Keikkaraportti: Temple Balls, Blue Eyed Sons, Semifinaali, 21.4.2017

Viikon takaisessa Bar Loosen Tuska-torstai -bändiskabassa thrashin deathmetallin ja melodisen metallisusan seasta tietoisuuteeni jäi kummittelemaan karsinnan voittanut perinteisemmän rockin sanansaattaja, Blue Eyed Sons. Nuoret miehet vetivät keikkansa sellaisella antaumuksella että pakkohan heidät uudestaan oli nähdä. Kuin varkain mahdollisuus tarjoutui jo seuraavalle viikolle. Tunnustettakoon, että astelin Semifinaliin nimenomaan lämppäribändiä katsomaan, mutta mikseipä siinä samalla kelpaisi ottaa vastaan myös hieman nuorta kasarirokkia, oululaisen Temple Ballsin muodossa.



Illan aikamatka vuosikymmenten taakse alkoi siirtymällä Blue Eyed Sonsin nelikon kyydissä 60- ja 70-luvun taitteeseen, jolloin rock oli villiä, seksi vapaata ja kauluspaidan napit auki. Nuoren nelikon kavutessa lavalle oli Semifinaliin saapunut jo ihan mukavasti jengiä ja heti ensimmäisestä iskusta tunnelma nousi kauas korkeuksiin. Soundit olivat kohdillaan ja esiintyminen yhtä vaikuttavaa ja vakuuttavaa kuin Loosen torstai-illassa. Kun musiikki on vahvaa, ei siinä tarvita mitään taustanauhoja tai turhia lisäelementtejä: kitara, basso, rumpu ja laulu -kombinaatiolla saa jo ihmeitä aikaiseksi, jos ja kun osaa hommansa. Juuri tätä Blue Eyed Sons lavalla tekee. Jopa bändin basistin, Micke Nikkilän basson jokainen sävel kuuluu selvästi ja peittelemättä, juuri kuten pitää.
 


Kimmo Rauhasen kitara soi hienosti ja ensimmäisessä biisissä mies taiteilee jo sliden kanssa kuin Hendrix konsanaan. Toisella biisillä jätkä vääntää sooloja röyhkeästi, kuitenkin elvistelemättä ja puhtaan rehellisesti, enkä millään voi uskoa, että jätkien syntyessä Bonham ja Led Zeppelin olivat maanneet mullan alla jo yli kymmenen vuotta. Erityisesti laulaja Joel Hellström on kuin ilmetty vuoden 1973 Robert Plant ja setin edetessä, yhdessä muun bändin mukana heppu myös vapautuu ja tanssahtelee lavalla kuin Woodstockissa konsanaan. Maneerit ovat ehkä Plantin, mutta jätkä tekee näitä kyllä täysin luonnollisesti, kuin omia sisäisiä demoneja positiivisessa hengessä vapauttaen. Bändin soundeissa kuuluu Zeppelinin lisäksi niin The Doors, kuin vanha Black Sabbath - ja miksei myös J.J. Calen blues. Tällä combolla kokonaisuus kuulostaa ja näyttää nimenomaan Blue Eyed Sonsilta, eikä miltään Led Zeppelin -kopiolta: villiltä, luontaiselta ja vahvalta. Tätä on Blue Eyed Sons.



Blue Eyed Sons on ehtinyt julkaista Crawl To The Shade EP:n vuonna 2015, sekä muutama viikko takaperin sinkun Animals, joka luonnollisesti setin aikana kuullaan. Koska bändiä en ole edellä mainittua Loosen 20-minuuttista pikasettiä lukuun ottamatta aiemmin nähnyt, oli suurin osa kymmenen biisin setistä minulle uusia. Siinä monttu auki seistessäni, lavalla virtaavaa energiaa katsoessani ja kuunnellessani, menee suurin osa biisien nimistä ohi, mutta muistaakseni Lambs Become Lions -niminen kipale on kyllä yksi parhaista perinteisen blues-henkisen rock-musiikin kappaleita sitten Immigrant Songin. Tiedän, että tämä on paljon sanottu, mutta käy itse ensin katsomassa bändiä ja raportoi mahdollisesti eriävästä mielipiteestä meikäläiselle vasta sitten.
 


 

Bändin lähiaikoina julkaisuun tuleva, Luciferin viettelystä kertova sinkku edustaa sitä Black Sabbath -osastoa: tummaa ja mystistä pimeyttä, joka kuitenkin puetaan kauniiseen, kuulijan vangitsevaan musiikilliseen asuun. Näillä jätkillä on paketti mahtavasti kasassa, eikä sitä mitenkään voi kiistää tai väheksyä: Suomen nuoren rockin ja metallin bändeistä tässä ovat ne jätkät, jotka oikeasti vetoavat myös meihin ikäloppuihin dinosauruksiin ja on aivan varmaa, että Blue Eyed Sonsista kuullaan vielä. Jos itse omistaisin levy-yhtiön, signaisin herrat heti, ennen kuin kukaan muu ehtii varastamaan bändin omaan talliinsa.



 

 



Lyhyen roudaustauon jälkeen siirryimme 70-luvun rouheista soundeista aimo askeleen kohti 80-luvun testosteronienergiaa. Tästä kertoo jo lavalle pystytetyt neljä mikkiständiä. Kyllä tässä villejä kimppakarjaisuja vielä kuultaisiin. Keikan alettua niitä kuullaankin lähes heti ja mikäs siinä: yleisöön ne ainakin tuntuvat vetoavan. Farkkuliivit, tennarit ja pöyhkeät kampaukset korostavat entisestään sitä, että nuoret jätkät kumartavat syvään sinne Aerosmithin, Van Halenin ynnä muun kasarirokin suuntaan.



 

Bändiin hiljattain liittynyt kitaristi Niko Vuorela on kyllä ottanut tontistaan koppia sangen taidokkaasti. Äijä näppäilee kitaran vartta kuin Eddie Van Halen Headbangers Ball -ohjelmassa vuonna miekka ja kivi. Muiltakin osin jätkät tietävät kyllä mitä tekevät ja tekevät homman vieläpä suhteellisen hyvin. Vokalisti Ardessa on paitsi ulkomuodollisesti, myös ihan yleisen olemuksen puolelta paljon samaa kuin David Lee Rothissa. Peiliaurinkolasit ja bikinibeibet hemmon ympäriltä vielä uupuvat, mutta eiköhän nekin tulevaisuudessa tule mukaan kuvaan. Kyllä Temple Balls vastaavaa Santa Cruzia huomattavasti jykevämmin suorittaa.

Keikan aikana kumarretaan myös Steve Vain suuntaan eli kyllä ne kitaraesikuvat ihan kunnossa näyttävät olevan ja yleisökin tykkää. Ride Alone -kappaleen aikana laulaja Arde pyytää yleisöä nostamaan stenkut ilmaan. Nyt ei kuitenkaan olla Whisky A Go-Go:ssa vuonna 1986, vaan eletään armon vuotta 2017, joten enemmän niitä kännyköitä yleisössä näyttää löytyvän. Tunnelmaa tämä ei kyllä vähennä yhtään. Let’s Get It On -biisin mukana yleisö laulaa jo täysillä mukana, sen mitä intensiiviseltä pomppimiseltaan ehtii.


Testosteronireseptin mukaisesti Arden paidasta tuntuu setin edetessä napit katoavan yksi toisensa jälkeen ja puolivälin jälkeen miehen rinnus on jo täysin paljaana. Kyllä tässä seksistä ja seksikkyydestä isosti on kyse, eikä tämä rajoitu vain biisehin, vaan ihan koko bändin imagoon ja lavalta yleisön suuntaan lähetettävään energiaan. Bändi vetää settinsä läpi taidokkaasti ja hyvällä energialla. Itse olen kuitenkin Blue Eyed Sonsin jäljiltä niin luonnollisen ja rehellisen musiikin pauloissa, että tämä Temple Ballsin “sex, drugs and rock’n’roll” -musa ei sovi millään pääni sisällä ratkaisuaan hakevaan yhtälöön.


On pakko tunnustaa, että lämppäri veti mittarit nyt niin kaakkoon, että tekeepä illan pääbändi mitä vain, paluuta maan kamaralle ei vain tapahdu. Temple Ballsin puolesta tämä harmittaa, sillä jätkät vetivät oikeasti kelpo keikan, mutta joskus se vain menee näin eikä sille voi mitään. Blue Eyed Sons voitti ja kun he toukokuun viimeisenä päivänä nousevat lämmittelemään vuorostaan Shiraz Lanea, heitänkin tässä kivan haastetta heillekin - yrittäkäähän pojat selvitä! 


 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1502 Palaa »
Bookmark and Share