Keikkaraportti: At The Hollow, Black Metal Raccoons, Involvers, Nothing But Sunshine, Helsinki, Elmun Baari, 24.5.2017

At The Hollow on jo moneen kertaan nähty, mutta se vain pitää nähdä aina uudestaan. Vuoden 2015 Helldonessa näin bändin yhtenä iltana kolmesta ja bändin muut What I Hold Most Dear -levyn jälkeiset keikat stadissa olen tainnut nähdä kaikki. Sen ihan ensimmäisen levyjulkkarikeikan missasin, ja se se muuten osaa fanipoikaa yhä vielä harmittaa. En siitä ehkä koskaan pääse yli, mutta minkäs teet. Ehkä se vain on tästedes pakko nähdä bändin kaikki keikat. Helatorstaita edeltävänä keskiviikkona marssin tietysti päättäväisesti kohti Elmun Baaria.
 
Lähes pakkomielteisen At The Hollow -fiksaationi lisäksi olen myös sitkeä myöhäisten soittoaikojen vastustaja, ja niistähän usein tälläkin palstalla avaudun. Nyt valittaja kerrankin saa mitä haluaa, koska illan soittojärjestys oli käännetty ympäri: pääbändi soitti ensimmäisenä. Aloitus oli vieläpä kello 21-reikä-leipä, jolloin ketään ei voi väsyttää. Koska esiintymisjärjestys oli ns. väärin päin, kirjoitan jutun samaan tyyliin ja aloitan lopusta.

Kävelen puolityhjästä baarista kohti autoa jokseenkin absurdin keikkaillan jälkeen ja hyvin sekavissa tunnelmissa, mutta hyvillä mielin.

 

BLACK METAL RACCOONS

Kello huitelee jo puolta yötä ja Elmun Baarin salin puoleinen osa on lähes tyhjä. Samaa tyhjyyttä huokuu myös lava, josta turhat instrumentit on poistettu ja jäljelle jätetty kaksi mikkitelinettä, vahvarit sekä kaksi kitarat kaulassa seisovaa jamppaa. Valot ovat hämärät ja videotykki heijastaa hämmentävää videokuvaa Nosturin sisäänkäynnin peittävälle kankaalle. Taustanauhoilta tärykalvojen suuntaan lentelee kunnon jumputi jumputi -biittiä, joka ei reilun puolituntisen setin aikana juuri muutu. Edellisen esityksen jäljiltä tunnelmaa viedään nyt täysin päinvastaiseen suuntaan.

Kitaristeista toinen, hieman Opethin Mikael Åkerfeldtiä muistuttava viiksiniekka, keskittyy soittamiseen. Se toinen, shortseihin, polvisukkiin ja urpoihin aurinkolaseihin sonnustautunut jätkä riehuu kuin mielipuoli. Välillä kaveri ryömii kitara kaulassa roikkuen, sitten maataan selällään tai vahvassa Hendrix-tyylisessä taaksepäin nojaavassa polviasennossa. Jossain vaiheessa heppu ryömii lavan taakse, kuin piiloon. Jumputi jumputi -biitin päälle molemmat miehet soittava kitaraa, joka tosin kuuluu hieman heikosti. Junnaavien perusriffien ohella, kitarasta lähtee lähes koskettimien kaltaisia säveliä. Aurinkolasipäinen puolihullu laulaa, todella hyvin. Ääni on mielenkiintoinen ja puhdas. Itse mietin vain, että mitä helvettiä tämä on. Ämyreistä puskee täysin käsittämätöntä äänivallia, mutta mitä pidemmälle keikka edistyy, sen enemmän järkeä järjettömyydessä tuntuu olevan: on Musea ja Depeche Modea. Valokuvaajani toteaa, että taustalla pyörivät videot tuovat mieleen Pet Shop Boysin. Kyllä, todellakin, eivätkä ne sounditkaan kauaksi siitä loppujen lopuksi jää.

Harvalukuinen yleisö seisoo, kuten minäkin, suu auki ihmetellen näkemäänsä. Muutaman tahdin verran joku irrottautuu kunnon happopäätanssiin. Jos olisin kunnolla päissäni, saattaisin itsekin tehdä samoin. Sävelet ja tunnelma veisi mukanaan johonkin muuhun maailmaan, johonkin kauas – pois täältä. Selvinpäin pysyn kuitenkin paikallani ja ihmettelen. Ei saatana; karmeaa kuraa, mutta samalla jotain aivan käsittämättömän siistiä.

 

INVOLVERS

Siirretään tästä kelloa puolitoista tuntia taaksepäin. Lavalta löytyy nyt normi soitinkattaus ja viisi soittajaa. Laulajan vaalea, karvainen takki kielii, että nyt olen astunut metallimaailmasta kohti hipstereiden kansoittamaa valtakuntaa. Siitä viis veisaan ja päädyn ihmettelemään mitä taustalle heijastuva rakeinen kuva esittää. Siinä on kuuta, jotain aivoja muistuttavaa mössöä – ehkä tähtitaivasta. Musa käynnistyy ja heleä naisääni valtaa tilan. Mutta hei – tämähän on kaunista ja rauhallista. Suorastaan chilliä fiilistelyä.


Tekstejä en erota, mutta kokonaisuus kuulostaa hyvältä ja kun naislaulaja kaivaa saksofonin esiin, laitan viestin kaverille joka edellisen esityksen jälkeen pettyneenä päätti poistua kotisohvalle. At The Hollow'n jäljiltä, kaveri ei vain enää jaksanut jäädä paikalle katsomaan mielestään keskinkertaista musiikkia. Kuullessaan saksofonia soittavasta naisesta, heppu harkitsee pikaista paluuta. Lily Was Here ja Candy Dulfer all over again. Itse viis veisaan näistä ulkomusiikillisista seikoista, koska Involvers kuulostaa saksofoneineen oikeasti hyvältä. Tulee mieleen taannoin nähty, niin ikään kotimainen Planet Case, mutta Involversilla on ehkä hieman rouheampaa kulmaa ja laulusta löytyy jopa ripaus Björkiä. Ujo herkkyys on kuitenkin se päällimmäinen mieleen nouseva asia ja se terästyy entisestään, kun laulaja biisien väliin varovasti kiittää yleisöä ja kertoo kuinka kiva on olla täällä tänään.

En kuulu tähän maailmaan kyllä millään muotoa, mutta se on nyt ihan sama: täällä olen ja pidän kuulemastani. Involvers pesee vajaa puoli tuntia sitten lavalta poistuneen Nothing But Sunshinen mennen tullen.

 

NOTHING BUT SUNSHINE

Taas matkustetaan reilu tunti ajassa taaksepäin, ja lavalle nousee Nothing But Sunshine. Kitaroita bändillä on lavalla kolme ja ne miehittävät luonnollisestikin lavan etuosan. Taaempaa löytyy rumpali sekä tietysti basisti, joka odotetusti on sijoitettu sinne minne basistit yleensä lavalla sijoitetaan: takanurkkaan piiloon. Bändin musiikkia voinee kuvailla alternative rockiksi, mutta bändin ulkomaalaiselle rumpalille tätä ei ilmeisesti ole paljastettu, sillä mies takoo kannujaan kuin nuori Tommy Lee. Pää heiluu ja vapaata kättä nostettiin kapula pystyssä kohti kattoa. Puuttuu vain karuselli, millä jäbä nousisi yleisön ylle pyörimään. Kontrasti aiemmin esiintyneen At The Hollow’n Risto Järvelinin eleettömän rauhalliseen kannujen paiskomiseen ei voisi juuri suuremmaksi kasvaa.

Mitä pidemmälle setti etenee, sen hankalammaksi tulee bändin musiikillinen lokerointi. Löytyy sekä rauhaa että raskautta, mutta myös progeilevaa fiilistelyä. Bändin laulaja vetää lähes koko settinsä silmät kiinni nautiskellen, joten ihan kelpo tunnelman miehistö saa aikaiseksi. Laulusoundeissa on ehkä omaan makuuni vähän liian paljon kaikua, mutta se sallittakoon, onhan tämä käsittääkseni kokoonpanon ensimmäinen keikka koskaan. Jätkät saivat vielä At The Hollow’n peesissä vetää esiintymisensä mukavan täydelle salille.


Aikamatka viekin tästä taaksepäin, suoraan illan alkuun ja päätähden esiintymiseen.

 

AT THE HOLLOW

Tässä bändissä on kyllä jotain niin ainutkertaisen hienoa, etten kaikkien näkemieni keikkojen jälkeen ole lähelläkään kyllästymistä. Se on se rauhallisuus, ja positiivinen ja hento synkistely. Kitaran selkeän kirkas soundi yhdistettynä kontrabasson ihon alle kaivautuviin, mataliin taajuuksiin, ksylofonin kirkkaisiin kilahduksiin, sekä perkussio-osaston jykevän hentoon tykitykseen, ne luovat aivan jäätävän tunnelmallista kokonaisuutta. Kattaus toimii livenä vieläpä sen miljoona kertaa kovemmin kuin levyltä. Onhan tästä osoituksena jo bändin viime vuonna julkaisema live-taltiointi, We Are The Night, jonka itse nostan yhdeksi parhaaksi koskaan kuulemakseni keikkataltioinniksi.


Ilmapiiri on intiimi mutta vapautunut; ehkä jopa leikkisä. Ihan kuin jätkät olisivat kutsuneet porukan treenikämpälleen katsomaan ja kuuntelemaan. Edellisistä keikoista poiketen laulaja Kalle Koo sortuu nyt jopa jutustelemaan lavalla. Tuskassa tai Tavastialla tämä tuskin olisi tuntunut sopivalta tai ollut edes tarpeen, mutta Elmun Baarissa teko tuntuu luontevalta. Lähes välttämättömältä. Illan vapautuneesta tunnelmasta huolimatta ammattimiehet vetävät jälleen kerran kaiken täysin putkeen.


Settilista on suurelti aiempien keikkojen kaltainen. Dead Memories -biisin ajaksi rumpali Järvelin ja kontrabasisti Martikainen poistuvat lavalta ja Kalle jää soittamaan biisin yksin. Tunnelma pysyy kuitenkin ihan näin soolonakin ongelmitta miehen hyppysissä. Illan suurin yllätys lienee se, että bändin intensiivinen ja täydelliseksi lopetusbiisiksi luonnehtimani Echoes, vedetään nyt jo varsin varhaisessa vaiheessa. Varsinaisen setin bändi päättää mielestäni heidän parhaaseen biisiinsä Shortest Straw, joka jälleen kerran saa karvat nousemaan niskassa. Koska nyt kuitenkin lillutaan siinä treenikämppäfiiliksessä, päätyvät jätkät vetämään vielä ekstranumerona Withered Speechin, jossa Kalle Koo päästää loputkin höyryt pihalle ja äityy oikein vihaiseen lauluun. Biisi paketoi illan mainiosti ja nyt jäämme odottelemaan, mitä bändi kakkoslevyllään aikanaan meille tarjoaa.

At The Hollow'n setti: Paleface / From The Streets / Second Time / Was It Worth It / Numbed / Afterlife / Otherside / Echoes / Dead Memories / Shortest Straw / Withered Speech.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen, At The Hollow (indeksi)
http://www.atthehollow.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1196 Palaa »