Kitaramessiaiden uusi sukupolvi: Arttu Lesonen

Kitaramessiaiden uusi sukupolvi on artikkelisarja, jossa haastatellaan suomalaisten kitaravirtuoosien tuoreempaa, 2000–luvulla pinnalle noussutta sukupolvea. Juttusarjassa kitarasankarit avautuvat soittotaustastaan, treenauksestaan sekä pohtivat syvällisesti soittamista ja sen merkitystä. Edustamiensa bändien sijaan ideana on keskittyä kitaristeihin soittajina ja henkilöinä. Ensimmäisessä osassa haastateltavana on thrash metal -yhtye Lost Societyn kitaristi Arttu Lesonen.

 

Kuka, mitä, hä?

Arttu Lesonen on muutamassa vuodessa noussut suomalaisten kitaristien kärkijoukkoon. Lost Societyn neljä vuotta sitten julkaistun esikoislevyn aikaan Lesonen oli yhtyeen muiden jäsenten tapaan alle parikymppinen, hädin tuskin aikuisikäinen nuori. Ei olekaan yllättävää, että monen muun virtuoosin tavoin myös Artulla kiinnostus kitaraan on muodostunut jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa. Merkittävässä roolissa musiikillisen innostuksen heräämisessä oli hänen kitaraa soittava enonsa.

– Se soitteli nuoruudessa skebaa ja sitten lopetti jossain vaiheessa, mutta se oli enemmän tällaisia Clapton-miehiä ja veti kaikkea Creamia ja muuta 70-luvun rokkia. Joskus skidinä lähdettiin enon luokse käymään ja sillä oli joku Hagströmin kitara, jolla se veti blueslickejä ja bluesskaalaa sun muuta. Itse olin ihan että mitä helvettiä, hitto miten siistiä hommaa. Olin jotain alle 10-vuotias ja siitä lähti se innostus siihen hommaan. Halusin itsekin alkaa treenaamaan ja eno näytti vähän lickejä, joilla pääsi alkuun.

– Olin jotain 12-vuotias, kun sain ekan sähkökitaran. Mulla oli akkari sitä ennen, mutta sillä oli vähän nihkeetä soittaa. Kun sain ekan Squierin, niin sekin oli vähän sellaista, että ei oikein tiennyt mitä alkaisi treenaamaan. Silloin siinä iässä ei oikein kuunnellut mitään musiikkia, soittelin vaan jotain blueshommia ja kaikkia biisejä mitä nyt vaan tuli mieleen.

– 14-vuotiaana sitten löysin kaiken metallin ja raskaamman musan. Se lähti aluksi jostain Scorpionsista, Black Sabbathista ja Ozzy-hommista. Olin että mitä helvettiä, voiko kitaralla tehdä noinkin, ja sitten rupesin opettelemaan niitä juttuja ihan tosissaan. Silloin oikeastaan lähti treenaaminen käyntiin ja rupesin etsimään musaa lisää ja kiinnostuin tosi paljon uusista bändeistä.

Mikä kitarassa sitten tuntui niin viehättävältä?

– Se on vaan niin vitun siisti soitin, kun soittaa jotain ihan mitä tahansa lickejä. Diggasin myös soundista ja kaikesta mitä sillä voi tehdä. Sitten just kaikki 70-luvun rokkikin, kuten Deep Purple, Led Zeppelin ja kaikki tällaiset oli sellaista, että haluaa vaan alkaa treenaamaan perässä ja vetää ne jutut joskus. Kyllä se tuli ihan luonnostaan, että mä haluan alkaa soittaan kitaraa, ei siinä ollut enää mitään kysymystä siinä vaiheessa. Sitten vaan treeni päälle.

Bändeissä Lesonen alkoi toimimaan yläasteikäisenä. Lost Societya ennen hän soitti thrashia Fatal Anoxia -nimisessä yhtyeessä, folk metalia Tarvaksessa ja lisäksi hän vaikutti myös Raster Densityssa, jota kitaristi kuvailee ”överiksi matikkadödikseksi”. Fatal Anoxia ei ikinä edennyt demotusvaiheeseen asti, mutta Raster Densityn kanssa hän nauhoitti yhden EP:n.

– Toinen kaveri teki biisejä ja niitä sitten opettelin soittamaan. Kaikkia tapping-hommia oli riffeissä sun muuta tosi teknistä kamaa. Se oli kyllä hauska pumppu, mutta piti luopua ihan Lostin takia siitä, kun ei vaan yksinkertaisesti aika riittänyt ja oli aika paljon ongelmia kuljetella kamoja kahdella treeniksellä.

– Sitten on ollut kanssa jotain muita projekteja. Yksi sellainen dödisprojekti oli kanssa, jossa oli myös Mirko (Lehtinen, Lost Societyn basisti, - toim. huom.) mukana. Se oli ihan helvetin hauskaa. Mirko soitti kitaraa ja mä soitin siinä bassoa. Enon vanhalla Fenderillä tyyliin kännykällä hakkasin kieliä (naurua). Vähän kaikennäköisiä viritelmiä, mutta ne ei oo ikinä kovin pitkälle kestänyt. Lost Society nyt on sellainen joka lähti käyntiin ja siihen panostaa, että ei ota mitään muita projekteja, ellei sitten vaan huvin vuoksi halua käydä soittelemassa.

Vuonna 1993 syntynyt kepittäjä kertoo, että omien biisien säveltäminen alkoi vasta ensimmäisten bändien myötä.

– Se oli varmaan sen Fatal Anoxian aikaan, kun aloin tekemään vasta riffejä. Aluksi tuntui tosi vaikealta tehdä mitään riffejä, mutta nykyään tulee tosi paljon tehtyä biisejä. Tai ei nyt kokonaisia biisejä, mutta riffejä. Että joo, kun bändit tuli kuvioihin, niin sitten alkoi tehdä biisinkirjoitusta enemmän ja kehittyä siinä.

Kitaristiesikuvansa Lesonen on löytänyt vanhemman polven soittajista. Yhtäkään tällä vuosituhannella pinnalle noussutta kitaristia ei Lesosen mainitsemien nimien joukossa ole.

– Kitaraidolit löytyi vasta joskus 15 vuoden iässä, mutta sitä ennen tuli tosiaan Scorpions, Black Sabbath ja Ozzy. Ja totta kai kaikki kitaristit, joita Ozzyn riveissä on soittanut. Ne on kyllä ollut aina sellaisia, että niiden lickejä ja sooloja on tullut treenattua. Randy Rhoads ja varsinkin Zakk Wylden Pride & Glory ja Ozzyn ekat levyt mitä Wylde teki on aina ollut tosi kovia itelle. Tony Iommin riffien takia aloin itsekin tekemään riffejä ja halusin perustaa ekan bändin. Aikalailla tähän päivään on pysynyt toi Ozzy-meininki.

– Totta kai ykkönen kaikista on Panteran Dimebag. Se on semmoinen ihan helvetin tyylikäs soittaja, mielettömän tyylikkäitä sooloja ja ihan älytön komppikitaristi. Se hoitaa kaikki kitaristin tontit ihan heittämällä. Megadeth ja Metallica kolahti kanssa törkeen kovaa noihin aikoihin. Hetfieldin takia rupesin treenaamaan komppaamista ja yritin saada mahdollisimman tiukaksi sen. Anthraxilta tuli myös komppihommia.

– Yksi isoimmista on myös Megadethin Marty Friedman. Top kolmosen kitaristeja mitä mä oon digannut. Sillä on niin eksoottinen meininki noissa hommissa, ihan älyttömiä bendejä sun muuta. Se on myös ollut sellainen, mitä on tullut paljon treenattua, ihan sen soololevyjäkin. Nehän on ihan eri settiä, kunnon japsikamaa. Nekin on tullut kuunneltua ja fiilisteltyä. Siinä on noi kärkinimet mitä tulee mieleen. Sitten vielä tietty Eddie Van Halen ja tämmöiset, todella kovaa settiä.

 

Musiikin teoriaa, ufoja sointuja ja yksi humppabändi

Lesonen otti nuorempana jonkin verran soittotunteja, mutta on kuitenkin pääasiassa opetellut soittamisen itsenäisesti jäljittelemällä esikuvia ja etsimällä YouTubesta opetusvideoita. Vasta viime vuosina kitaristi on aloittanut kunnolla soitto-opiskelut hakeutumalla Jyväskylän konservatoriolle.

– Vuoden 2015 syksyllä hain, kun ei tiennyt mitä tekee elämällään. Tai siis halusi tehdä muutakin kuin Lostin hommaa, että ei oo pelkästään himassa koko ajan. Totta kai sekin on jees, mutta pelkästään se ei elätä, niin mä otin sitten sen helpoimman, että mä lähden opiskelemaan musiikkia. Tosi paljon on laajentunut käsitys, kun on oppinut teoriaa ja pystyy vetämään jotain jazziakin. Se on ihan siistiä, mutta se on jotenkin niin ajattelemista se homma. Itse haluan vetää just tällaista kuten nyt vetää, mutta se on ollut tosi kiva lisä.

– Nyt osaa kaikkia ihan vitun ufoja sointuja, joissa on jotain +9- ja +5-tyylisiä (esim. C+5 tarkoittaa ylinousevaa kolmisointua, jossa normaalista C-duurikolmisoinnusta poiketen soinnun kvinttisävel on ylennetty, - toim. huom.) tosi häröjä juttuja. Siistiä konsassa oli kanssa se, että siellä opeteltiin moodihommia. Ennen mä tein niin, että kaikki perustui pentatoniseen ja siitä sitten lähti kokeilemaan mikä kävisi vaikka tämmöiseen juttuun. Kun oppi moodit, niin jos haluaa sooloon vaikka vähän synkempää meininkiä, niin osaa käyttää just jotain moodeja sun muita. Uudella levyllä kuuluu ehkä ekan kerran vähän sellaisia eeppisempiä kokeiluja, jossa on vähän kaikkea moodihommaa mukana.

Onko opiskelujen myötä soittaminen muuttunut sitten aiempaa teorialähtöisemmäksi esimerkiksi juuri soolojen rakentamisen osalta?

– Kyllä se menee tohon pentatoniseen, että alkaa fiilistelemään päälle mikä kuulostaa hyvältä. En mieti periaatteessa teoriaa yhtään. Jos miettii vaikka nuoteista soittamista, niin se on ihan helvetin vaikeaa. Kyllä se menee, mutta se on ihan aloittelijan käsissä se homma. Tunneilla ollaan käyty jotain klasarityyppisiä juttuja, joita on luettu suoraan nuoteista. Ne on sellaista, että mä en saa mitään järkeä siihen enää.

– Mutta siinä mielessä teoriakin on kiinnostanut, että se on avannut tosi paljon tällaisia ihan perusjuttuja, että biisejä soitellessa osaa vaikka sävellajia vaihtaa lennosta teorian kautta. Kyllä siitä apua on ollut tosi paljon. Monet sanoo, että ne ei tarvii teoriaa mihinkään, mutta ite oon saanut teoriasta tosi paljon irti. En mä termejä niin hyvin tiedä, mutta kuitenkin perusnuotit osaan lukea. Ei siihen liikaa saa mun mielestä panostaa, jos ei halua. Niistä on apua, mutta ei se kaikille toimi.

Vaikka Lesonen on suorittanut Jyväskylän konservatoriolla muusikon tutkintoa, ei hän silti ainakaan toistaiseksi vaikuta olevan kovin innostunut soittamaan projekteissa, joissa ainoana motivaattorina on raha.

– Kun sen muusikon paperin saa kouraan, niin eihän sillä suoraan sanottuna tee mitään. Voisihan sitä lähteä opiskelemaan tyyliin musiikkipedagogiksi tai kitaransoitonopettajaksi, mutta ei se nyt sillain kiinnosta. Vaatisi tosi paljon aikaa ja ei kuitenkaan jaksa paneutua mihinkään teoriaan sen enempää mitä tuolla on käyty. Tällä hetkellä on sellainen fiilis, että en mää lähde ainakaan lisää opiskelemaan. Totta kai sitä voisi rahan puutteessa pistää humppabändin pystyyn ja käydä tykittelemässä.

– Itse asiassa meillä oli tosiaan yksi humppabändikin Mirkon kanssa. Tykitettiin hääbileitä sun muita. Kaikkien häät oli pilalla, mutta oli hauskaa (naurua). Siinä tuli iskelmää ja tangoa. Mutta tosiaan en mä ainakaan tällä hetkellä jaksa opiskella yhtään enempää, tsiigailen itse uusia juttuja mitä haluan oppia. Kyllä se on tosi helppoa opetella itse, kaikki teoriat ja mitä ikinä haluaakaan opetella löytyy kyllä netistä.

 

Käsi kuin HK:n Sininen

Lesonen kokee, että kokemuksen lisääntyminen ja eteneminen soittouralla ovat tuoneet ensimmäisiin soittovuosiin verraten treenaamiseen lisää määrätietoisuutta ja kurinalaisuutta.

– Alkuaikoina se oli vähän räpeltämistä (naurua). Se oli vähän sellaista, että kuuli että hitto miten siisti licki, mä haluan soittaa ton perässä ja yhtä nopeasti. Sen takia olin vähän jumissa silloin nuorempana, kun yritin soittaa hiton nopeasti kaikkia lickejä ja ei jaksanut tekniikkaan panostaa niin paljon. Halusi vaan opetella biisejä ja vetää vähän sinnepäin.

– Nykyään treenaaminen on enemmän ollut harkittua hommaa ja tosi paljon tulee treenattua tekniikkaa. Otan skeban aina käteen kun se on mahdollista ja pistän vaikka metronomin soimaan ja hakkaan yhtä kieltä downpickingiä tai sit treenaan jotain lickejä hitaasti. Tai sitten treenaa vaikka erikseen käsiä. Jos sä juot kaljaa, niin sä voit treenata legatohommia vasemmalla kädellä ja päinvastoin taas voit treenata komppia ja kattoo leffaa tai tehdä mitä tahansa. Tosi monesti tulee treenattua niin, että tekee just jotain muuta samalla, kuten katsoo TV:tä. Välillä taas tosiaan kaikki muu seis, klikki päälle ja opettelee vaikka uusia biisejä tai treenaa omia kappaleita.

– Nyt oon ottanut sen asenteen, että vedän mahdollisimman hitaasti kaiken ja niin pitkään, että se menee ihan täydellisesti ja sitten vasta lopettaa sen. Tekniikkaa paljon ja sitten totta kai kuuntelee uusia kitaristeja ja etsii siistejä lickejä, yrittää vetää ne perässä ja saada niihin sellaisen oman tatsin. Sitä kautta tulee myös omia lickejä ja ne ei kuulosta enää samalta.

– Jonkinlainen rutiini on tässä kehittynyt ja mahdollisimman paljon yritän aina treenata. Vähän koitan keskittyä eri osa-alueisiin, vasemman käden ja oikean käden treenejä ja sitten myös yhdessä jotain juttuja. Välillä totta kai tulee sellaisia taukoa, että ei koske skebaan viikkoon. Sekään ei kuitenkaan pahaa tee. Oon huomannut sen, että välillä kun treenaa ihan hiton paljon jotain juttua, niin se ei vaan ala kulkemaan, mutta sit oot viikon jossain reissussa ja et koske skebaan viikkoon ja tuut himaan, niin sä vedät sen ihan tosta vaan.

Lost Societyn vuonna 2013 julkaistun debyyttialbumin nauhoitusten aikaan Lesonen oli vasta 19-vuotias. Levy on siitä huolimatta soittoteknisesti todella kovatasoinen ja nuoruus kuuluu lähinnä vain äärimmäisen kovana innokkuutena. Esikoiskokopitkän jälkeisten vuosien aikana soittaminen ja suhtautuminen siihen on kuitenkin syventynyt ja monipuolistunut.

– Vähän enemmän on tullut sellaista fiilistä soittamiseen. Eka levy oli just kun se oli muutenkin niin ylitempoon vedetty, niin se oli vaan sitä suorittamista. Piti porata komppia ja downpickata niin kovaa kuin lähtee ja sillon oli ranteet paskana aina. Nyt on enemmän yrittänyt hakea vähän uutta ulottuvuutta siihen soundiin, että se ei oo vaan pelkkää mahdollisimman nopeeta tilutusta ja pentatonisen hinkkaamista. Enemmän fiilistä sooloihin, mielenkiintoisempia sooloja ja tuo vähän kaikkia muita vaikutteita mukaan mitä nyt on tullut tossa vuosien varrella.

– Kyllä tässä on vähän enemmän alkanut ajattelemaan sitä musaa. Fiilistelemään juttuja ja jos sä keksit jonkun idean, niin jos se ei oo heti ok, niin sä rupeat ehkä jalostamaan sitä myöhemmin lisää ja voit saadakin siitä irti jotain juttuja. Enemmän sellaista kokeilua on alkanut tulemaan kaikkiin hommiin. Ekat levyt nyt oli mitä oli. Mahdollisimman nopeasti vaan vedettiin, sitähän se oli oikeastaan. Nyt on hitaampia biisejä tulossa ja muutenkin saa tungettua kaikkea eeppistä sinne.

Ensimmäisten levyjen aikaan taisi olla sitten aikamoinen näyttämisen tarve tekniikan suhteen?

– Oli siinä varmasti näyttämisen halua. Ja just sillain niinku. En mä tiiä. Kun ruvettiin tekemään keikkoja, niin sit me vedettiin ihan kauheeseen ylitempoon ihan vahingossa ne keikat aina. Vähän jäi päälle se, että kaikki tehdään mahdollisimman nopeasti ja tykitellään nopeinta speed metalia mitä tulee. Kyllähän se hauskaa hommaa on, ei siinä. Mutta kyllä sitä alkaa kaipaamaan vähän lisääkin jotain, ei tässä jaksa jotain 50 vuotta paahtaa sata lasissa vaan nopeeta rässiä. Vähän kokeillaan rajoja ja näin poispäin.

Kitaransoittoa koskevissa keskusteluissa tekniikka ja tunne astetaan usein vastakkain ja yleensä toisensa poissulkevaksi. Millaisia ajatuksia tällainen vastakkainasettelu herättää?

– Siihen pitää löytää sellainen aika hyvä tasapaino, että jos treenaa pelkkää tekniikkaa, niin monesti sen kuulee soitosta kyllä kanssa. Se on silloin vähän sellaista suorittamista se soolojen vetäminen. Mutta sitten kun antaa muullekin tilaa kuin sille nopealle pikkaamiselle ja muille tekniikkahommille, niin siihen saa tosi paljon lisää. Itsellä on välillä vähän sellainen, että ei vaan jaksa oikeasti nakuttaa sen metronomin tahtiin. Sitten vaan metronomi helvettiin ja alkaa soittamaan mitä tulee mieleen, siitä saa tosi paljon irti siinä vaiheessa. Jokaisen pitää löytää se oma linja. Ainakin itse on sillain, että ei sille saa liikaa antaa yliotetta siitä hommasta, että tunkisi sinne kaikkea mukaan mitä löytyy.

Kuinka äärirajoilla teknisesti sitten itse menet Lost Societyn biiseissä?

– Kyllä sitä on aina yrittänyt pitää sen, ettei lähde ihan överiksi vetämään. Eli yrittää mennä niin, että pystyy soittaan ne jutut eikä yritä mitään mahdottomia hommia. Totta kai aina kun menee studioon, niin siellä tulee hinkattua niin pitkään, että sitten kun sä oot tehnyt sen levyn, niin sä oot että ei vittu, mites tää soitetaankaan. Kyllähän se nyt löytyy sieltä nopeasti, mutta kyllä sitä aina saa pitää yllä sitä hommaa. Koko ajan menee eteenpäin noissa hommissa ja koko ajan tulee vaikeampia juttuja.

– Varsinkin komppipuolella on ehkä vähän pahempi, kun välillä on sellaisia tiukkoja pätkiä, että sun pitää vetää pitkään helvetin nopeita juttuja. Lihas pitää olla ranteessa hyvässä kunnossa, treenaan paljon just kestävyyttä ja yritän pitää tosi rentona sen tatsin siihen kitaraan. Mulla oli tosi pitkään käsi aivan nyrkissä kun mä soitin ja sitten pikkasin sillain, että mulla oli tosi jännittynyt käsi koko ajan. Vedin varmaan tokallakin Lostin lätyllä sillä tekniikalla. Mulla tuli tosi paljon ranteeseen kaikkia ongelmia.

– Meillä oli joku Sotkamon-keikka tai vastaava, niin meidän miksaaja Mikko Tuliniemi tuli sanomaan keikan jälkeen, että ”Hei Arttu, toi sun käsi näyttää joltain HK:n siniseltä makkaralta, kun sää pidät sitä tollain nyrkissä”. Se käski vapauttaan vähän sormia. Sitten opettelin vähän tavallaan uudestaan soittamaan. Päästin sormet irti ja oikeasti tosi löysäksi niin, että on tosi rento ote ja pitää plekua just sillain että se pysyy kädessä, ettei purista sitä yhtään että se pysyy.

– Treenasin komppitekniikan uudestaan ja se on helpottanut älyttömästi kaikkia ranneongelmia ja tuonut lisää nopeutta. Pystyy tosi helposti ja tiukasti komppaamaan ja soittamaan tosi nopeita juttuja, eikä käsi enää väsy siinä niin pahasti. Siihen on aika hyvä tasapaino nyt löytynyt.

Eipä tuu mieleen heikkouksia...

Lesonen on Lost Societyssa merkittävässä sävellysvastuussa yhdessä laulajakitaristi Samy Elbannan kanssa. Bändin luovuus varsinkin ensimmäisten vuosien aikana vaikutti hurjalta, sillä noin kolmessa vuodessa yhtye julkaisi albumeillaan yhteensä yli kolmekymmentä itse sävellettyä kappaletta. Biisinkirjoittajana Lesonen kuitenkin luottaa inspiraatioon harkitun ja suunnitelmallisen säveltämisen sijaan.

– Itse asiassa ollaan just mietitty tätä hommaa Samyn kanssa. Monesti meillä on ollut sellaista, että ollaan treeniksellä biisin alku valmiina ja useasti tulee tosi luonnostaan siihen riffejä tai on vaikka varastossa riffejä. Välillä sitten tulee oikeasti tosi kuivia kausia, että ei saa yhtäkään riffiä aikaan ja joutuu pakottamaan riffejä. Siitä ei tuu mitään järkevää yleensä.

– Oon yrittänyt tehdä niin, että yleensä soittelen vaan ja sitten saan jonkun idean. En mä ihan hakemalla ala kirjoittamaan biisejä, ensin pitää vahingossa tai jammaillessa saada joku visio siitä hommasta ja sitten alkaa kehittämään. Monesti tosi kovia riffejä voi tulla ihan heittämällä putkeenkin monta. Mutta sen oon huomannut, että ainakaan ei kannata alkaa soittaan skebaa niin, että nyt mä teen riffin. Se ei toimi mulla yhtään. Tulee jos tulee ja jos ei tuu, niin ei tuu. Välillä tulee ihan hitosti riffejä, mutta toisinaan taas menee monta kuukautta, että en saa mitään aikaiseksi. Joskus taas alkaa ahdistamaan että mitä paskaa, mitäs nyt tehdään. Mutta tosi rennolla otteella, ettei ikinä yritä pakottamalla tehdä mitään.

Onko kitaransoiton saralla jotain visioita mitä haluaisit tehdä, mutta joita ei Lost Societyn nimen alla ole mahdollista toteuttaa?

– Vielä ei oo tullut mitään sellaisia eeppisiä suunnitelmia, kyllähän sitä aina yrittää kehittää itseä soittajana. Lost on tosi paljon just sellaista tyyliä mitä on halunnut soittaakin. Mutta saa nähdä mitä tapahtuu tulevaisuudessa, että jos sitä alkaa tulemaan jotain todella eksoottista settiä mikä ei millään mee Lostille. Sitten tehdään joku vuoden samba-albumi (naurua). Saa nähdä, ei ole vielä ainakaan mitään Lostin ulkopuolella.

Millä osa-alueella koet, että sinulla olisi eniten kehittämisen varaa tällä hetkellä soittajana?

– Hmm, mitenkähän se nyt olisi. Tekniikkaa nyt voi aina parantaa, se on vähän sellainen mitä nyt voi treenata ihan loputtomiin ja ylipäätään kitaransoitossa treenattava ei ikinä lopu kesken. Viime aikoina oon keskittynyt tosi paljon komppaamiseen. Mutta tekniikassa on aina parantamista ja sen voi tehdä paremmin ja iisimmin. Se on ehkä sellainen mitä mä oon aina yrittänyt kehittää koko ajan.

– Sitten se, että miten luovuutta voisi kehittää. Yrittää saada uusia juttuja soittoon, välillä tulee jotain siistiä ja rupeaa sitä avartamaan enemmän ja keskittyy vaikka johonkin bendaamiseen. Esimerkiksi ei bendaa suoraan, vaan että ensin bendaa nuottiin ja sitten tulee snadisti alaspäin niin, että se ei ole edes puolta sävelaskelta. Niillä saa tosi paljon lisää väriä soittoon, että tekee kaikkia ihan vitun härskejä bendejä sun muuta. Se on kanssa sellainen mitä yritän treenata ja parantaa. Mihinkään sweeppailuhommaan en oo ikinä lähtenyt, se ei oo vaan ollut mun juttu. Paljonhan sitä olisi mitä voisi treenata, mutta jotkut hommat vaan ei itselle tunnu kovin luonnollisilta.

Entä mikä on heikoin puolesi soittajana?

– Jos miettii tätä fyysistä hommaa, niin mulla kädet jotenkin kramppaa välillä. Mulla on vieläkin ollut vähän probleemaa, se on ollut yksi sellainen heikko tekijä. Välillä en pysty edes treenaamaan kunnolla. Joskus kun ollaan Lostin kanssa treenattu, niin mää oon vaan ollut katsomassa siellä treeniksellä, koska kädet on ollut ihan vitun nipussa, että ei ole voinut koskea kitaraan yhtään. Just soittotekniikka on ollut niin paska välillä, sitä mä oon tosi paljon yrittänyt skarpata. Se on sellainen oma yksi huono puoli kyllä. Mutta aika paljon siitäkin tosiaan nyt päässyt eroon, että ei nyt ehkä sillain tuu mieleen, että mikä olisi se heikoin puoli.

Kitaran treenaaminen ja menestyvässä bändissä toiminen vaatii omistautumista, sillä jo pelkästään keikkailu vie runsaasti aikaa ja rajoittaa muuta elämää ainakin jonkin verran. Lesonen ei kuitenkaan koe, että olisi sinänsä joutunut uhraamaan paljoakaan asioita soittamisen takia. Joitain poikkeuksiakin kuitenkin mahtuu mukaan.

– Koko Lostin homma on niin mukavaa, että ei siinä tuu sellaista fiilistä. Tietenkin ollaan paljon treeneissä ja tekemässä keikkaa rundeilla, niin kyllähän totta kai se vapaa-aika kärsii. Paljon on sellaisia vanhoja frendejä, joita ei tuu nähtyä enää niin usein. Vapaa-ajan kärsiminen on ehkä ainut mikä harmittaa, kun ei vaikka pääse lähtemään messiin jonnekin minne haluaisi lähteä. Ei se sillain kuitenkaan haittaa. Kyllähän tässä nyt ehtii tekemään vielä vaikka mitä. Se on ehkä sellainen yleinen kaikilla muusikoilla, ketkä lähtee tekemään tosissaan hommia.

– Onhan siinä tällainenkin totta kai, että eihän tällä nyt mitään miljoonia tehdä todellakaan tällä hommalla. Sää et hirveästi ehdi ainakaan mihinkään duuniin tienaamaan rahaa, jos haluisit oikeasti ostaa jotain mitä ikinä haluatkaan ostaa. Se on kanssa vähän sellainen rajoittava tekijä. Mutta ei se haittaa, kunhan saa vuokransa maksettua ja kaljapäkin viikonlopuksi niin kaikki on erittäin hyvin (naurua).

Onko sinulla jotain toista suurta intohimoa elämässä, jota lähtisit toteuttamaan mikäli esimerkiksi soittaminen tai bändihommat jostain syystä joskus loppuisivat?

– No ei ole kyllä mitään. Sillon kun koulussa on alettu jankuttamaan että mikä teistä tulee isona, niin en mä ole ikinä osannut sanoa siihen yhtään mitään. Oon aina ollut ihan hukassa noiden kanssa. Jos nyt vaikka käsi lähtee irti tai jotain muuta että loppuu se kitaran soittaminen, niin totta kai se on paska homma. Kyllä sitä varmaan aika paskana tulisi oltua, mutta sitten varmaan lähtisi jonnekin tekniikkapuolelle musahommissa. Ne kiinnostaa tosi paljon.

– Ja myös ehkä tällainen soittimien huolto ja rakentaminen voisi kiinnostaa. Totta kai tulee tosi paljon huollettua skebaa ja tehtyä kaikki perushuollot ja osaa aika hyvin koota kitaran ja niin poispäin. Se voisi olla yksi vaihtoehto, että lähtisi soitinrakennusalalle ja johonkin musateknologiahommiin mukaan. Sekin vaatisi tietysti lisää kouluhommia ja opiskelua. Niissä on taas sitten niin iso homma, että sellainen kyllä vaatisi ihan sairaasti aikaa.

Lesonen on Lost Societyn kanssa saanut aikaan jo nyt muutamassa vuodessa paljon ja verrattain todella nopeasti. Onko vielä jotain suuria unelmia, joita soittajana haluaisit saavuttaa?

– Lostin kanssa hommat ihan vitun isolleen, että rundataan paljon ja tehdään paljon levyjä. Se on aina se ykköstavoite, että bändi niin isoksi kuin vain mahdollista. On vaikea sanoa se tavoite, koska mulla alkuaikoina oli niin, että kun päästään Japaniin niin oon vitun onnellinen. Mutta sitten kun on kerran käynyt Japanissa, niin ne tavoitteet on oikeasti ihan muualla sen jälkeen. Aina haluaa päästä ylöspäin, ei sitä ikinä varmaan ole mihinkään tyytyväinen. Mutta se, että kasvetaan bändinä on oikeasti se mitä haluaisi ja mikä on suurin unelma. Totta kai jos saisi oman kämpän hommattua, niin se olisi vielä ihan bueno. Siinä vaiheessa voisi olla onnellinen kyllä.

 

Artun työkalut:

  • KITARAT: 2 kpl ESP SV Standard, mikrofonina EMG JH Bridge / ESP LTD EC-1000, mikrofonina EMG 81/85.
  • VAHVISTIN: Marshall JVM410H + 1960 Vintage Cabinet.
  • PEDAALIT: MXR Wylde OD / Custom Audio Electronics MC404 Wah / Shure GLXD 16 Wireless System.

 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Taavi Lindfors   Kuvat: Ville Juurikkala, Petri Vilen, Markus Lehto, Mikko Tolonen, Toni Salminen
https://www.facebook.com/arttulesonenofficial/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2030 Palaa »