Keikkaraportti: Shiraz Lane & Blue Eyed Sons, Tavastia, Helsinki 31.5.2017

Suomen nuoren kasarirockin viimeisin soihdunkantaja Shiraz Lane työstää parhaillaan kakkoslevyään. Ilmeisesti studion ja treeniksen uumenista on välillä pakko kaivautua ulos, jotta kosketus oikeaan maailmaan pysyy kohdallaan. Mikäs sen parempaa kuin tehdä tämä pienen pikkulauantain muodossa Helsingin Tavastialla ja kutsua mukaan saman sukupolven edustaja Blue Eyed Sons. Shiraz Lanen näin edellisen kerran reilu vuosi sitten tällä samaisella lavalla. Kun jäbät tuon jälkeen ovat ensimmäisen Euroopan-rundinsa heittäneet, oli odotettavissa ehkä vielä astetta kovempaa ja kokeneempaa esiintymistä.

 

BLUE EYED SONS

Parin aiemman näkemäni keikan perusteella odotukset vanhan liiton rokkia soittavan Blue Eyed Sonsin esitystä kohtaan olivat mittavat, eikä jätkien samana päivänä julkaisema uusi sinkku Witches niitä ainakaan yhtään laskenut. Bändin Led Zeppelin -henkisessä soundissa on vain jotain niin maagista, että se pistää vanhan suupaltin lähes sanattomaksi. Kaksi aiemmin näkemääni keikkaa bändi kuitenkin suoritti huomattavasti Tavastiaa pienemmällä lavalla, joten pientä epäilyksen alavirettä huomasin sisuskaluistani kumpuavan: kuinkahan nuoret jätkät tämän kokoisen paikan ottavat haltuun?

Ensimmäisen biisin aikana alavire tuntuu valtaavan entistä enemmän alaa ja orkesteri tuntuu lähes vaisulta. Rumpujakkaralla Skefe piiskaa kuitenkin kannuja sellaisella voimalla, että mukaansa se väistämättä tempaa, niin kuulijan kuin myös bändin muut jäsenet. Toisella biisillä tunnelmaa nostetaan ja se kasvaakin hetki hetkeltä entistä korkeammalle tasolle.

Kitaristi Kimmo Erik Rauhanen soittaa ehkä vähäeleisesti, mutta soinnut miehen soittolaitteesta lentävät todella hienosti, enkä kyllä näe mitään syytä miksi tässä edes pitäisi mitään kitarajumalaa esittää; antaa vain soundin puhua omaa kieltään. Tuoreen Witches-sinkun aikana heppu ottaa harteilleen hieman kitarasankarin rooliakin, astelemalla lavalle rakennetulle egorampille ja nykäisee siinä biisin kitarasoolon läpi kirkkaan kauniisti. Vaikka bändin selvä johtohahmo on paidattomana esiintynyt Joel Hellström, kyllä muutkin jäbät oman tilansa ottavat.

Itse en tiedä musiikin soittamisesta yhtään mitään ja ymmärrän sen päälle vielä vähemmän, mutta Blue Eyed Sonsin setin aikana olen kuitenkin kuulevinani, kuinka basisti Micke Nikkilä nelikielisellään rohkeasti antautuu soittamaan hieman peruskomppauksesta poikkeavia kuvioita. Tämän kroonisesti aliarvostetun soittimen soundit, oli tällä kertaa kauttaltaan miksattu hienosti kuuluviin. Vaihteeksi näin ja se jos mikä on hyvä homma.
 
Settilistalle ei tällä kertaa nostettu sitä Semifinalissa säväyttänyttä Lambs Become Lionsia, mutta eipä se vie mitään pois siltä tosiasialta, että Blue Eyed Sons on vain aivan hillittömän kova juttu ja siitä kuullaan vielä aivan varmasti. 

 

SHIRAZ LANE

Pienen tauon jälkeen lavalle astelee illan pääesiintyjä Shiraz Lane. Rumpali Ana Willman toivottaa kaikki tervetulleiksi ja bändi pyöräyttää karkelot käyntiin For Crying Out Loud -biisillä. Bändistä huomaa heti, että edellisvuodesta esiintymisvarmuutta on tullut useamman äyskärin verran lisää. Ei mitään turhia ja keinotekoisia maneereita, vaan pelkkää tyylipuhdasta ja elävän iloista esiintymistä.

Keikan alkupuolen bändi vetää hyvällä sykkeellä, ja se päättyy Wake Up -biisin äänekkääseen, illan kovimpaan yhteislauluun. Viime vuoden tapaan bändi on tälle keikalle roudannut lavalle sekä hiuksia hulmuttavat tuulettimet että savukoneet, jotka sopivat illan henkeen kuin nappi otsaan. Visuaalinen kokonaisuus, yhdistettynä eturivin nuorten naisten villiin kannustukseen, luo hienoa tunnelmaa noin puolilleen täyttyneeseen Tavastiaan. Tämän Shiraz Lane kyllä osaa.


Wake Up -biisin jälkeen soitettu Bleeding-biisi laskee tempoa merkittävästi. Tavastian etunurkassa nousee yksinäinen sytkäri palamaan ja tuntuu kuin kello hidastaisi lyöntitiheyden puoleen. Tästä jatketaan suoraan toisella rauhallisella biisillä Same Ol’ Blues, jonka aidosti kasarihenkisen kitarasoolon ajaksi Jani Laine pääsee egorampille taituroimaan. Kun Hannes Kett biisin loppupuolella karjuu jättämisen tuskan tunnetiloja kirkkaalla äänellään ulos, alkaa tunnelmakin nousta takaisin oikealle tasolleen.  

Setin intensiivinen kolmen biisin loppuosuus käynnistyy M.L.N.W.-kappaleella, jonka Kett spiikkaa käyntiin lyhyellä ja täsmällisellä suomennoksella kappaleen “make love not war” sanomasta. Asia tulee harvinaisen selväksi ja bändi vetää biisin taas hyvällä poljennolla läpi. Tämänkaltaiset iloiset rallit tuovat eittämättä Shiraz Lanen parhaat puolet esiin - positiivisuuden ja iloisen letkeän hulluttelun.  

Viimeiseen biisiin mukaan lavalle saapuu myös Blue Eyed Sons. Esityksellä ei selvästikään ole mitään ennalta suunniteltua koreografiaa, mutta menoa se ei tunnu haittaavan. Blue Eyed Sonsin Hellström lauleskelee Shiraz Lanen Hannes Kettin kanssa, muiden jäsenten keskittyessä lähinnä pogoilemaan pitkin lavaa. Biisivalinta sitoo illan ja kaverusbändit hienosti yhteen. Sieltä 70-luvulta, kaikki Led Zeppelinin ja kumppaneiden muodossa alkoi ja 80-luvulla musaa vietiin eteenpäin Mötiköiden, Gunnareiden ynnä muiden muodossa. Tänä iltana Tavastialla nähtiin kaksi nuorta bändiä, jotka näiden vuosilukujen hengessä vievät soihtua eteenpäin uusille sukupolville.

Shiraz Lanen settilista: For Crying Out Loud / Story to Tell / Momma's Boy / Begging for Mercy / Wake Up / Bleeding / Same Ol' Blues / M.L.N.W. / Out There Somewhere / Rock and Roll (Led Zeppelin cover) .  

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen, Shiraz Lane (indeksi)
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1000 Palaa »