Keikkaraportti: Metsatöll & Vetten Äpärät, On The Rocks, Helsinki 13.6.2017

Viron folk-ylpeyden, Metsatöllin viettäessä 18-vuotisjuhlavuottaan, ei täysi-ikäisyyden juhlistamista olisi voinut muualla kuvitellakaan kuin pohjoisen veljeskansan tykönä täällä Pohjolan perukoilla, missä folkmetallin perinteitä on vaalittu vuodesta keppi ja kivi. Täällä vuosien saatossa on muodostunut vankka Metsatöllin nimeen vannova iloinen kannustusjoukko. Juhlavuotensa kynnyksellä viime vuoden loppupuolella, bändi julkaisi kokoelman viisujaan vuosien varrelta ja On The Rocksin -keikalle bändi oli samaan hengenvetoon lupaillut soittavansa biisejä kaikilta matkan varrella julkaisemiltaan levyiltä. Näillä asetelmilla oli syytä odottaa pitkää, hikistä ja iloisen metallimusan täyttämää iltaa.

 

VETTEN ÄPÄRÄT

Lämppäriksi Metsatöll oli tälle illalle nostanut kotimaisen folk/fantasiametallipoppoon Vetten Äpärät. Orkesteri julkaisi Syntyi talven kyynelistä -debyyttinsä vuosi sitten. Vaikka kyseistä levyä kritisoin aikoinaan hieman arviossani, uskoin silti vakaasti että bändin musa ja teatraaliseksi kehuttu livekattaus olisi takuulla käypää katsottavaa.


Intron siivittämin sävelin lavalle asteli suippokorviin ja mustiin vaatteisiin pukeutunut kuusikko. Terästääkseen viestinsä sotaisan mystistä tematiikkaa, oli osa äijistä vielä sotkenut kasvot ja paljaat rinnat mustaan maaliin. Kattaus näytti juuri niin teatraaliselta kuin olin odottanut.

Bändin aloittaessa ensimmäistä biisiä katseeni pysyi kiinnittyneenä kitaristi Leo Lemmettyyn ja hänen Rob Trujillo -tyyliseen kyykkytanssiinsa, jossa oli sekä Sormusten herran Klonkkua että mörököllimäistä rölli-ilmettä. Keskittymistäni haittasi kuitenkin pahasti sieraimiini kantautunut Laphroaig-viskin tuoksu. Helvetti sentään ajattelin, kyseisen tuotteen pistävä, savuisen turpeen sekä tervan kyllästämä täyteläisen ihana maku, se olisi kyllä niin täydellisesti sopinut juuri Vetten Äpäröiden taistelufantasia-maailman kylkeen. Autollisena jouduin kuitenkin tällä kertaa tyytymään miedompiin ja mauttomiin juomiin, jotka eivät ehkä palvele täydellistä keikkakokemusta, mutta helpottavat merkittävästi seuraavan aamun käynnistymistä.



Setin edetessä pistin merkille, kuinka Äpäröiden kokonaisuus kuulosti näin livenä huomattavasti äkäisemmältä kuin levyllä. Biiseissä oli yksinkertaisesti enemmän black metal -tyylistä intensiteettiä ja raakuutta, unohtamatta kuitenkaan niitä pehmeämpiä elementtejä jotka tekevät äänimaailmasta niin rikkaan ja monipuolisen. Livenä tuli myös todistettua, kuinka isossa osassa basisti Jarmo Luopan vokaalit bändin kattauksessa ovat. En tiedä mitä laulutunteja kaveri on nuoren elämänsä aikana ottanut, mutta siinä on kyllä mies jolta lähtee niin puhtaan kirkkaat laulut, kuin äkäisemmät Petri Lindroos -vokaalitkin. Muutenkin bändin otteissa oli myös näin livenä vahvaa Ensiferum-poljentoa, sortumatta kuitenkaan maneerien kopioimiseen. Vetten Äpärät näyttää ja kuulostaa ihan… no, Vetten Äpäröiltä!

Pienen alkukankeuden ja jännityksen jälkeen bändi pääsi kolmessa vartissa hyvin vauhtiin ja loppua kohden mentiin jo täysillä ja ilman jarruja. Yleisökin tuntui pääsevän hyvin mukaan ja viimeisen biisin aikana koko eturivi moshasikin villisti mukana. Omien biisiensä lisäksi bändi polkaisi setissään läpi Wardrunan Helvegenin. Hyvin bändi lainabiisin veti, mutta muiden kappaleiden ollessa selvästi osa suurempaa kokonaisuutta, jäi coveri hieman irralleen roikkumaan.

Setin päätyttyä, bändi oli selvästi saanut adrenaliinitasot kohdalleen ja varmaan siksi näytti ettei kukaan olisi millään halunnut kavuta alas lauteilta. Tämä jättää varmasti kovaa ja tervettä nälkää tulevaisuuden varalle.

 

METSATÖLL

Äpäröiden viimeinkin poistuttua lavalta, epäilin vahvasti aikataulun jälleen kerran pettävän. Vikkelästi kamat kuitenkin vaihtoivat paikkaa ja Metsatöll pääsi aloittamaan settinsä jotakuinkin ajallaan. Tyytyväisyyttäni nosti entisestään se, että Laphroiaigin tuoksu oli kaikonnut jonnekin baarin puolelle. On The Rocksin lava peittyi saman tien järjettömän tiheään savuverhoon, jonka takana Metsatöll kapusi lavalle ja polkaisi karkelot käyntiin. Se, että nämä jätkät ovat bändiä sen 18 vuotta pyörittäneet näkyi heti siinä, ettei alkukankeutta näkynyt sitten missään muodossa.


Bändin ehdottomasti kovin pelimanni, Lauri “Varulven” Õunapuu, osoitti jälleen mukavan kattavasti, kuinka soitin kuin soitin miehen hyppysissä saa sävelet leijumaan kauniin tunteellisesti. Säkkipillin lisäksi miehen sylissä kiersi jo ensimmäisen biisin aikana vähintään kaksi muutakin perinnesoitinta, joiden nimiä en viitsi edes lähteä arvailemaan. Kokonaisuus kuulosti aivan helvetin hyvältä, eikä aikaakaan kun yleisössä saatiin kansantanssihenkinen pitti pyörimään.


Biisit seurasivat tauoitta toisiaan ja pohdin itsekseni liekö bändin tavoite jokaiselta levyltä poimittujen biisien soittamisesta oli kenties vaihtunut koko repertuaarin kattavaan läpikäyntiin. Tahti ainakin puolsi tätä ajatusta, eikä sitä hidastanut edes se, että Sõjahunt-kappaleen aikana rumpali Marko Atso polkaisi bassorumpua niin kovaa, että sai rummun kalvon puhkottua. Ammattimiehen elkein kapellimestari Marko Teeäär johdatti kuitenkin loput kolme soittoniekkaa spontaaniin akustiseen välisoittoon. Tätä ei varmasti oltu ennakkoon harjoiteltu, mutta taidokkaasti jätkät paikkasivat lyhyttä korjaustaukoa.

Setin alkupuolella bändi soitti suomenkieleen sopivan Kivinen maa -biisin, joka sai kertsissä illan ehkä kovimmat kimppalaulut aikaiseksi. Yleisöstä näytti löytyvän mukavasti myös veljeskansan edustajia, mutta kuitenkin tuntui, kuin lähes jokainen olisi käynyt viron kielen pikakurssin, koska vahvaa mukana laulamista kuultiin lähes jokaisen biisin aikana. Muutamalle biisille Õunapuu siirtyi soittamaan perinteisempien soitinten sijaan kitaraa, enkä kyllä koskaan ennen ole kuullut kitaraosuuksia, jotka kuulostavat näin vahvasti säkkipillille sovitetuilta. Ei siinä, kyllä ne kitarallekin istuivat. Perinteisiä lainalaisuuksia mies myös ravisteli, soittamalla yhden biisin aikana lisäksi säkkipillisoolon. Ilmeet ja eleet miehellä oli tietysti kuin millä tahansa kitaravirtuoosilla, soitin vain oli hieman eri. Soolo istui kuitenkin täydellisesti Metsatöllin visuaaliseen ilmeeseen ja kuulosti vielä aivan helvetin hyvältä.


Setin keskivaiheen yli päästyä vauhtia hieman hidastettiin ja Teeäär ehti biisien välissä myös rupattelemaan mukavia selvällä suomenkielellä. Korostus säilyi kuitenkin hellyttävästi vironkielen sävyttämänä. Kenties tässä on myös yksi syy, että Metsatöllistä jäi kokonaisuutena äärimmäisen sympaattinen mielikuva. Ennen setin päättävää Lahinguväljal näeme -biisiä yleisö palkitsi bändin vielä vahvasti ja pitkään raikuvin Metsatöll-huudoin. Kun kappale viimeinkin saatiin käyntiin, pistivät ne kenellä Rocksin kuumassa ja hikisessä illassa oli vielä voimia jäljellä, viimeiset villit pitit käyntiin. Biisin päätyttyä, bändin kumartaessa ja kiittäessä, väittäisin illan olleen juuri niin juhlallinen kuin tämänkaltainen syntymäpäivä vaatii.

Metsatöllin settilista: Külmking / Metsalase veri / Must hunt / Küü / Kivine maa / Tõrrede kõhtudes / Sõjahunt / Kuni pole kodus, olen kaugel teel / Saaremaa vägimees / Vimm / Isa süda / Merehunt / Raiun kui rauda / Minu kodu / See on see maa / Lööme mesti / Oma laulu ei leia ma üles
(Heli Lääts cover) / Lahinguväljal näeme, raisk!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
http://www.metsatoll.ee/fi/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1658 Palaa »