Festariraportti: Steelfest 2017

AzazelEsterin penseiltyä armotta koko ajanjakson, jota normaalin vuodenaikakierron mukaan kutsuttaisiin kevääksi, päätti luontoäiti olla suopea festivaalikauden avauksessa, Hyvinkään Steelfestissä – saatiinhan perjantaiksi nimittäin jo täydellinen kesäkeli helteineen kaikkineen. Jopa liiankin kuuma, sillä keli oli tällaiselle pohjolan pingviinille tuskallisen lämmin, mutta onneksi varjopaikkoja hienon, vanhan Willatehtaan sylissä on runsaasti tarjolla.

Pelipaikoille tuli ajoissa ehdittyä, mutta Azazelin show jäi väliin alkoholiväritteisen nurmikkoistuskelun vuoksi. Uskoisi kuitenkin Lord Satanachian tämän tekosyyn hyväksyvän, varsinkin kaiken keikasta kuullun ja nähdyn todistusaineiston perusteella, sillä näytti parille muusikolle itselleenkin hieman juoma maistuneen. (MS)

Azazelin juopumustempaus nousi koko Steelfestin puhutuimmaksi ilmiöksi, myös metallipäiden ulkopuolelle ja varmasti toi aimo annoksen näkyvyyttä niin black metalille kuin festarillekin. Surkuhupaisuutta ei juuri päässyt todistamaan kuin jälkikäteen, kun yhtye hiipui pois lavalta alueelle saapuessamme. Eipä hätää, yhtyeen livekunnon viimeiset kymmenen minuuttia löytyvät YouTubesta. (S)

Vaikka Azazel-urhojen seikkailujen todistaminen jäi vain katkeransuloiseksi haaveuneksi, hallissa soittaneen Korgonthuruksen esiintymiseen päästiin alusta alkaen. Musiikki semimelodisuudessaan on jopa tällaisen DM-jurpon korvaan paikoin vallan kelpoa, mutta liekö sitten jääty mokomassa lentokonehallissa liian kauas seisoskelemaan, kun puuroiset soundit tekivät parhaansa turmellakseen konserttielämystä. (MS) 

Korgonthurus on vielä jättänyt potentiaalinsa lunastamatta, mutta allekirjoitan Saarisen sanat bändin livestä. Perushyvä nopeatempoinen black metal ei ole omiaan Steelfestin sisähallissa, vaikka energisyyttä yhtyeellä riittikin. Kaikki tuntui vain liian tavalliselta peruskauralta ilman sen suurempia ihmeitä. Ja kun soundit olivat mitä olivat, jäi tämän bändin magia kauempaa katsovan saavuttamatta. (S) 

Korgonthurus

Seuraavana oli ulkolavalla vuorossa ranskalainen, hiljan triosta kvartetiksi turvonnut Necrowretch, joka tuli paikkaamaan edellisvuodelta ikävästi peruuntunutta vetoaan. Yhtyeen mustanpuhuva death metal on erinomaisen ilkeästä päästä, mutta ranskisten keikka meni melko pitkälti plörinäksi ärsyttävästi puhaltaneen tuulen takia, joka vei useimmiten laulut ja kitaroinnit mennessään. Sen mitä soundien poukkoillessa edestakaisin selvän sai, tavara kuulosti livenäkin juuri niin ilkeältä ja toimivalta kuin mitä levyillä. On yhä melko hämmentävää, että tällainen yhtye on juuri jonkun Century Median leivissä. (MS) 

Necrowretch

Vihaisesta ja pahansuovasta pieksennästä päästiin sisälavalla hyvin erilaiseen maailmaan. Vuorossa oli kiinalainen 葬尸湖 eli meikäläisittäin Zuriaake. Bändin tarjoilema tunnelmallinen black metal osoittautui hyvin vivahteikkaaksi ja omintakeiseksi, ja vielä kun keikka oli valoineen, perinteisine kiinalaispäähineineen ja muine asusteineen visuaalisesti todella näyttävä, saatiin todistaa helposti yhtä viikonlopun parhaista esityksistä. Ainakin joinain kertoina yhtyeen keikoilla on käytetty myös näyttäviä taustavideoita, mutta eipä Hyvinkäällä lopulta moisia edes tarvittu. (MS) 

Riisinpoimijahatuilla varustettu kiinalaisbändi oli meikämannelle entuudestaan täysin tuntematon ja siksi ehkä yhtye yllättikin positiivisesti. Aasialaisten omaperäinen ja etenkin omasoundinen fiilistely jäi mieleen yhtenä festarin kiinnostavimpana tapauksena, sillä yhtye hoiti hommansa kiinnostavasti ja ainutlaatuisesti. Vaikkei musiikki aivan parasta a-luokkaa ollutkaan, hyvin epätyypillinen lähestymistapa teki tästä juuri esimerkkitapauksen siitä, mitä festarit parhaimmillaan ovat: potentiaalisten uusien bändien löytämistä hyvillä keikoilla. (S)

Zuriaake

Ulkosalla estradille asteli pirkanmaalainen Purtenance, joten taas päästiin kuolemankatkuisemman jyrän pariin. Veteraanien edellinen Steelfest-esiintyminen jokusen vuoden takaa jätti staattisuudessaan hiukan laimean maun, vaikka musiikki tuolloin kelvosti toimi. Vaan nyt kun rivejä oli hiukan uudelleen järjestelty muun muassa Flamestä tutulla herrasmiehellä, oli lavatouhussa aivan uudenlaista potkua. Musapuoli pelasi myös nyt, eikä Necrowretchiä vaivannut tuuli onneksi tätä murjomista tärvellyt. (MS)

Kunpa voisinkin yhtyä kollegani sanoihin. Purtenance oli näin bändiä aiemmin fanittamatta sellaista pakkojyystöä koukeroisine vanhan liiton touhuineen, ettei paremmasta väliä. Olihan tämä selvästi eräänlainen kulttuuripalvelus festarikansalle, mutta se ei poista nihkeyttäni yhtään.  Sekä live että soitto tuntuivat väkinäiseltä ja meno muutenkin sellaiselta vanhan keiton lämmittelyltä, että ilmankin olisi pärjätty. (S)

Purtenance

Sargeistin rituaalihommat sisälavan puolella laadukkaan melodisemman blackin parissa toimivat visuaalisesti ja musiikillisesti hyvin. Fiiliksiä kuitenkin vei se, että kun keikan alkupuolella bassoa ei juuri kuulunut, hetken päästä se jyräsi voimallaan kaiken muun yli. Loput setistä tulikin tämän takia jätettyä väliin, vaikkei biisien tai itse esiintymisen puolesta olisi niin haluttanut tehdä. (MS)

Laulajavaihdoksesta huolimatta tai juuri sen ansiosta Sargeist tuntui elinvoimaiselta ja kaavaansa lievästi uudistaneelta. En vielä tässä kohtaa osaa arvioida onko muutos parempaan vai sivusuuntaan, mutta huonommaksikaan menoa on vaikea haukkua – mitään edeltävältä Behexen-laulusolistilta pois ottamatta. Rituaalisuus oli hoidettu hienosti tuntumatta typerältä. Mutta kun sisähallin soundit ovat mitä ovat, ei Sargeist varsinaisesti tajuntaa räjäyttänyt. Hyvä lisäys festarin bm-antiin kuitenkin. (S)

Sargeist

Blast from the past, voisi kai kuluneesti todeta ulkona soittaneesta Thyranesta. Lähinnä 2000-luvun taitteen molemmin puolin isosti vaikuttanut synabläkkisbändi kuulosti lopulta juuri niin nostalgisesti 2000-luvun taitteen synabläkkikseltä kuin olla ja voi, hyvässä ja pahassa. Tavara ei napeksinut erityisemmin silloin, eikä se oikein uponnut Hyvinkään illassa 2017. (MS)

Thyrane tuntui olevan parhaimmillaan lavalla juuri silloin, kun meno oli yhtyeen varhaisen materiaalin parissa. Siis juuri taannoin uusintajulkaisun saaneen Black Harmonyn materiaalissa. Vaikka ukoista oli kolme viidestä vaihtunut, tämä ei tahtia haitannut. Perushyvää nostalgiapuuskaa oli luvassa nytkin, jos ei nyt mitenkään mykistävän kovalla tavalla. (S)

Thyrane

Jos oli Zuriaake aiemmin päivällä virkistävä tuulahdus jotain erilaista, voinee Shape Of Despairistä todeta jotain saman suuntaista. Jos ei nyt ehkä kirjaimellisesti kovin virkistävää, oli maalailevan surullinen doom metal omiaan tuomaan jotain hiukan toisenlaista vauhtipainotteisemman tarjonnan oheen. Hitaan tavaran etu varsinkin moisessa putkihallissa on myös, että se ei edes siellä niin herkästi soundiongelmista kärsi. (MS)

En ole pahemmin funeral doomin ystäviä, mutta Shape on aina toiminut omalla raskaalla tavallaan. Vaikka otin keikasta hyvin pintapuolisen raapaisun, jäi yhtyeestä tälläkin erää lähinnä positiivista sanottavaa. Soundit olivat sisähallista huolimatta hyvät – kiitos tempon – ja naislaulu loi maukasta kontrastia örinän rinnalla. Muutenkin yhtyeen seesteinen tunnelma toimi mainiosti. Lisäplussaa valoista, jotka vaihteeksi jopa toimivat yhtyeen esiintymiseen selvää lisäarvoa. Tällaista lisää! (S)

Shape Of Despair

Firespawn oli itselleni viikonlopun odotetuimpia bändejä, eikä L. G. Petrovin tuoreempi ja vähemmän tunnettu retkue pettänyt. Orkesteri oli heittämällä festivaalin parhaimmistoa, ja vaikka tuoreempi kakkoslevy ei ihan debyytin veroinen ole erityisen erottuvien kappaleiden puuttuessa, olivat uudemmatkin biisit hyviä. Kokonaisuudessaan soitto oli tiukkaa, soundit toimivat ja maestro Petrov oli elämänsä vedossa. Miekkosen vetämät puhtaat munkkivoxuosuudet olivat yllättävät, sillä olin varma, että jos niitä tulisi, ne hoitaisi taustakööri tai -nauha. (MS)

Firespawn

Amerikkalainen Nightbringer oli positiivinen yllätys, vaikka pikaisesti ennen viikonloppua kuuntelemani näytebiisit olivat vallan lupaavilta kuulostaneet. Näyttävää keikkaa tuli seurattua lähempää, ja itse musiikista näin BM-ummikona mieleen tuli hiukan ranskalainen The Great Old Ones, vaikkei jenkkien black metalissa ihan niin eeppisiin tunnelmiin menty. Kitaristien sahaustekniikalle ja rumpalille menevät tämän vedon osalta merkittävimmät maininnat, ja kahden päävokalistin käyttö toi kummasti iskevyyttä lauluihin. (MS)

Nightbringer on oma lukunsa black metalin sisällä musikaalisesti, ja sitä samaa olisi toivonut voivansa saada irti myös lavalla. Vaikka live-esiintyminen oli intensiivisyyden osalta kuningasluokassa, etenkin kultistipapilta näyttävän toisen vokalistin vihamielisen tuijotuksen vuoksi, ei soundipuoli palvellut tätä tapausta yhtään. Voin vieläkin kuulla korvissani rasittavan vinkunan kitaroista, mutta itse biisit olivat mallia luokkaaa ”jos et näitä tunne entuudestaan, unohda koko lysti”. Keikka jättikin kaksijaksoisen fiiliksen: toisaalta tapaus oli kiinnostava todistaa livenä, toisaalta taas soundit ankeuttivat menoa siinä mielessä, ettei keikkaa todellakaan halunnut seurata loppuun asti eturivistä katsoen. (S)

Nightbringer

Marduk oli Marduk, isoja ja ilkeitä äijiä paahtamassa sata lasissa. Vaikka nyansseja kaipasikin, usein hitaammat pätkät kuulostivat sen verran köpöisiltä että ei ihme kun paahtamiseen panostavat. Itse pidän paljonkin nopeatempoisesta mättämisestä, mutta Mardukissa mättää jokin ihan muuten vain. Pieninä annoksina menee ok, mutta keikkamitassa sata lasissa -tuuttaus nyt vain on pidemmän päälle turhan puuduttavaa. (MS)

Marduk jakoi mielipiteitä kahtia. Toiset pitivät yhtyeen Heaven Shall Burn… -juhlakiertuekeikkaa erinomaisena, toiset taas lähinnä kädenlämpöisenä. Mortuus- ja Legion-vertaamisia ei voinut olla kuulematta. Kun on Mardukin nähnyt aiemmin myös sisällä, en tiedä oliko tässä keikassa aivan samanlaista tunnetta. Toisaalta taas biisikattauskin oli hieman erikoinen. Encorena tarjoiltiin sekä uudempaa että vanhempaa matskua. Jos jotain Marduk osoitti, niin sen, että bändi on edelleen iskussa. Uusia faneja tällä touhulla tuskin kerättiin eikä tällä varmasti jo bändin hylänneitä palautettu takaisin ruotuun. (S)

Marduk

Monen festarivieraan etukäteen eniten onanoima Peste Noire jätti jokseenkin ristiriitaisen maun. Olihan tuo ulosanniltaan kyllä kovasti monipuolinen, parhaimmillaan jopa kiehtova rouheine, folkahtavine melodioineen, mutta eipä noin kolmen vartin seuraamisella oikein auennut, mikä siinä ihan niin erityisen odotettua oli. Erityismaininta sävykkyyden lisäksi menee vokalistin hyvin persoonalliselle laulusoundille. (MS)

Festariin suurimpiin odotuksiin lukeutui monella pahamaineinen ranskis. En tiedä oliko tällä niinkään tekemistä omien pettymysteni kanssa, sillä yhtyeen musiikki on parhaimmillaan sellaista paskaa, ettei pahemmasta väliä. Ja tarkoitan tätä lähes kirjaimellisesti: yhtye on paikoin todella huono. Sanalla sanoen paska. Live oli toki vihaista ja päällekäyvää. Siitä plussat. Mutta jos tästä bändistä saa näin isot kohut, niin voi helvetti ja sen kuusisataakuusikymmentäkuusi perkelettä. Tiedossa on: osalle bändi oli jokseenkin parasta ikinä, mutta minulle Peste Noire oli kenties ankein tapaus koko festareilla. Ainakin surkeimmasta päästä. Ei jatkoon. (S)

Peste Noire

LAUANTAI

Toisen päivän aloittajana toimi paikallisbändi Kalmankantaja. Rivakkaa tahtia levyjä ulos pistänyt yhtye on syyllistynyt jonkinlaiseen itsekritiikittömyyden helmasyntiin. Bändi ei tunnu paljoa julkaisutahtia pidättävän ja tämä valitettavasti kuuluu toisinaan musiikin laadussa. Näistä lähtökohdista huolimatta Kalmankantajan melodinen ”perus-bm” toimi tasavarman yllätyksettömästi, jos ei nyt pettymystäkään aiheuttanut. Raaka rääkylaulu toimi passelisti ja etenkin hidastempoisissa osioissa sounditkin toimivat kohtuullisesti. Kalmankantaja ei ehkä edusta genrensä ykköslinjaa, mutta ainakin toimittaa antinsa kuten kunnon lämmittelijän kuuluu. (S)

Kalmankantaja

Uudella basistilla varustettu Front ei ole lavoilla viihtynyt, joten bändin livekunto osoittautuikin mukavaksi yllätykseksi. Yhtyeen death-mausteinen black jyrisi yleisölle uhmakkain elein ja väkevällä annilla. Vaikka biisimateriaali ei ole omaperäisyyden kirkkainta kärkeä, bändi sekä kuulosti että näytti hyvältä. Kaosbringerin örinäinen lauluääni toimi jälleen hyvin ja mies ei ujostellut ottaa kontaktia yleisöön. Jälleen kerran oiva esimerkki, että toiset hoitavat homman kotiin vähemmälläkin kokemuksella, kunhan vain visiota löytyy. Ehdottomasti festareiden parempaa antia esitykseltään. (S)

Front

Baptism, Anal Blasphemy tissein ja persein ryyditettyine esiityksineen sekä Fin jäivät valitettavasti kirjoituspartioltamme väliin, mutta oheinen kuvamateriaali puhukoon näiden artistien puolesta tällä kertaa. (MS)

Baptism

Anal Blasphemy

Anal Blasphemy

FIN

Oman listani vuoden kärkilevyihin potkaissut Cut Up -uutukainen oli paitsi syy jututtaa ruotsalaismiehiä, myös tsekata yhtye keskivertoa tarkemmin keikalla. Eikä tarvinnut pettyä, vaikkei bändi aivan levytasolle yltänytkään. Kaksoisörinät, mureat riffit ja kipakka biisimateriaali tarjoilivat pitkälti sitä, mitä miltä vain yhtyeeltä livenä sopii odottaa. Bändi ei myöskään ollut kenkiinsä tuijottelevaa murjottamista vaan death metalia siten kuten kuuluu. Vaikka soundiongelmat tuntuvat Steelfestiä piinaavan usein, Cut Up pääsi melkoisen vähällä. Hyvä keikka. (S)

Jokunen vuosi sitten Steelfestissä dominoineen ja sittemmin kuopatun Vomitoryn raunioille perustettu Cut Up ehti juuri ennen ensimmäistä Suomen-keikkaansa julkaista kakkoslevynsä Wherever They May Rot. En ole hiukan tasapaksuun ja inspiroitumattoman kuuloiseen, tosin sinänsä myös tasalaatuiseen materiaaliin, jaksanut kovin syvällisesti perehtyä, mutta Hyvinkäällä uutukaiselta kuultiin ainakin biisit From Ear to Ear, Vermin Funeral ja Raped by the Blade. Jos ei itse biisipuoli ihan täysin vakuuta, eivät esitykselle hyvää tehneet myöskään raivostuttavat kierto-ongelmat; paitsi että soolokitara kiersi melko usein, ilmeisesti basso vonkui monitorien kautta joka kerta kun basisti-laulaja Erik Rundqvist mikin ääreen lavamonitorin eteen astui. Kun kyseisen taajuuden heti alkuun bongasi, ilmoille päästyään se porautui korvaan kuin pappi kuoripoikaan. (MS)

Cut Up

Sisätiloissa oli brutaalin death metalin jälkeen vuorossa taas jotain aivan muuta, nimittäin nestemäisen pien nopeudella valuva Skepticism. Yhtyeen superhidas funeral doom tarjoilee ehkä kokonaisen levyllisen aikana vähemmän sointuja kuin vaikkapa edeltänyt Cut Up yhden riffin aikana, joten kontrasti ei olisi juuri huomattavampi olla. Laulajan, kitaristin, rumpalin ja urkurin voimin ”ilakoiva” orkesteri pisteli ilmoille siinä määrin myrkyllisen määrän masentavaa tunnelmaa, että paikalta piti poistua riittävän ajoissa ennen potentiaalisten itsetuhoajatusten syntymistä. Ymmärrän kyllä hyvin tällaisen musiikin funktion, mutta tämänkin kohdalla oma annosmäärä pitää jaella kohtuudella. (MS)

Skepticism

Lvcifyren (tai Lucifyren, miten vain) materiaali ei ollut kovin tuttua ennen Hyvinkään-keikkaa, eikä taida kyllä tutuksi tulla vastedeskään. Siinä määrin yksioikoinen maku death ja black metalin maustamasta keitoksesta jäi. Meininki lavalla näytti ihan hyvältä, mutta biisien taso nyt ei vain ainakaan livenä tuntunut kovin kummoiselta, vaikka soitossa kiukkua piisasi kuin pienessä kylässä. (MS)

Lvcifyre

Behexen taisi tulla viimeksi nähtyä jokunen vuosi sitten Nosturissa Primordialin ja Absun kanssa, mutta tuolloin lämmittelijöiden seuraamiseen ei tullut juuri panostettua. Sen sijaan Hyvinkäällä keikkaa tuli seurattua kohtalaisen tiiviisti, ja kyllähän tuo tuntui kohtalaisen hyvin toimivan, vaikka materiaali ei entuudestaan kovin tuttua ollut. Lavalla ei hirveämmin riehuttu, mutta soitto kulki mainiosti. Aivan erityisesti joutuu esille nostamaan basistin, joka näppitekniikalla paukutti menemään enimmäkseen samalla iskunopeudella kuin kitaristitkin. Selvästi ovat sormet vuosien varrella kyytiä saaneet. (MS)

Behexen

Kun Steelfestin esiintyjälistaa aikanaan julkistettiin, tuli hiukan kohoteltua kulmakarvoja Sinisterin nimen kohdalla. Yhtyeeseen tuli tovin verran tutustuttua joskus 2000-luvun alkupuolella, eikä se tuolloin kovin suurta vaikutusta keskinkertaisella death metalillaan tehnyt. Steelfest-julkistuksen ja erään valistuneemman toverin suositusten myötä piti sitten kuitenkin uudempi tuotanto kuunteluun laittaa, ja kyllähän sieltä selvästi laadukkaampaakin kamaa joukosta löytyi. Hollantilaiset keskittyivät Hyvinkäällä juuri tuohon uudempaan ja parempaan tuotantoon, ja keikka jätti ihan kelpo kuvan yhtyeen nykytolasta ylipäätään. (MS)

Sinister

Enthronedia en alustavasti ollut kovin korkealle kattauksessa nostanut, muistikuvat yhtyeen edesottamuksista kun olivat jostain XES Haereticum -levyn ajoilta 2000-luvun taitteesta. Täyspäiseksi ja luotettavaksi laskemani toveri kuitenkin vinkkasi, että yhtye on parin viime levyn kohdalla parantanut kuin sika juoksuaan, ja täytyy keikan nähtyään todeta, että eipä tuo potaskaa puhunut. En niin tarkkaan settilistan painotusta uudemman ja vanhemman materiaalin välillä tunne, mutta kyllä veto meni helposti sinne koko viikonlopun parhaimmistoon. Useimmat biisit kuulostivat hyviltä, niissä oli kiukkua ja vivahteita, ja ennen kaikkea ne soitettiin hemmetinmoisella raivolla, josta monet alan bändit saisivat ottaa mallia. Kova keikka! Kollega Serpent kommentoi tämän olevan mielenkiintoinen tapaus jo siinäkin mielessä, ettei yhtyeessä vaikuta enää yhtään alkuperäisjäsentä. (MS)

Enthroned

Yksi festivaalin odotetuimpia esiintyjiä taisi olla puolalainen Mgła, joka sai vuoronsa ulkolavalla pimenevässä lauantai-illassa. Kasvot peittävissä hupuissa soittanut nelikko vaikutti myös yleisönsä ottavan, ainakin useimpien katsojien innostuneista reaktioista päätellen. Ei bändi sinänsä mitään uutta ole tekemässä, mutta onnistuu kyllä luomaan melko maagisen auran ja tunnelman kappaleisiinsa. Vaikka useimmista biiseistä ihan pidänkin, koko keikan mittaisena kävi ilmeiseksi kuinka samasta puusta jotkut niistä lopulta ovat. Tästä huolimatta tavara on parhaimmillaan vangitsevaa ja lähes transsiin upottavaa, joten jos lievä ”yhden tempun poni” -syndrooma ei haittaa, Mgłasta saa vaikka miten paljon värinöitä irti. (MS)

Mgla

Carpathian Forest oli saanut kunnian toimia festivaalin päätösaktina, ja mikäs siinä, mutta meikäläiselle touhu maistui melkoiselta pakkopullalta. Mannekiininukkejen seassa keekoillut yhtye soitti ainakin joitain miellyttänyttä vanhempaakin materiaalia, vaan oli mokoma käppäbläky vanhaa tai uutta, varsin heiveröisin eväin kyseinen orkesteri liikkeellä oli. Touhussa oli kaikin puolin niin vahva camp-huumorin maku, että eipä moista jaksanut puolta tuntia pidemmälle seuratakaan, mutta ehkä ainakin sitä vanhempaa materiaalia toivonut porukka sai tuosta jotain irti. (MS)

Carpathian Forest

Vuoden 2017 Steelfest oli varsinkin säiden ja monen bändin puolesta kiva festari, mutta aivan poikkeuksellisesti tuntui tänä vuonna jotain rähinäviinaa tarjolla olleen. Vastaan osui niin itsellä kuin monilla tutuilla useita riidanhaastajia lasittunein katsein, ja kyllähän siellä joitain kahakoitakin oli. Lättäpäisimmät mongoloidit perseilivät muun muassa Peste Noiren aikana nyrkkien ja kyynärpäiden voimalla eturiviin, ja lisää erinäisiä huitomishippasia syntyi vielä alueen ulkopuolella. Ei näin.

Ironista sinänsä, mutta yleisilmeeltään tämänvuotinen Steelfest oli ehkä Maailma kylässä -kokemusten jälkeen monikulttuurisin festivaali hetkeen, sen verran paljon useiden eri maista tulleiden eri väristen immeisten kanssa eri kieliä pääsi solkkaamaan. Pelkästään perjantaina kommunikointia tuli harjoitettua muun muassa ruotsin, norjan, ranskan, espanjan, saksan, venäjän ja englannin merkeissä, vaikkei oma kielitaito näistä osassa toki ihan muutamaa sanaa saati lausetta pidemmälle riitä. Paikalla näkyi poikkeuksellisen runsaasti ulkkariporukkaa paitsi Euroopasta ja Venäjältä, myös ainakin Kiinasta, Brasiliasta ja Meksikosta. (MS)

Steelfest 2017

© Imperiumi MMVII. Teksti: Marko Saarinen, Serpent   Kuvat: Jarmo Siira, Arto Lehtinen
http://www.steelfest.fi Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 8482 Palaa »