Keikkaraportti: Red Moon Architect & Kaunis Kuolematon, Nosturi, Helsinki 8.6.2017

Imperiumissakin mykistäväksi arvioidun Red Moon Architectin uutukaisen, The Return Of The Black Butterfliesin, julkistusta juhlittiin hiljattain Nosturilla. Bändin raskas funeral doom ei juuri jätä tilaa valolle ja jotta tunnelma varmasti saataisiin tumman tunnelman perukoille parkkeerattua, oli illan lämppäriksi valittu niin ikään uuden Vapaus-levyn taannoin julkaissut Kaunis Kuolematon. Alunperin keikka oli suunniteltu alakerran Elmun Baariin, mutta siellä tapahtuvasta yksityistilaisuudesta johtuen keikka siirrettiin yläkertaan, jossa tilaa on sen verran, että odotettavissa oli siis melkoisen väljää tunnelmointia. Siitä viis, nähtävähän se oli.

 

KAUNIS KUOLEMATON

Kellon lähetessä ennakkoon ilmoitettua aloitusaikaa, salissa oli vielä harvakseltaan porukkaa. Paikalle saapuneet olivat selvästikin Kaunis Kuolemattoman hartaita faneja, koska aikataulun hieman lipsuessa malttamattomimmat  ryhtyivät jo huutelemaan bändin nimeä vakaasti uskoen, että huutojen saattelemana bändi saataisiin nopeammin lavalle. Vajaat kymmenen minuuttia myöhässä bändi viimeinkin saatiin stagelle ja tuoreen Vapaus-levyn intro saatiin Eino Leinon sanoin käyntiin.

Alkusanojen jälkeen bändi jatkoi suoraan Vapaus-levyltä poimittuun Eloton-kappaleeseen, jossa bändin laulaja Olli "Saakeli" Suvanto pääsi heti örisemään sielunsa kyllyydestä. Laulu oli ehkä miksattu hieman liian hiljaiseksi, koska miehen murisemista sanoista ei tahtonut saada mitään selvää. Samaa ongelmaa oli ilmassa vielä seuraavan Hurskas-biisinkin aikana, mutta kolmanteen, Yksin-biisiin mennessä palaset loksahtivat viimein paikalleen. Mikko Heikkilän puhtaat laulut ja Suvannon tummat örinät sointuvat hienosti yhteen ja biisin synkähkö tunnelma oli välittömästi käsin kosketeltavissa. Biisi on ehdottomasti yksi bändin parhaista eikä ihme, että se näin livenäkin toimii.

Bändi jatkoi tästä Itsestään kuollut -kappaleeseen, jonka aikana yleisökin piiskattiin vauhtiin. Harvalukuinen yleisö vastasin antaumuksella ja vaikka liekitys taisi jäädä illan ainoaksi, ei se haittaa yhtään. Voi vain taas kerran todeta, että tässäkin tapauksessa bändi antaa musiikin puhua omaa kieltään. Se itsessään lataa tunnelmaa tarpeeksi  ja kaivaa vielä puukonterävin viilloin sisuskaluja vereslihalle.

Kaunis Kuolematon kaivautui vielä syvemmälle Tuhottu elämä -biisillä, jonka kattavaan, kaiken peittävään pimeyteen olisi saattanut hukkua lopullisesti, ellei bändi olisi nerokkaasti kääntänyt kelkkaa Ikaros-biisin muodossa kohti kirkkautta ja toivoa. Tästä sukellettiin vielä pariksi biisiksi synkkään virtaan, mutta Heikkilän puhtaiden vokaalien ja kauniisti soivien kitaroiden sävelet pitävät kokonaisuuden ja kuulijan pinnalla. Vaikka ihon alle välillä mentiinkin, ei tunnelmassa ole piiruakaan ahdistusta, vaan enemmänkin inhimillistä surua ja murhetta.

Settinsä bändi päätti Sanat jotka jäivät sanomatta -kappaleeseen, jonka rauhallisen loppuosuuden koittaessa muut, kitaristeja lukuunottamatta, poistuivat lavalta. Heikkilä lauloi viimeiset säkeet rauhallisen kirkkaalla äänellä. Laulun päätyttyä kitaran viimeiset soinnut kaikuvat vielä hetken mykistyneenä seisovan yleisön yllä, matkallaan kohti iäisyyttä. Tässäpä vasta malliesimerkki siitä miten keikka tulee päättää.

 

RED MOON ARCHITECT

Lyhyen tauon jälkeen vedettiin vielä pimeämpi viitta niskaan, kun Red Moon Architect nousi lavalle. Hieman viipyilevämmästä tunnelmasta kieli myös rumpuraiserin kulmalle tuotu viinipullo. Lyhyen intron jälkeen laulaja Ville Rutanen tarttui mikkiin ja alkoi vetää niin maan perkeleellisen tummaa murinaa. Taustalla Saku Moilanen paiskoi rumpuja saatanallisella voimalla, mutta kitaran sävelet ja taustanauhoilta raikuvat äänet tuovat korviin kuitenkin kuulaita säveliä.


 
Anni Viljasen liittyessä mukaan toiseen biisiin, tuodaan kontrastia ilmeeseen entistä enemmän. Jos Rutasen suoritus on örinämurinan tummasta ääripäästä, Viljanen edustaa täysin päinvastaisia sävyjä: kirkkautta ja kauneutta. Lavalla Viljanen oli sijoitettu sinne takanurkan hämäryyteen, kuin mustiin pukeutunut enkeli, joka pimeydestä valvoi meitä läsnäolijoita.


 
Red Moon Architectin kokonaisuudessa on niin paljon sekä pimeyttä että valoa täydellisessä sopusoinnussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Äänenvoimakkuus bändillä puolestaan on niin tapissa että korvia lähes särkee, mutta jostain syystä sekin on täysin OK – juuri kuten sen pitää olla. Biisien välissä bändi ei sano sanaakaan, mutta eihän se hautajaistuomiometallin yhteyteen oikein istukaan. Kuin kunnioittaakseen bändiä yleisökin oli jättänyt parin metrin levyisen hajuraon lavaan. Ilmeisesti kukaan ei vain sen lähemmäs uskaltanut mennä.


 
Betrayed-kappaleen aikana lavaa valaistaan punaisin valoin. Mieleen nousee väistämättä mustuus ja veri, ja biisin aikana intensiteetti nousee. Viljanen laulaa lavan nurkassa täysin keuhkoin ja tälle keikalle mukaan hälytetty, Mörbid Vomitista tuttu Pyry Hanski, pyörittää hiuksiaan strobovalojen tahtiin. En kyllä kuuna päivänä odottanut funeral doom -bändiltä tällaista… ööö… iloittelua, jos tätä nyt siksi sopii kutsua.


 
Seuraavalla biisillä tempo lasketaan taas tyypillisemmille nopeuksille. Journey-biisistä ei löydy kuin Viljasen kirkkaita lauluja, mutta entistä kovempaa kaikuvat taustanauhat ja Moilasen kumisevat rummut kuitenkin salin tunnelman vahvasti synkemmällä puolella. Biisin jälkeen lausutaan myös illan ainoat välispiikit ja kun jotain sanotaan, niin nainenhan se siellä saa puhua. Viljanen kiittää yleisöä ja vihjaa merkkaritiskiltä löytyvän yhtä jos toista kotiin vietäväksi.


 
Red Moon Architect soittaa vielä My Curse -biisin, ja sitten se on siinä. Hieman yllättäenkin, koko homma on jo ohi. Kyllä näissä tummissa vesissä vielä muutaman biisin verran olisi voinut uinua. Se tuli kuitenkin todettua, että mustien perhosten paluu toimii mainiosti myös livenä.
 
Red Moon Architectin settilista: Funeral / Tormented / NDE / Betrayed / Journey / My Curse.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1107 Palaa »