Accept

Saksalaisen teutoniheavyn kulmakivi, Accept julkaisee jälleen uuden pitkäsoiton. The Rise Of Chaosin myötä vyölle napsahtaa jo 15. täyspitkä. Muun muassa V-mallisista kitaroistaan, leveästä hymystä ja kiiltävästä kaljusta tunnettu Wolf Hoffmann vieraili taannoin Helsingissä antamassa haastatteluita tuoreen levyn tiimoilta. Saksalaisyhtyeen voitonmarssi on ollut kahdeksan vuoden takaisen paluun jälkeen nousujohteinen, eikä tekemiseen ole odotettavissa muutoksia.

– 41 vuotta Acceptiä, eikö kuulostakin pelottavalta, Hoffmann toteaa hymyssä suin. Mutta eipä se ole pelkästään pelottavaa tai valtava kasa vuosia, se on ennen kaikkea mahtavaa aikaa, mitä olen saanut viettää tässä bändissä. On aika hurjaa ajatella, että olemme heavy metal -musiikin saralla aina vain tässä asemassa, vaikka olemme olleen poissa kuvioista useampaan otteeseen. Ehkä se syykin voi piillä siinä; olemme saaneet ladata henkisesti akkuja ollessamme poissa. Jotkut bändit painavat läpi 40–50 vuotta ja sitten siirtyvät eläkkeelle. Meillä puolestaan on tavallaan ollut jo eläköitymisemme siinä samalla, kun Accept on ollut telakalla.

– Luulen, että pitkästä urasta huolimatta olemme edelleen jollain tapaa siellä alkupisteessä, hän tuumailee. Markin (Tornillo, laulu) aikakausi aloitti uuden luvun Acceptin historiassa kahdeksan vuotta sitten, ja uusi levymme on siltä osin siis vasta neljäs täyspitkä.

– En tahtoisi vertailla eroavaisuuksia Markin ja Udo Dirkschneiderin välillä studiotyöskentelyn suhteen ja periaatteeni on olla muutenkin puhumatta bändin entisistä jäsenistä, mutta… no, sanon nyt kuitenkin: Markin kanssa on paljon helpompaa. Mark on monipuolinen laulaja, ja hänen äänessään on paljon erilaisia nyansseja. Hänellä ei oikeastaan edes ole sellaista vaihtoehtoa, ettei hän voisi laulaa jotain tiettyä juttua. Me voimme kokeilla hänen kanssa erilaisia tapoja ja ideoita, sellaisia ei-tyypillisiä Accept-juttuja. Se on sitten eri asia, että haluammeko me bändinä tehdä jotain tyystin erilaista vai keskittyä tyypilliseen Acceptiin.

Kun puheenaihe liippaa näin läheltä Udo Dirkschneideria, tahdon yrittää udella Hoffmanin mielipidettä Dirkschneiderin Back To The Roots -kiertueesta, jolle ei tunnu loppua näkyvän.

– Niin, mahtoikohan sitä kukaan uskoa, että se olisi vain once in a lifetime -tilaisuus nähdä hänet vielä kerran laulamassa vain Accept-klassikoita. Totta kai minulta voi kysyä mielipidettä asiaan, mutta haluan pitää mielipiteet omana tietonani, Hoffmann toteaa kohteliaasti. Kun joku haluaa lähteä bändistä tekemään jotain muuta, se on hänen oma päätös eikä ole minun tehtäväni puida sitä. Sama pätee kaikkiin Acceptissä soittaneisiin, ei pelkästään Udoon.

– Onhan tuolla kellarit täynnä bändejä, jotka veivaamat meidän biisejä. En ota sitä yhtään huonona, se on minulle kohteliaisuus. Kaipa ne klassikkobiisit ovat sen arvoisia ja vakiinnuttaneet asemansa jo kauan sitten.

 

KAPEAA POLKUA ETEENPÄIN

Jätämme Dirkschneiderin ja muut menneisyyden varjot taakse ja siirrymme teeman mukaisesti The Rise Of Chaos -albumin pariin. Fanit voivat tälläkin kertaa odottaa samoilla poluilla jatkavaa, hyväksi ja tunnusomaiseksi todettua Acceptiä.

– Kun puhutaan uudesta levystämme, puhumme vahvasta albumista, joka on luontevaa jatkumoa kolmelle edelliselle levyllemme. Se oli minun tavoitteeni levyä tehdessä; tehdä levy, jota jokainen Accept-fani odottaakin, ainoastaan vain parempi kuin koskaan ennen. Acceptillä on oma tunnusomainen soundi ja tyyli, emmekä me halua erkaantua siitä kovinkaan paljoa. Meidän edustamamme musiikki on kapea polku, mutta yritämme kulkea sitä polkua jatkuvasti eteenpäin. Emme me halua väen vängällä tehdä samaa kikkaa ja riffiä levyltä toiseen. Ajattelen enemmänkin, että yritämme aina tehdä jotain sellaista, jota olisimme voineet ja ehkä jopa halunneetkin tehdä aikaisemmin, mutta syystä tai toisesta niin ei kuitenkaan tehty.

– Levyn nimi, The Rise Of Chaos (suom. kaaoksen nousu) miellyttää minua paljon. Se tuntuu kuin… no, juuri siltä, mitä se tarkoittaakin. Se natsaa aikaan jota elämme. Jos seuraat yhtään uutisia tai politiikkaa, huomaat, että kaaos on nousemaisillaan.

Entä minkälainen urakka oli tällä kertaa levyn materiaalin parsiminen kasaan? Hoffmann:

– Prosessi oli tismalleen samanlainen kuin mitä se on ollut viimeiset 40 vuotta: saat ajatuksen jostain riffistä ihan tyhjästä ja sitten ruuvataan. Minä teen yksin kotonani biisiaihioita, samoin Peter (Baltes, basso). Sitten, kun raakileita on kasassa, voin alkaa miettimään Peterin kanssa, miten tästä ja tuosta saisi kasaan Accept-biisin. Jokaisen levyn ensiaskeleet ovat aina minun ja Peterin. Sitten rimpautetaan Markille, hän pähkäilee lyriikat ja viimeinen rasti on tuottaja Andy Sneap. Kaava on muuttunut 40 vuodessa vain tuottajien osalta, ja totta kai työvälineet siinä sivussa.

– Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että minä, Peter ja tuottaja, tässä tapauksessa Andy, yritämme aina repiä kasaan niin hyvää Acceptiä kuin mahdollista. Jos jotkut ajatukset tai ideat eivät enää studioon mentäessä kuulosta hyviltä, ne heitetään roskiin. En voisi kuvitella, että parsisimme biisin kasaan jämäpaloista vain saadaksemme x-määrän biisejä levylle. Saatikka, että käyttäisimme jokaisen riffin pois pöytälaatikosta vain päästäksemme niistä eroon.

Levy sisältää kaksi biisiä, joista tahdon kysyä hieman enemmän. Biisit ovat Koolaid ja Analog Man. Biisien tematiikasta Hoffmann kertoo seuraavaa:

– Koolaid itsessään on se yhdysvaltalainen juomajauhemerkki, joka keksittiin useita vuosikymmeniä sitten. Biisi kertoo siitä, mutta siinä on myös kaksoismerkitys: biisin sanoma on, että jokaisen pitää ajatella omilla aivoillaan eikä uskoa kaikkea, mitä muut kertovat. Alkuperäinen sanonta on ”drinking the Koolaid”, mutta biisin kertosäkeessä lauletaan ”don’t drink the Koolaid”. Olin kuullut kauan sitten tuon sanonnan, mutta mielenkiintoni sen alkuperää kohtaan heräsi vasta myöhemmin. Tutkin asiaa googlesta ja löysin tarinan, joka tapahtui noin 40 vuotta sitten, kun noin 900 ihmistä kuoli, kun jokin kulttijohtaja juotti heille kyseisellä juomajauheella maustettua syanidia.

– Analog Man on puolestaan tällainen Markin ajatusten summa digitaalisesta aikakaudesta. Biisissä lauletaan, että ”I’m an analog man trapped in a digital world”, se kuvastaa Markia täydellisesti. Hän vihaa niin paljon kaikkea digitaalista. Totta kai hänellä on iPhone-kännykkä, hän käyttää läppärissä Skypeä, taitaapa hän olla rekisteröitynyt jopa Facebookiinkin, mutta hänelle kaikki tämä on vain pakollinen paha. Biisissä on vähän huumorivivahteita mukana, vaikkapa lopussa modeemin piipitystä ja alussa kasettinauhurin vinkumista. Biisi on kuin tehty Markille itselleen, hah!

The Rise Of Chaos on ensimmäinen kokopitkä, jolla pari vuotta sitten remmiin liittyneet kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Williams häärivät mukana. Heidän roolinsa levyn tekemisessä oli kuitenkin ohkainen.

– Accept on kuin hyvin öljytty masiina. Uwe ja Christopher liittyivät bändiin pari vuotta sitten, mutta eipä se muuttanut mitään tekemismalleja mihinkään suuntaan. Christopherin rumpujälki levyllä on loistavaa, suorastaan rakastan sitä. Minä nauhoitin levyn kaikki kitaraosuudet yksin studiossa. Niinhän se on ollut kitaroiden osalta jo varmaan Restless And Wildistä (1982) saakka. Aikoinaan syy tähän oli oikeastaan vain silloiset olosuhteet. Nykyään pääsyy tähän toimintamalliin on yksinkertaisesti se, että on vain järkevämpi ja tehokkaampi tapa soittaa kaikki kitarat yhden miehen voimin narulle.

– Uwehan oli bändissä kitarateknikkona ennen liittymistä kitaristiksi. Jokainen saksaheavyn fani varmaan muilta osin tietääkin hänen vakuuttavan CV:en (josta löytyvät Grave Digger ja Rebellion, –toim. huom). Christopher puolestaan valikoitui Nashvillen metallimusiikin ympyröistä, kun Peter tunsi hänet entuudestaan. Hänelle Accept oli ensimmäinen iso bändi. Käsittääkseni hän ei ollut ennen tätä kiertänyt minkään bändin kanssa Yhdysvaltojen ulkopuolella.

KIERTUE MAAILMAN ÄÄRIIN

Accept tunnetaan bändinä, joka viihtyy tien päällä pitkiäkin aikoja. Myös The Rise Of Chaosin julkaisun jälkeen bändi nähdään tien päälle vähän siellä ja täällä.

– Tällä hetkellä ajatukset ovat kovasti elokuun Wacken Open Airissä. Soitamme siellä keikan sinfoniaorkesterin kanssa. Emme olekaan tehneet sellaista koskaan ennen (↓). The Rise Of Chaosin julkaisua siivittää pitkä rupeama tien päällä ensin Etelä-Amerikassa, Japanissa ja Australiassa. Ensi vuoden alussa teemme ison headliner-kiertueen Euroopassa, sitä kannattaa odottaa, Hoffmann lupailee.

Otamme lopuksi puheeksi myös Hoffmannin asumisen Nashvillessä. Hoffmann kertoo:

– Nashville on varsin mieluinen paikka asua. Ja ei, toisin kuin Wikipedia ja monet muut lähteet väittävät aina vain, minulla ei ole toista asuntoa Berliinissä. Ei ole ollut melkein kymmeneen vuoteen. Tämä kai kertoo jotain Wikipedian tasosta toisinaan. Nashvillessä on todella laaja musiikkiteollisuus. Sieltä löytyy joka lähtöön erinomaisia treenikämppämahdollisuuksia, monia ammattituottajia, äänitysteknikoita ja tietysti studioita. Ja kun löytyy myös bussiyhtiöitä, löytyy oikeastaan kaikkea, mitä vain voi tarvita musiikin tekemiseen ja kiertämiseen. Niin, ja onhan siellä Nashville Predators, joka tosin on minulle aivan yks hailee.

– En ole lomatyyppinen ihminen. Olemme tehneet Acceptiä nyt lähes nonstoppina jotain kahdeksan vuotta, ja enpä muista kuin yhden tapauksen, jossa vietimme kolme vapaapäivää Meksikossa. Kokonaista kolme, mieti, Hoffmann lisää nauraen. Se oli uskomattoman tylsää. Kahden tunnin rannalla lekottelun jälkeen olin täysin valmis tekemään mitä tahansa muuta. Minulle on vaikeaa, jos joudun vain olemaan toimettomana. Mutta, jos minulle nyt yhtäkkiä ilmaantuisi sellainen päivä, ettei kalenterissa ole yhtään mitään ja kännykkäkin on suljettu, saattaisin lähteä vuorille vaeltamaan. Eihän sitä tiedä, tämän suunnitelman saattaisin ehkä toteuttaakin.

Wolf Hoffmannin toinen sooloalbumi, Headbangers Symphony, julkaistiin vuosi sitten, ja Classicalistakin on tullut kuluneeksi likimain 20 vuotta. Hoffmann lopettaa haastattelun toteamalla, ettei kolmatta soolokiekkoa tarvitse odottaa aivan näin kauan.

– 20 vuotta? Onko siitä jo niin kauan? Hullua! Voin luvata, ettei kolmatta tarvitse odottaa noin kauan. Yritän olla nopeampi, edes vähän…

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

The Rise of Chaos
KOTIPAIKKA
Saksa, USA

JÄSENET
Mark Tornillo - laulu
Wolf Hoffmann - kitara
Uwe Lulis - kitara
Peter Baltes - basso
Christopher Williams - rummut


DISKOGRAFIA
Accept 1979
I'm A Rebel 1980
Breaker 1981
Restless And Wild 1982
Balls To The Wall 1983
Metal Heart 1985
Russian Roulette 1986
Eat The Heat 1989
Staying A Life 1990
Objection Overruled 1993
Death Row 1994
Predator 1996
Blood Of The Nations 2010
Stalingrad 2012
Blind Rage 2014
Restless And Live 2017
The Rise Of Chaos 2017
© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Accept/Nuclear Blast. Live: Samuli Keskitalo
http://www.acceptworldwide.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 963 Palaa »