scorpions täytti siis paikkansa pääesiintyjänä. Pitkän linjan yhtyeen musiikin ystävänä ja bändin siis viime kesänäkin nähneenä olisin toivonut kunnon myllerrystä biisilistassa. Ja luonnollisesti intohimoisempaa esiintymistä. Jos tämä oli viimeinen kerta kun bändin näin, niin valju muisto siitä jää. (IK)

Running Wildin puolilta öin alkaneen keikan ajaksi ennustettiin myrskyä ja mylväystä vielä aamulla, mutta loppujen lopuksi festivaalin ainoat sateet kokivat keskiviikkona alueelle Helixin jälkeen jääneet. Rock’N’Rolf Kasparekin (oik.) vaihtelevalla kokoonpanolla ja aktiivisuudella luotsaama nelikko ei ole koskaan itselleni ollut mikään iso nimi, eikä bändin materiaalikaa enää 1980-luvun jälkeen kuin satunnaisesti tuttua. Sen verran harvinainen tapaus bändin keikka kuitenkin on, että pitihän se katsoa. Samaa ajatteli ilmeisesti moni, sillä paikalle jäi sankka mutta vaisu yleisö. Tällaiseen ajankohtaan olisi pitänyt ladata täyslaidallinen, ja unohtaa 2000-luvun tekeleet, vaikka bändissä ei sinänsä ollut vikaa. Keikan edetessä yleisö muuttui selvästi valikoidummaksi. Riding The Storm, Bad To The Bone ja Under Jolly Roger olisivat kaivanneet seurakseen lisää iskusävelmiä, joita yhtyeen aarrearkusta olisi kuitenkin tarvittaessa löytynyt. (MP)

 

 

 

PERJANTAI

Electric Boys (oik.) polkaisi viimeisen festaripäivän käyntiin paikoin liiankin leppoisasti. Sweden Stagen liepeille oli kertynyt kelpo yleisö, mutta räväkämpi herätys olisi ollut paikallaan. Vaan eipä näillä biiseillä tämän enempää ole mahdollista tehdä eli varsinaisesti mikään pettymys keikka ei ollut. Pääjehu Conny Bloomilla oli helppo työ varastaa show. Jos kitara oli kourassa, soitti hän sitä milloin niskan takana, milloin missäkin. Jonkun toisen sooloillessa saattoi solistimme heittäytyä lavalle päinmakuulle. Huuliharppukin kuului repertuaariin. Muiden soittajien työskennellessä eleettömämmin soitto pysyi hyvin läjässä. Joissain biiseissä avustamaan saapui bongorumpali, jonka henkilöllisyys jäi arvoitukseksi, samoin kuin toisinaan takavasemmalla keikistelleiden taustalaulajattarien. Tyylikkäät ladyt kuuluivat tanakasti (monessakin mielessä) puumaosastoon. Siitä pisteet. Miinusta puolestaan annan basisti Andy Christellin nahka-asusteille, tai lähinnä niiden sinappiin viittaavalle värille. Suotakoon se silti anteeksi, sillä sen verran hyvän grooven Christell sai aikaan rumpali Niklas Sigevallin kanssa. Ja sehän se on tärkeintä funkahtavassa hard rockissa, eikä suinkaan tarttuvat kertosäkeet, josta syystä Electric Boys toimiikin paremmin keikalla kuin levyltä kotioloissa. Vähintäänkin kulttitason legenda oli houkutellut varhaisesta ajankohdasta huolimatta kiitettävän yleisön. Mikäpä oli funkahtavan hard rockin tahtiin hytkyessä, kun päivästä näytti tulevan poutainen. (IK)

Thunder (yllä) on monen muun tämänvuotisen buukkauksen lailla vakioesiintyjä Sweden Rockissa. Keikkojen taso on vaihdellut huonosta loistavaan. Tällä kertaa sijoituttiin johonkin ääripäiden väliin, mutta ehkä kuitenkin enemmän sinne huonoon suuntaan. Kitaristi Luke Morley on entistä enemmän se, jonka otteiden seuraamiseen kannattaa keskittyä jos Thunderin keikalle eksyy. Taistelupari Penttinenkin jupisi jotain Emmerdale-ukoista hipsiessään toisaalle muutaman biisin jälkeen. Vaan ei Thunder sentään aivan toivoton ollut. Morleyn lisäksi toimivia osasia olivat varhaistuotannon hitit, joita soittaessa bändi oli parhaimmillaan melkein liekeissä. Parin viime levyn menestys on tietysti sokaissut nämä brittiherrasmiehet luulemaan että niiltä pitäisi ottaa settiin enemmän kuin pari biisiä. Ja miksi ihmeessä he muuten soittavat viimeisenä biisinä käsittämättömän kehnoa I Love You More than Rock'n'rollia? Haluavatko he että ihmiset poistuvat keikalta huonolla fiiliksellä? Parempaan olisi niin helppo pystyä. Sen todisti tällä keikalla muun muassa River of Pain, jossa oli jopa merkkejä liekehtimisestä. Thunder, jos mikä, olisi sopiva bändi jatkamaan nykyään niin muodikasta tapaa soittaa livenä joku takavuosien menestysalbumi alusta loppuun. (IK)

Viimeksi, kun varta vasten katsoin Candlemassia (yllä) Sweden Rockissa, satoi vettä ja laulajana oli Solitude Aeturnuksen Robert Lowe, joka lunttasi lyriikat lavalle teipatuista lapuista. Tällä kertaa paistoi aurinko ja ristinmuotoiseen mikrofonitelineeseen nojaili vaikka mistä tuttu Mats Levén. Päivän teemana oli 30 vuoden takainen Nightfall-albumi, joka soitettiin alusta loppuun. Täydennyksenä tuomiopäivän ratoksi kuultiin vielä Mirror Mirror, Dark Reflections, Crystal Ball ja Solitude. Mats Levén hoiti oivasti Messiah Marcolinin tontin, vaikka kaikupohjaa onkin vähemmän. Pääjehu Leif Edlingin sairauslomittajana bassossa toimi Per Wiberg.  Candlemassissakaan ei ole enää kuin kitaristit jäljellä niin sanotuista kulta-ajoista. Joissain tapauksissa tämän kaltaiset ratkaisut toimivat, joissain ei. Styxin lailla Candlemass kuuluu niihin onnistujiin. (MP)

Iron Maidenin debyytillä kitaroinut Dennis Stratton (alla) perusti Lionheartin heti erottuaan bändistä, mutta yhtyeen ainoa pitkäsoitto Hot Tonight ilmestyi vasta 1985 – joskin vuonna 1999 Japanissa ilmestyi postuumina tuplakko demoja. Lionheartin AOR-vaikutteinen hard rock ei löytänyt yleisöä, ja lukuisten miehistönvaihdosten jälkeen orkesteri haudattiin, kunnes se koottiin viime vuonna Rockinghamin AOR-festivaalien tilauksesta. Nyky-Lionheartissa soittavat Strattonin lisäksi mm. Sweetissä ja McAuley Schenker Groupissa vaikuttanut Steve Mann, yhden vaiheen UFO-rumpali Clive Edwards ja myöskin MSG-taustainen Rocky Newton. Ainoa täysin uusi kasvo ryhmässä on lukuisten Escape-levy-yhtiön projektien ääni Lee Small, jonka hieman Glenn Hughesia muistuttavat vokaalit sopivat hyvin Lionheartin konseptiiin.



Rock Klassiker -teltassa esiintynyt viisikko keräsi yllättävän paljon yleisöä, mikä on aina rohkaisevaa siltä kannalta, että kaltaisiaan bändejä kiinnitetään festivaaleilla jatkossakin. Sweden Rock -asteikolla keskivanhat soittajat ottivat ilmiselvästi ilon irti esityksestä ja lavatila käytettiin tarkkaan hyödyksi. Setissä kuultiin oman uuden ja vanhan materiaalin lisäksi Steve Mannin MSG:lle säveltämä Anytime sekä jostain syystä mukaan valikoitunut Chris De Burghin Don't Pay the Ferryman. Täysin cover-linjalle lähdettäessä sen tilalla olisi mieluummin kuullut Hot Tonightille versioidun Gillanin Nightmaren. (MP)

Dare sai kunnian paikata tekaistulta vaikuttaneen syyn takia kiertueensa perunutta Kansasia. Darren Wharton (oik.) ja kumppanit olivat nyt näillä kinkereillä kolmatta kertaa ja joka vierailulla on lava ollut pykälän edellistä isompi. Rock Stagella taisi tulla nyt stoppi tälle kehitykselle. Yleisöä oli kyllä kiitettävästi, mutta melko huonosti se tuntui tuntevan näitä melodisen rockin klassikkoja. Jopa versio Thin Lizzyn klassikosta Emerald oli niin daremainen, että sekin saattoi mennä osalla ohi, vaikka päähenkilömme kertoi vuolaasti tykänneensä kappaletta soittaa Lizzyssä ollessaan. Wharton kertoili muutenkin paljon asioita. Esimerkiksi eräs spiikki jäi mieleen syystä että harvoin kuulee mitään, mikä on niin vähän rock. ”Onko teillä aurinkovoiteet mukana? Me emme halua nähdä punaisia neniä.” Niin just! Daren ystäviä lämmittää tai kylmää (valitse itsellesi sopiva vaihtoehto) tieto, että he aikovat, perkeleet, äänittää ensi vuonna debyyttialbuminsa uudelleen. Musiikillisesti siinä ei mitään järkeä ole, mutta kenties ahne levy-yhtiö ei halua luovuttaa alkuperäisiä nauhoja tai jotain muuta vastaavaa paskaa. Se nyt ei varsinaisesti tähän kuulu, joten palataan asiaan tuonnempana vaikka sitten levyarvion muodossa.

Dare fiilisteli pääosin rauhallisesti lauantaisen iltapäivän auringonpaisteessa. Kakkoslevyn nopeat palat Wings of Fire ja We Don't Need a reason soitettiin perä perää, jolloin sitä vanhakin tunsi jo menojalkaa vipattavan. Muuten, oikeastaan koko ajan, tunnelmapala puski tunnelmapalaa perään. Darren Wharton on herra ja hidalgo lavalla, mutta maanmainio kitaristi Vinny Burns veti totuttuun tapaan (totuttuun jos on aiemmin miehen Daren kanssa nähnyt) ihan oma shown. Äijä on ihan fiiliksissä joko omasta soitostaan tai itse musiikista. Tai molemmista. Sympaattinen kaveri, jonka toimintaa on kiva seurata, vähän niin kuin Pikku Apulainen Carl Barksin Pelle Peloton -sarjiksissa. Ja hitto, että muillakin näytti olevan kivaa! Ainoa seikka, mikä tässä jäi kaivertamaan oli se, että akustiset kitarat tulivat kovalevyltä. Viime kerralla Sweden Rockissa (2015) messissä oli muistaakseni ihan oikea soitin. (IK)

Lauantai-ilta ja päälava. Rival Sons. Olen nähnyt Sweden Rockin tulevaisuuden! Tämä nuori ja kovassa nousussa oleva bändi kuuluu varmasti niihin, jotka tullaan näkemään tulevaisuudessa esiintyjälistassa sillä kaikkein suurimmalla fontilla. Nämä Kalifornian ah niin muodikkaat hipsterit eivät vakuuttaneet viime kesänä Black Sabbathin lämppärinä, vaan paljon paremmin sujui nyt. Musiikki Rival Sonsilla on toki sitä nykytyylin mukaista, jossa perinteisille kappalerakenteille annetaan palttua, mutta muutenhan ei edes vanha jäärä keksi mitään valittamista. Kuten esimerkiksi Clutchilla aiemmin, on bändin groove kohdillaan. Ja kun soittimet ovat perinteisiä merkki- ja laatutuotteita, ainakin soundit ovat todella kunnossa. Keikan loppupuolen pitkästä jamibiisistä on pakko sanoa, (vaikka sitten tulisi turpaan oikealta ja vasemmalta) että kuulostipa ihan perkeleesti Led Zeppeliniltä! Ulkonäkö jätkillä oli sitten ihan jotain muuta, kuten kaikki varmaankin tietävät. Perin muodikkaita dandyja hyvin muotoiltuine partoineen ja (jonkun mielestä) tyylikkäine vaatteineen. Solisti veti tosin hieman överiksi, hän kun esiintyi paljain jaloin ja ruutuhousujen vyötärö oli nostettu miltei kainaloihin. Kannanotto tai statementti tietysti sekin. Anyway, biisien jamiluonteisuudesta johtuen keikan aikana oli aivan liian monta pitkää tovia, jolloin sanalla sanoen ikävystyi. Mutta mikä minä olen taistelemaan kehitystä vastaan, tällaiset bändit ovat osaltaan auttamassa perusrockin siirtymistä nykyaikaan ja sitä myöten pitämässä genreä hengissä. Eli olkoon tienne tähtiin dollareilla siloiteltu, Rival Sons! (IK)

Cronos (yllä) on hullu tai tavattoman rohkea. Samaan aikaan kun Saxon veti kakkoslavalla läpi hittisettiä, Venom paahtoi kolmoslavalla menemään 2000-luvun albumiraitoja. Yleisövuoto keskeytettiin vasta puolessa välin Bloodlustin ja Buried Aliven myötä. Sen jälleen saattoikin jo nyökytellä melko tyytyväisenä. Nyky-Venomilla on tosin yksi perustavanlaatuinen ongelma – soittotaito. Esimerkiksi Welcome To Hellin sympaattinen juuri ja juuri kasassa pysyvä tunnelma on kadotettu. Kyseinen klassikko kuulostikin ikävältä nykymetallin louhinnalta. Onneksi sentään ensi-Venom-suosikkini Rip Ride sai arvoisensa käsittelyn. Venom on Sweden Rockissa aikoinaan päälavallakin nähty, ja siitä kokemuksesta ei ollut vaikea parantaa. Tällä lauteille ei astuttu puoli tuntia sovitusta myöhässä ja ilmaisustaan sai jotain tolkkuakin. (MP)

Saxon on yksi Sweden Rockin vakioesiintyjiä. Joskus vitsailimme, että sen kotkaa esittävän valotrussin ja Motörheadin pommittajan voisi ripustaa pysyvästi Sweden Stagen kattoon. Pommittajan lento on katkennut, mutta kotka liihottaa edelleen rutiinilla. Ensin muutama uusi biisi, jotka tuntuvat olevan pakkopullaa muille kuin kaikista kiihkeimmille Saxonin ystäville. Jopa osalle bändistä. Sitten seuraa se normi hittiputki. Sen aikana Biff Byford tokaisee rutiininomaisesti että settilista saa nyt kyytiä. Isompaa tunteen paloa ei ainakaan seitsemääkymmentä lähestyvän heavy metalin ikämiehen otteissa ollut. Osa muusta bändistä sen sijaan piti laivaa kurssissa. Nibbs Carterin fysiikka joutui ainakin koetukselle loputtoman päänravistuksen muodossa. Jopa rumpali Nigel Glockler lämpeni, kunhan sai soitettavakseen jonkin bändin varhaisista klassikoista. Niissä komppikin on yleensä simppelimpi kuin uudemmissa numeroissa.  Täten joku And the Bands Played On tai bändin paras kappale Dallas 1 PM olivat ihan mukavaa kuunneltavaa. Kokonaisuutena kuitenkin keikka oli yhtä kivireen vetämistä ja siten vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Tuli vaikutelma että Saxon jatkaa niin kauan kun Biff kannetaan lavalta omiin hautajaisiinsa ja että tämä päivä ei välttämättä ole kaukana. Festarijärjestäjän kannalta kyse lienee silti hyvästä diilistä. Lavasteita (ja se kotka!) on jonkin verran ja yleisöäkin riittää. Eikä varmasti siihen nähden kovin kallis buukkaus. Vaikka Venomin samanaikainen keikka toisella lavalla söi varmasti yleisöä, oli brittihevin uuden aallon legendan hiipumista todistamassa sanalla sanoen aivan helvetisti väkeä. (IK)

Neljättä kertaa Sweden Rockissa nähty Treat (yllä) ei ole tavannut pettää, mutta tällä kertaa puhuttiin vähintään muunneltua totuutta. Ennakkotiedoissa luvattiin soittaa 30 vuoden (alkaa kuulostaa jo tutulta) takainen Dreamhunter-albumi läpi. Juhlakalu vedettiin kuitenkin kölin alta pääosin noin kymmenen minuutin kestoisena potpurina, josta vielä uupui osa kappaleista. Normisettiin kuuluvat World of Promises ja Outlaw kuultiin toki kokonaan, mutta vähemmän soitetut typistettiin suurin piirtein säkeeseen ja kertosäkeeseen. Vaikea käsittää mistä moinen tunarointi johtui, sillä viimevuotinen Ghost of Gracelandkaan ei vienyt soittoaikaa nimiraitaa enemmän. Soittoaikaakin olisi periaatteessa ollut tarjolla enemmänkin, sillä In Flames jatkoi vielä päälavalla louhimistaan. Treat oli toki muuten loistava itsensä, ja viimeistään Get You On The Runin soidessa mielipaha unohtui, mutta nyt kyllä annettiin ymmärtää enemmän kuin ymmärrettiin antaa. (MP)

Sweden Rockin omistuksien osake-enemmistön siirryttyä Live Nationille ainakin Imperiumin Sweden Rock -veteraanit huolestuivat festarin tulevaisuudesta. Toistaiseksi ei isompaa muutosta ole havainnut. Bändit olivat tosin aiempaa enemmän jo ennenkin nähtyjä, mutta tämä saattaa johtua bändien määrän vähenemisestä ja niiden luonnollisesta poistumasta. Yleisön viihtyvyydestä ei ole uusi omistaja halunnut tinkiä, vaan parantaa sitä. Uutuus oli päälavan ja Sweden Stagen välimaastoon sijoitettu katsomo. Tosin se oli melko kaukana kummastakin lavasta, joten sen toimivuus jäi tsekkaamatta. Jonoja ei vanhaan tapaan ollut kuin pankkiin ja aika ajoin toilettiin. Jälkimmäinen johtui osittain siitä että ruotsalaisilla näyttää olevan omituinen tapa jäädä hengailemaan vessaan ja sen liepeille. Vesiklosetit ja mukava muoviritilä tosin pitävät hajun ja epämääräisen kosteuden loitolla, joten mikäs siinä on kavereita tavatessa... Sää oli ihan siedettävän pilvipoutainen. Keskiviikkoillan sentään sade ja kylmyys sabotoivat ja lauantaina puolestaan oli hyvinkin kesäistä. Sade ei Sweden Rockissa sentään maksimikiusaa tee. Järjestäjät olivat varautuneet suunnattomalla vuorella jonkinlaista puuhaketta. Sitä sitten kipattiin lammikoihin sitä mukaa kun sellaisia ilmaantui. Wackenin kaltainen mutahelvetti on Ruotsin syvässä etelässä melko kaukainen ajatus. Summa summarum: kerrassaan mainio festivaali vierailla näin varttuneemmallakin iällä. Ensi vuotta ajatellen tosin testiryhmämme kaipaisi hieman kiinnostavampia esiintyjiä. Tänä vuonna ei mitään todella kuumottavaa ollut tarjolla.

Karon TOP 5

1. Wishbone Ash
2. Lucifer's Friend
3: Black Star Riders
4. Lionheart
5. Fates Warning

Penttisen Top 5 (ei järjestystä)

Heavy Tiger
Kix
Lionheart
Little Steven & The Disciples of Soul
Treat (ei voi mitään)

© Imperiumi MMVII. Teksti: Ismo Karo & Mika Penttinen   Kuvat: Mika Penttinen. Saxon: Maria Johansson. Black Star Riders ja Lucifer's Friend: Stefan Johansson. Steel Panther: Josefin Larsson. Clutch: Karolina Vohnsen
http://www.swedenrock.com Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2111 Palaa »