Keikkaraportti: KISS, Hartwall Areena, Helsinki 4.5.2017

KISS on yksi niistä yhtyeistä, jotka jakavat mielipiteitä äärimmäisen paljon. Sitä on helppo rakastaa ja erittäin helppo vihata. Itse olen sitä koulukuntaa, jolla saattaa olla pienehköt fanirillit nenän päällä, mutta silti niitä pystyy raottamaan tarpeen tullen. KISS on kuitenkin ensimmäisiä rock-yhtyeitä, joiden tuotantoa joskus natiaisena löysin maaseudun ainoan kirjaston pölyisistä syövereistä.

Odotukset illalle olivat kovat, olihan kyseessä vasta toinen kerta, kun näen meikkinaamat livenä. Allekirjoittaneen lisäksi Hartwall Areenalle oli saapunut yli 9500 ihmistä todistamaan, kuinka melkein seitsemänkymppiset Paul Stanley ja Gene Simmons, mukanaan kitaravelho Tommy Thayer ja monessa liemessä keitetty rumpali Eric Singer, täräyttivät vanhan liiton rock-spektaakkelin.

Keikkapaikalle saapuessani huomasin erään radiokanavan pitävän live-lähetystä paikan päällä ja maalauttavan KISS-faneja keikkakuntoon yhtyeen maskeja mukaillen. Myöskin merkkarikoju oli pullollaan KISS-aiheista tavaraa, mutta sisälsi yllättävän vähän erilaisia tuotteita. Odotin, että tarjolla olisi lähes mitä vain KISS-logoilla varustettua WC-pöntön kansista eväslaatikoihin, mutta tarjolla olikin vain lähinnä vaatekappaleita. Ei siinä, ihan tyylikkäitä nekin olivat.

Illan aloitti Raven Eye - yhtye, jonka energinen bluesrock tarjoili sopivat alkulöylyt KISS-faneille. Vaikka yleisöä ei paikalla hirveästi ollut, näytti yhtye kyntensä ja sai liikettä ihmismassaan. Jossain grungen ja hard rockin välimaastossa seikkaillut bändi meni vähän ohi korvien, mutta ainakin yhtyeellä oli meno päällä ja ainutlaatuinen tilaisuus tehdä itsensä tutuksi. Erikoista kyllä, lämmittely-yhtyeen kuvaamiseen ei medioille lupia oltu annettu.

Karnevaalitunnelma alkoi nousta, kun Raven Eye lopetteli settinsä. Permannolle saavuttuani pyöri screeneiltä videoita KISSistä Helsingin Rautatientorilla ihailemassa Lyhdynkantajille puettuja KISS-naamareita. Hehkutettu promotempaus Rautatientorilla oli viikon luetuimpia puheenaiheita, ja yhtye päätti itsekin vierailla kohteessa nauttimassa ainutlaatuisesta tilaisuudesta.

Ennen pääbändin setin starttia koettiin hieman esirippuongelmia, kun KISS-kangas irtosi trussista ja putosi kesken noston. En tiedä kuinka moni sitä huomasi, mutta riggereiden nopean työn ansiosta kangas päästiin lopulta nostamaan uudestaan ja valot sammuivat.

Sitten seurasi hämmennys: esirippu tippui uudestaan ennen legendaarista "you wanted the best – you got the best" -alkuhuutoa. Bändi olikin lavalla jo poseeraamassa, kun litania saatiin punaisten valojen saattelemana täräytettyä yleisölle. Ehkä se oli suunniteltua, ehkä ei. Menoa se ei haitannut.

Ja sitten tapahtui se, mitä pelkäsinkin – mitä kaikki fanit pelkäsivät ja tiesivät odottaa: Paul Stanleyn lauluääni ei vain enää lähde. Äänenmurrokselta kuulostava, korvia särkevä kiekuminen oli toisinaan raskasta kuultavaa, mutta miehen ammattitaitoisen esiintymisen takia ja muiden bändiläisten laulutuen ansiosta, unohdin asian melko pian. Fakta on se, että mies on 65-vuotias, eikä siitä enää nuorene, eivätkä myöskään äänihuulensa. Sama se, Starchild-show oli kuitenkin helvetin hieno ja Stanley veti täysillä, ilman mitään nolostumisen merkkejä.


Rumpali Eric Singer oli mies paikallaan niin soitossa kuin laulussa, hän nimittäin on melkoinen laululintu, ja monen kertosäkeen kauneimmat osiot tulivatkin juuri tältä viiksinaamalta. Kitaristi Tommy Thayerinkin ammattitaitoinen suoriutuminen tuki hyvin yhtyettä, mies kun ei virheitä juurikaan tee. Kuitenkin, jos jotain jäin kaipaamaan, oli Ace Frehley, jonka letkeä katurottameininki puree paremmin kuin Tommyn ammattitaitoinen rivimuusikkomeininki.




Illan tähti oli ehdottomasti Gene Simmons. Egoistinen demoninperkele näytti, että vaikka mittarissa on kohta 70 vuotta, ei se menoa haittaa. Jalat nousivat, siivet kantoivat, verta lensi ja tulta syljettiin. Kieli oli esillä enemmän kuin tarpeeksi ja tytöt hihittelivät, kun Gene otti kontaktia eturivissä heiluviin faneihin. Miehen laulukin toimi moitteettomasti ja paikkasi hyvin Paulin heikkoja hetkiä. Tähti myös lennätettiin korkeuksiin vetämään mainio War Machine oman soolo-osuutensa päätteeksi, ja sehän sai Gene-fanien naamat hangon keksille.

Yhtye oli yleisesti loistavassa iskussa, ja jos unohdetaan Stanleyn ääni, kuulostivat kappaleetkin faniuden kuurouttamiin korviin hyviltä. Vaikka en koskaan saanut Hide Your Heartiani, tarjoili settilista kuitenkin hittien lisäksi esimerkiksi Say Yeahin ja Flaming Youthin. Kyllä niidenkin kanssa hymy oli herkässä.

Kuten arvata saattaa, pyrot paukkuivat ja valot räiskyivät kuin öisessä New Yorkissa. Lavalle oli myös KISS-tyyliin rakennettu nousevia tasanteita, Stanleyn perinteinen liukuvaijeri yleisön keskelle ja kaksi hienoa härpäkettä, jotka nostivat Genen ja Tommyn show'n lopussa pyörimään yleisön yläpuolelle. Varsinkin yleisön pienempien edustajien ilme oli ikimuistoinen kun demoninen Simmons heilutteli kättään muutaman metrin päässä lasten istumapaikoista.

Minulle keikka oli juuri sellainen kuin odotinkin: show, jossa yksi historian suurimmista rock-dinosauruksista teki kaikkensa, jotta yleisö viihtyisi. En tiedä kuinka kauan yhtye pystyy vielä kiertämään, mutta toivotaan, ettei tämä jäänyt viimeiseksi esiintymiseksi Suomessa. KISS oli juuri niin hyvä kuin se tällä hetkellä pystyy olemaan.

Setti: Deuce / Shout It Out Loud / Lick It Up / I Love It Loud / Love Gun / Firehouse / Shock Me /  Tommy Thayerin kitarasoolo / Flaming Youth / Simmonsin bassosoolo / War Machine / Crazy Crazy Nights / Cold Gin / Say Yeah / Let Me Go, Rock 'N' Roll / Psycho Circus / Black Diamond / Rock and Roll All Nite. Encore: Detroit Rock City / I Was Made for Lovin' You / God Gave Rock 'n' Roll to You II.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Lauri Kujanpää   Kuvat: Riitta Arokallio
http://www.kissonline.com/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2780 Palaa »