Keikkaraportti: Ratface, Nuclear Omnicide & Madred, Bar Loose, Helsinki 9.6.2017

Jos edellisenä päivänä tuli vietettyä iltaa Nosturilla viipyilevän, tunnelmoivan ja yltiömelodisen doomin maisemissa, oli kattaus tälle päivälle täysin toinen. Bar Loosen Thrash ‘n’ Roll -tapahtumassa ei viipyilty eikä tunnelmoitu, vaan mentiin eikä meinattu.

 

Illan ensimmäisenä lauteille asteli lappeenrantalainen Madred. Nelikon noustessa lavalle oli kyllä naurussa hieman pitelemistä. Kun alkujärkytyksestäni toivuin, huomasin välittömästi että lavan etualalla soitintensa kanssa seisovat miehet olivat kaikki kitaristeja. Mitä helvettiä? Unohtuiko basso Etelä-Karjalaan? Asian taustat piti tietysti välittömästi tarkistaa sudenpentujen käsikirjasta ja sieltähän se löytyy: kyllä, bändi on korvannut basson baritonikitaralla, jota soitetaan bassovahvarin kautta. Mielenkiintoista. Soundeissa sitä ei oikeastaan edes huomannut.

 

Bändin visuaalinen ilme sai suun leveään hymyyn. Laulaja oli sonnustautunut glitterillä koristeltuun trikooasuun á la KISS vuosimallia 1982 – ainoastaan pöyheä Paul Stanley -rintakarvoitus uupui avonaisen etuosan kohdalta. Rastapäinen kitaristi oli puolestaan pukeutunut komeisiin sinimustaraidallisiin pitkiin kalsareihin ja kolmannen kitaristin jalassa oli lähes mikroshortsimittaan jäävät pöksyt. Kyllä kunnon rässibändi maskuliinisen seksikkyyden päälle ymmärtää. Se tuli harvinaisen selväksi!

Vauhtia Madredilla ainakin riitti ja vaikka settilistaan oli bändin omien sanojen mukaan istutettu myös heidän hitain biisinsä, tempo ei ikinä tippunut kunnon kaahauksen alapuolelle. Viimeiseen, Don't Fuck With The Driver -kappaleeseen tultaessa löysät oli saatu otettua pois ja Lappeenrannan pojat pistivät vielä kerran turbovaihteen sisään. Teko sai vastakaikua myös yleisöltä, parin kaverin välittömästi siirryttyä lavan eteen moshaamaan villisti.

Madred ei ehkä edusta sitä kaikkein kauneinta musiikkia, mutta siihen kundit tuskin tähtäävätkään. Komeilta jätkät kuitenkin näyttävät ja soittokin kuulosti mukavalta.

 

Pienen tauon jälkeen lavalle saapui oman kotiseutuni rakas ja arvostettu Nuclear Omnicide. Intromusakseen bändi oli tälle kerralle valinnut hieman illan teeman vastaista tavaraa. Kappaleen nimeä en mitenkään saa aivojeni syövereistä kaivettua esiin, mutta kyllä se biisi sieltä ihanalta 90-luvun Europop-aikakaudelta löytyy. Paikan päälle kertyneessä yleisössä kappale ei kuitenkaan saanut mitään villejä tanssimuuveja aikaiseksi ja hetken soituaan biisi katkaistiin kesken ja Nuke pääsi käynnistämään settinsä.

Vauhtia ja jytkettä kirkkonummelaislähtöisillä nuorilla miehillä oli heti sen verran, että kesken ensimmäistä biisiä rumpali Alex Anttila nousi jakkaraltaan ja katosi lavalta. Yleisön lisäksi myös bändin jäsenet ihmettelivät hetken mihin mies häipyi, kunnes selvisi, että rumpupedaali oli poljettu säpäleiksi. Hyvin veto ei alkanut, mutta pedaali saatiin nopeasti vaihdettua ilman sen suurempaa taukoa ja karkeloita päästiin jatkamaan.

Vaikka lavalle oli pystytetty ihan mikkiständi, ei vokalisti Benny Raivio juuri sitä käyttänyt. Mies vietti suurimman osan keikasta toinen jalka lavan edessä olevan kaiteen päällä karjuen. Keikan loppuvaiheilla lavakaan ei enää riittänyt vaan äijä kiipesi kaiteen yli keskelle yleisöä, käytännössä niin pitkälle kuin piuhaa riitti. Bändin muut jäsenet toikkaroivat pitkin lavaa sellaisella sykkeellä, että katsojillekin nousi hiki pintaan. Raivon seuraksi bändiin hiljattain liittynyt basisti Sebastian Frigren lähti hänkin keikan loppupuolella ottamaan lähikontaktia yleisöön. Lähikontaktia nimenomaan, sillä pienen pitinpoikasen keskellä kaveri soittimensa kera heilui.

Nuclear Omniciden setti koostui pääasiassa uusista biiseistä, joita viisikko on Suomenlinnan studiolla työstänyt seuraavaa pitkäsoittoaan varten. Yhdelle biisille vokaaleihin liittyi mukaan myös mainitussa paikassa vaikuttava Viktor Gullichsen, jolta näemmä vanhan liiton thrash-karjuminen lähtee moitteetta ja lähes yhtä kovalla raivolla kuin toisenlainen raivo oman Brymir-bändinsä keulilla.

Kokonaisuutena Nuken vajaan tunnin mittainen setti osoitti, kuinka kova livebändi on kyseessä. Biisit toimivat, esiintymien on villiä ja jätkillä näyttää olevan aivan helvetin hauskaa. Nuori thrash lepää hyvissä käsissä.

Illan viimeisenä lauteille nousi helsinkiläislähtöinen Ratface, jonka musiikista löytyy kahta edeltävää orkesteria VIELÄ enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Katsellessani siinä keikan alussa ympärilleni näytti, kuin osa porukasta olisi kuitenkin häipynyt edellisen esityksen jälkeen ja lattialla löytyikin hyvin tilaa. Tästä viis veisaten Ratface latoi ämpärillisen löylyä kiukaalle ja nosti intensiteetin pitkälle yltiönopean hardcoren puolelle.

Soundeiltaan Bar Loose ei kenties ole maailman optimaalisin paikka. Ratfacen esityksen aikana äänenvoimakkuus olikin sitä luokkaa, ettei kokonaisuudesta riffivallin ja rumpujen paukkeen lisäksi juuri muuta erottanut. Ehkei se kuitenkaan tämän kaltaisessa hommassa ole kovinkaan olennaista. Fakta on kuitenkin, että jopa laulaja MC Respektorin välispiikit menivät pitkälti ohi. Sen sitä kuitenkin sai selvää että tänä vuonna bändi viettää 11-vuotisjuhliaan ja että kokoonpano on läpi vuosien pysynyt samana, eikä tästä mihinkään kuulemma koskaan muutukaan.

Kuten Nuken vedon aikana, myös Ratfacelle löytyi yleisöstä apuja lauluosuuksiin. Selvästikin bändin lähipiiriin kuuluva heppu otti homman haltuun ja karjui antaumuksella mukana parillakin biisillä. Yleisö tuntui muiltakin osin arvostavan lavalta virtaavaa energiaa. Lähes koko tunnin setin lavan etuosasta löytyi mukana moshaavaa fanikuntaa ja pariin viimeiseen biisiin muutama rohkelikko lähti myös pittiin purkamaan patoutuneita aggressioitaan. Ääniongelmista huolimatta kattaus tarjosi oivan annoksen kunnon raakaa mättömetallia. Ratfacea voi seuraavan kerran nähdä lavalla Tuskassa. Kannattaa tulla paikalle ja ottaa puoli tuntia turpaan.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Jarmo Siira, Ratface (indeksi)
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1827 Palaa »