Keikkaraportti: Marky Ramone's Blitzkrieg & Hullut Päivät, Klubi, Tampere 9.6.2017

Marky Ramone’s Blitzkrieg tarjosi vaihtoehdon niille, joiden vaakakupissa ajaton punk rock painoi enemmän kuin Vantaan Rock Festin tarjonta. Rumpalilegendan ”Salamasota” ilahdutti suomalaisfaneja kahden keikan verran, joista Imperiumin Samuli Keskitalo kävi tarkistamassa hänelle sen ainoan oikean Ramones-rumpalin edesottamuksia Tampereen Klubilla perjantaina 9. kesäkuuta...

 

HULLUT PÄIVÄT

Lämppäribändinä toiminut Hullut Päivät ei ollu minulle entuudestaan tuttu. Ovatpa nämä punk-viritelmät usein massasta erottuvilla nimillä paiskattu, tuumin yrittäessäni googlettaa bändistä tietoa. Sehän se vasta hauskaa oli; muutaman Stockmann-tavaratalon linkin sitä saikin rullata läpi ennen kuin bändistä alkoi infoa löytyä.



Hieman vaivihkaa lavalle kammennut nelikko aloitti puolen tunnin mittaisen rupeamansa sen verran tehokkaasti, että yleisön mielenkiinto kiinnitettiin nopeasti. Porukka kasaantui lähemmäs lavaa, toki suomalaisille luonteenomaisesti menemättä aivan etualalle. Paha mennä sanomaan montako rallia nelikko kerkesi kiskaista läpi viime vuonna ilmestyneeltä Halvat huvit -nimiseltä täyspitkältä, mutta niin vain jokainen metritavarana sahattu pölli teki kauppansa tässä ympäristössä.

 

MARKY RAMONE’S BLITZKRIEG

Saapuessani mietin, paljonko Rock Fest mahtaisi syödä yleisöä Ramones-illasta. Kun lauteet oli lämmitelty ja kotvasen kuluttua kello löi viittä vaille intron verran, osoittautui tuumimiseni turhaksi: Klubi pakkaantui nopeasti liiankin täyteen, ja siellä täällä kuumuus, ahtaus ja villi punk rock purkautui muutamanakin käsirysyinä.



Intronauhan päätyttyä Marky Ramone kumppaneineen nousi lavalle. Marky tervehti pikaisesti paikalle saapunutta suomalaisyleisöä toivottaen kaikille hyvää iltaa ennen kuin painui pienen rumpupatterinsa taakse. Keikan alku oli valtava energiapurkaus: tuskin Rockaway Beachistä oli keretty soittaa kymmentä sekuntiakaan, kun yleisö repeytyi liitoksistaan, töniminen ja punk rock -konserttien hulluus pääsi valloilleen. Taisivatpa siinä sivussa Alejandro Viejon bassopedaalit ja muut laitteet saada osumaa lavalle läikkyneistä oluista tai sitten hänen työkalunsa oli tänä iltana muuten vain vastahakoinen toimimaan.



Vauhdikkaasti alkanut setti ei laantunut ensimmäiseen puoleen tuntiin juuri lainkaan. Kaava oli toimiva, joskin reilun tunnin jälkeen se jo hieman puudutti: klassikkobiisi voimalla läpi, kahden sekunnin tauko ja taas: one, two, three, four! -huuto ja uutta kuulaa tykkiin. Alusta asti rämäpäisenä lavalla vauhkoontuneen konin tavoin lavaa edestakaisin ravannut laulaja Ken Stringfellow oli eleineen ja äänineen hyvinkin oikea mies tulkitsemaan tämän nipun Ramones-klassikoita, vaikka lisäkontaktia yleisöönkin olisi voitu ottaa – Stringfellow piti vain kolme puheosuutta jotka nekin jäivät torsoiksi.



Marky Ramone tovereineen soitti vajaat 40 klassikkoa 75 minuuttiin. Siinäpä painava vastalause heille, jotka toisinaan marisevat, ettei kalliille lipunhinnalle saa tarpeeksi vastinetta. Vaikka monet saattoivat pitkin keikkaa kuvitella lavalla häärineen manan maille painuneiden Joey, Johnny ja Dee Dee Ramonen, oli tällä hetkellä kiertävä ryhmä hyvin yhteen pelaava nippu muusikoita. Ja onhan se varsin mukava katsoa rumpalimiehen edesottamuksia, joka on vuosien saatossa hionut tekniikkansa sille tasolle, että reilu tunnin mittainen, lähes putkeen kaahattu nopeatempoinen peruskomppi saa hädin tuskin yhtä ainutta hikikarpaloa otsalle.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 785 Palaa »