Matkaraportti: Dark Tranquillity, Trädgård'n, Göteborg 6.5.2017

Kautta aikain ihmisillä on ollut tapana pyhiinvaeltaa johonkin itselleen merkittävään paikkaan: Mekkaan, Jerusalemiin, Santiago de Compostelaaan – mitä näitä nyt löytyy. Matkan tavoitteena lienee omien tuntemusten ja uskon vahvistamisen lisäksi kunnioitus itse uskoa ja pyhiinvaelluskohdetta kohtaan. Allekirjoittaneelle pyhää on musiikki, ja niin moni asia musiikin saralla joka saa sisuskaluni värähtelemään juontaa tavalla tai toisella Göteborgissa 80/90-lukujen vaihteessa käynnistyneisiin juttuihin.

Tomas Lindberg, Niklas Sundin, Jesper Strömblad, Mikael Stanne ja kumppanit eivät tietenkään luoneet maailmaa yksin. Merkittäviä asioita tapahtui sitä ennen ja jälkeen myös muualla, mutta minulle melodisen deathmetallin juuret löytyvät tästä Ruotsin länsirannikon kaupungista ja sen kolmen suuren; Dark Tranquillityn, In Flamesin ja At The Gatesin tuotannosta. Kun teen elämäni ensimmäisen pyhiinvaelluksen, kohteeni on siis luonnollisestikin Göteborg, eikä siihen ei vaikuta pätkääkään edes se, että Dark Tranquillity tuli jo vappupäivänä nähtyä Helsingin Nosturissa. Kaksi kertaa viikossa on täysin sopiva määrä.

Seurueemme lähti matkaan seurueemme jo keikkaa edeltävänä päivänä, sillä tavoitteenamme oli keikan näkemisen lisäksi perehtyä pyhiinvaelluskohteeseemme yleisemminkin. Landvetterin lentokentältä pääsimme ripeästi taksin kyytiin, jossa koko parikymmenminuuttisen matkan majapaikkaan soi mikäs muu kuin... Sabaton (huoh). Musiikkivalinta olisi toki voinut olla matkan teeman mukainen, mutta joskus ei vain osu oikeaan. No, Ruotsista Sabaton kuitenkin on ja eiköhän se pääasia ole, että volyymit ovat ja pysyvät kaakossa.

Majapaikkaan päästyämme teimme seuraavalle päivälle sotasuunnitelman, johon piti kuulua Lisebergin huvipuistoa, paikallisia rockbaareja ja terasseja sekä ruokailua 2112-ravintolassa. Metallimusiikkiin tuo jälkimmäinenkin tietysti liittyy, ovathan ravitsemusliikkeen osakkaina In Flamesin nykyinen kitaristi (ja entinen basisti) Björn Gelotte ja Peter Iwers.

Keikkapäivän aamu aukesi aurinkoisena. Päiväksi oli luvattu yli 20 astetta lämmintä, joten suunnistimme välittömästi aamupalan jälkeen ulkoilmaan. Edellisenä iltana tehdyn sotasuunnitelman toteutus lähti heti aamusta etenemään hieman liian verkkaisesti. Terassi kyllä löytyi, huvipuistokin, mutta ravintolaan saakka rahkeet eivät tällä kertaa aivan riittäneet. Pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko käristi kuitenkin ihoa kivasti, varsinkin kun perisuomalaiseen tyyliin jumiuduimme huvipuistossa yhtä uskalikkoa lukuun ottamatta terassille paikallisia virvokkeita nauttimaan. Montaa tuntia pohjoisen kalpea asukki ei vuoden tässä vaiheessa aurinkoa jaksa palvoa, mutta sen verran aikaa siinä vierähti, että ehdimme juuri ennen sulkemista noutamaan Systembolagetista hieman lisää juotavaa ja lähipizzeriaan nauttimaan oikein maukasta murkinaa.

Illan tullen hyppäsimme ratikkaan ja suunnistimme keskustan tuntumassa sijaitsevaan puistoon, jonka vierestä löytyy osuvasti nimetty keikkapaikka Trädgård’n (=puutarha). Oltiin ulkomailla ja sen huomasi välittömästi siitä, että paikan edessä ei ollut minkään muotoista jonoa. Ei, vaikka arviolta Helsingin The Circuksen kokoinen venue oli myyty illaksi täyteen. Sisään päästyämme suuntasimme suoraan paikan vehreälle takaterassille, jossa oli alkuillasta huolimatta yhä kesäisen lämmintä. Siinä aurinkovarjojen alla oli niin antoisaa jutella tuttujen ja tuntemattomien kanssa musiikista, että illan ainoa lämppäri Nailed To Obscurity jäi kokonaan näkemättä. Ei haittaa, bändi tuli kuitenkin nähtyä jo maanantaina Helsingissä.

Hieman ennen h-hetkeä siirryimme Trädgård’nin salin puolelle, joka paljastui varsin mainioksi tilaksi. Vastaavaa samankokoista tilaa ei kotipuolesta Jäähallin Black Boxin lisäksi taida löytyä mistään. Salista ei löydy tolppia tai outoja nurkkia, ylhäällä on parveke ja päädyssä oleva lava on salin levyinen, joten keikkaa pystyy seuraamaan salin jokaisesta kolkasta. Koska tämä kuitenkin oli meille ainutkertainen kokemus, vääntäydyimme väkisin väkijoukon läpi lavan eteen ja valmistauduimme vastaanottamaan sitä mitä Dark Tranquillity meille tarjoaisi.

Intro käynnistyi, soittajat astelivat lavalle ja heidän perässään estradille juoksi myös laulaja Mikael Stanne. Viimeksi mainittu näytti riehuvan villisti, innoissaan kuin pieni lapsi. Bändin rymytessä läpi avausbiisi Force Of Handia, totesin viereen tunkeutuneelle paikalliselle musadiggarille, että kotikenttä näyttää todellakin olevan kotikenttä. Kaveri tokaisi takaisin tämän olevan kolmaskymmenes kerta kun hän näkee Dark Tranquillityn livenä. Enempää emme siinä nyrkin puimiselta ja huutamiselta ehtineet jutella. Tosifani täytyi olla kyseessä, koska jätkä näytti korkeintaan 25-vuotiaalta, kiirettä on nuorella miehellä pitänyt.

Jos Nosturissa bändin alkukankeus vaati kaikotakseen sen neljä biisiä, oli se tällä kertaa jätetty suosiolla kokonaan kotiin. Kyllä siinä hymy nousi kasvoilleni, kun Stanne parin biisin jälkeen jo karjui innoissaan mikkiin, kuinka siistiä on olla kotona. Käsittääkseni edellisestä Göteborgin keikasta oli kulunut kuitenkin se reilu pari vuotta.

Reilun tunnin nautin keikasta eturivissä, mutta sitten oli pakko siirtyä hieman väljemmille salin takaosaan. Keikka oli loppuunmyyty, joten eipä takanakaan juuri väljempää ollut. Lavalla bändi kuitenkin tahkosi biisiä biisin perään ja tunnelma oli suorastaan päätähuimaava. Sitä ei haitannut edes se, että laulut tippuivat ajoittain rytmistä. Uskon vakaasti, että syy tähän oli ainoastaan se lataus, mikä lavalla bändistä purkautui.

Stannen polkaistessa käyntiin tuoreimman Atoma-levyn parhaan biisin Clearing Skies, todellisuus iski suoraan päin näköä ja tajusin missä oikeasti olen; melodödön pyhässä paikassa ja vielä Dark Tranquillityn keikalla. Toivoin, että aika vain pysähtyisi juuri tähän hetkeen, koska juuri siinä oli niin loputtoman hyvä olla. Saattoi siinä jopa kyynel jos toinenkin nousta silmiini, koska kaikesta paskasta huolimatta mitä elämä usein tuntuu tarjoavan, olin täällä, kaltaisteni ympäröimänä ja nautin. Terminus-biisin sanoin: “Where death is most alive” - niin totta, niin totta. Loput keikasta meni täysin sumussa. Sumussa, jolla ei ole mitään tekemistä alkoholin tai muiden päihteiden kanssa. Se johtui vain ja ainoastaan siitä mitä kuulin, mitä näin, mitä koin. Viimeisestä puolituntisesta muistan oikeastaan vain kaksi asiaa: sen, kuinka helvetin lujaa yleisö lauloi ThereInin mukana sekä kuinka setin päätösbiisi Misery’s Crownin aikana koko sali näytti pomppivan, minä itse siinä mukana. En edes muista, milloin viimeksi olisin näin täydellisesti keikan henkeen antautunut. Siitä on kauan, mutta jo oli aikakin.

Keikan päätyttyä kävelimme ovesta ulos ja siitä talon nurkalta löytyvätikin sitten Stanne, basisti Anders Iwers sekä kitaristi Johan Reinholdz. Heille piti tietysti käydä heittämässä yläfemmaa ja kiittää muutenkin tästä kovasta kokemuksesta. Eräs seurueemme jäsen heitti vielä kundeille haasteen vetää seuraava Suomen-keikka samalla intensiteetillä.

Paikalta purkautuvan yleisön mukana lähdimme valumaan kohti läheistä rockbaaria, jossa kuulemma piti olla vähintään epäviralliset jatkot. Paikka löytyikin, mutta eräs seurueemme jäsen oli portsarin mielestä yllättäen liian päihtyneessä olotilassa. Yritimme kyllä kovasti selittää olevamme Suomesta ja lisäsimme vielä että: "Toi on aina tollainen". Jostain kumman syystä tämä ei tuntunut ovimikkoa vakuuttavan, joten kuppila jäi tällä kertaa kokematta. Onneksi kulman takana oli muita ravitsemusliikkeitä, joissa kohtelu oli suopeampaa ja upean illan pystyi saattamaan arvoiseen päätökseensä.

Seuraavana aamuna oli kotiinlähdön aika ja Göteborg jäi tällä erää taakse. Reissua summatessa voi todeta monen asian jääneen näkemättä. Ensi kerralla kohteena on ehkä At The Gatesin keikka tai Gothenburg Deathfest.

Lentokoneen hiostavalla nahkapenkillä istuessani, pohdin kuitenkin mielessäni, että kokemuksena matkani oli kyllä juuri niin syvä kuin pyyhinvaelluksen tuleekin olla. Joku saa kenties elinvoimaa mustasta kivestä, pyhästä kaupungista tai itkevästä patsaasta. Minä puolestani voimaannun musiikista ja näin tällä reissulla juuri kävi. Vaikka arki seuraavana päivänä iski märän rätin lailla päin naamaa ja kaipasin aivan helvetisti takaisin siihen lauantai-illan "Clearing Skies -hetkeen", tiedän että nämä kokemukset pitävät liekkiä yllä.

 

“It is the only place I know
Where death is most alive.”

 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Milja Viljamaa
http://www.darktranquillity.com/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 987 Palaa »
Bookmark and Share