Keikkaraportti: Phil Rudd, Nosturi, Helsinki 15.4.2017

Jos on vähänkään seurannut rokkihommia viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana niin nimi AC/DC on varmasti tuttu. Bändin levyt ovat soineet radiossa tiuhaan ja lukuisat Suomen-keikat ovat aina olleet isoja tapahtumia, joiden liput on aina viety kirjaimellisesti käsistä. Siksi olikin hieman hämmentävää, että kun bändissä vuosikymmeniä soittanut rumpali Phil Rudd saapui ensimmäistä kertaa sooloartistina Helsinkiin, niin keikka ei kovin montaa tuntunut kiinnostavan.

Jos ihan teknisesti tarkkoja ollaan, niin Phil Rudd ei tällä hetkellä ole AC/DC:n virallinen rumpali. Mies sai bändiltä verokortin käteensä toistamiseen vuonna 2015 meneillään olleiden oikeusjuttujen ja niistä seuranneiden sanktioiden vuoksi. Nämä kun yksinkertaisesti estivät miehen kiertämisen bändin mukana, ja itse asiassa vähän enemmänkin, koska vuosi 2015 kului pääosin viranomaisten päätöksellä kotona arestissa. Tuomio oli seurausta mm. huumeiden hallussapidosta, murhaan yllytyksestä ja viranomaisen vastustamisesta. Ihan normisettiä siis 63-vuotiaalle rumpalille, joka on soittanut vuosikymmeniä yhdessä maailman suurimmista rockbändeistä ja tehnyt siinä sivussa miljoonaomaisuuden.

Ennen vuotta 2015 tapahtui monia asioita, jotka toimivat tavallaan katapulttina tällekin kiertueelle. Vuonna 2014 Rudd julkaisi pitkään odotetun sooloalbuminsa Head Job, joka jäi melkoisen pienelle huomiolle. Osin aiemmin mainitut ongelmat saivat alkunsa juurikin siitä, koska levyn markkinointia ”hoitanut” taho sai sittemmin Ruddilta mainittuja tappouhkauksia ja sitten asia johti toiseen. Samoihin aikoihin mies kuitenkin teki ihan oikeitakin töitä ja levytti rummut toistaiseksi viimeiselle AC/DC-albumille Rock Or Bust ja loppu onkin tällä hetkellä historiaa.

Helmikuussa 2016 Ruddilla oli pahoja terveysongelmia. Mies sai kotona ollessaan sydänkohtauksen josta hän omien sanojensa mukaan on kuitenkin täysin toipunut. Koska AC/DC ei tästä ja monista muistakaan syistä johtuen ollut miestä ottamassa tässä kohtaa takaisin, niin Rudd päätti palata Head Job-albumin pariin. Levy julkaistiinkin uudestaan Euroopassa uuden yhteistyökumppanin kautta ja sen myötä miehelle avautui myös mahdollisuus lähteä rundille oman soolobändinsä kanssa.

Phil Ruddin nykymittakaavalla laajahko Euroopan-kiertue julkistettiin alkuvuodesta 2017. Se pitää sisällään peräti 55 keikkaa ja 18 eri maata. Suomi on mukana kahden esiintymisen verran ja ennen Nosturin-keikkaa Rudd esiintyi bändeineen Vaasassa, jossa paikalla oli kuulemani mukaan ihan mukavasti porukkaa, noin 250 henkeä.

Lauantai-ilta, Nosturi ja legenda lavalla. Olisi luullut, että paikalla on porukkaa tupa täysi, mutta väärässä olin. Sisälle mennessä törmäsin [Nosturin iltavastaava] Jukkikseen, joka vaivautuneena totesi keikan ennakkomyynnin olleet vaatimattomat 70 kappaletta. Illan perumistakin oli artistin puolesta esitetty, mutta lopulta osapuolet olivat päätyneet keikan soittamiseen. Ruddin merchandise sentään näytti käyvän hyvin kaupaksi. Etukäteen nimmaroidut, viiden euron hintaiset, julisteet myytiin loppuun hetkessä. Saman kohtalon kokivat vielä jäljellä olleet Head Job -levyt.

Vasta tässä vaiheessa huomasin, että keikalla oli myöskin lämppäribändi. Itselleni täysin tuntematon Block Buster kokoili lavalla kamojaan, kun pääsin Nosturin yläkertaan. En siis kuullut tai nähnyt bändistä nuottiakaan, mutta arvaan että keikka oli soitettu lähes täysin tyhjälle salille. Rudd-keikka oli ilmoitettu alkavaksi klo 21:30 ja tällä kertaa aikataulut myös pitivät. Yleisöä oli arviolta satakunta henkeä, kun bändi avasi keikkansa Head Job -albumin The Other Side biisillä. Yleisön reaktiot jäivät kovin vaisuiksi lukuun ottamatta sieltä täältä kuuluneita ’Phil Rocks!’ -huutoja. Seuraavaksi kuultiin lisää uuden levyn biisejä: When I Get My Hands On You, Lost In America ja Crazy saivat kaikki kohteliaan mutta samalla vaisuhkon vastaanoton. Selvästikään paikalla olleet eivät tunteneet Head Jobin materiaalia kovinkaan hyvin. Asiat kuitenkin muuttuivat kertalaakista, kun vokalisti Allan Badger ilmoitti bändin seuraavaksi kaivelevan vähän vanhoja arkistoja. Vanha AC/DC-klassikko Shot Down In Flames ns. räjäytti pankin – niin hyvin kuin se näissä olosuhteissa voi tapahtua.

Rudd on rumpujensa takana edelleen mies paikallaan. AC/DC:stä tuttu tyyli oli todellakin tallella.  Soitto kulkee jämäkästi ja kompit eivät horju piirun vertaa. Mies ei isommin kommunikoinut yleisön kanssa eikä myöskään turhia hymyillyt. Siihen saattoi toki olla osasyynä se, että mies oli suosiolla jättänyt tekohampaat pois keikan ajaksi. Puuttuvat etuhampaat kuusikymppisellä on merkki jostain (samasta vaivasta kärsii muu muassa kotoinen Andy McCoymme), ja sen syistä voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Ruddiin soittoon se ei kuitenkaan vaikuttanut millään tavalla. Maestro oli siis lähes entisensä, mutta valitettavasti muu bändi ei yltänyt lähellekään samaa tasoa. Vokalisti Badger kyllä pystyi klaaraamaan Head Job -biisien materiaalin, mutta kaikki muu oli melkoisen tuskaista kuunneltavaa. Ja tässä tapauksessa muulla materiaalilla tarkoitetaan Bon Scottin aikaista AC/DC:tä jota saatiin kuulla kolmen biisin verran. Aiemmin mainitun Shot Down In Flamesin lisäksi kuultiin harvemmin esitetty  Up To My Neck To You ja varsinaisen keikan päättänyt Rock’n Roll Damnation. Badger taisteli ja pääsi ehkä juuri ja juuri maaliin ja siinä sivussa laahusti myös muu bändi. En tiedä, mistä Rudd on tämän bändin raapinut kasaan, mutta pikaisella analyysillä voisi luulla, että kyseessä ovat pääosin herran lähikuppilassa aikaansa viettävät ns. "parhaat kaverit", jotka ovat aina ilolla käytettävissä, kun joku joskus sattuu kysymään. No, ei bändi mitenkään sysihuonosti soittanut, mutta olisi luullut, että Rudd saisi halutessaan mukaansa ihan oikeitakin soittajia.

Setti kesti tasan tunnin ja jätti kieltämättä aika kylmäksi muutenkin kuin vain pituutensa puolesta. Vanhat AC/DC-klassikot toimivat aina, mutta olisi niitä kieltämättä enemmänkin kuunnellut. Myös Head Job - levyllä on hetkensä ja eritysesti sinkkubiisit Repo Man ja Head Job toimivat oikein hyvin.  Mutta peräti yhdeksän biisiä samaiselta levyltä oli yksinkertaisesti liikaa ja se auttamatta latisti keikan tunnelmaa. Myöskään pelkkä Ruddin läsnäolo ja hieno soittaminen ei riittäneet yksin peittämään loppubändin keskinkertaisuutta.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä ristiriitaisemmat tuntemukset keikasta jää mieleen. Itse ajattelen keikan olleen uniikki ja ainutkertainen kokemus joka tuskin ikinä enää toistuu. Oli hienoa todistaa tämän kaliiberin kaveri livenä näinkin intiimeissä tunnelmissa ja totta puhuen, pidän myös itse levystä. Mutta ehkä suuri yleisö oli sittenkin oikeassa, kun se jätti tämän keikan suosiolla väliin. Ainakin suurin osa olisi varmasti ollut kovin pettyneitä näkemäänsä ja kuulemaansa.  Meitä kun on vain niin moneen junaan. Toivottavasti loppukiertue menee hyvin ja Rudd saa asiansa kuntoon. Ehkä sitten näemme hänet vielä kertaalleen AC/DC:n riveissä soittamassa niille viidellekymmenelletuhannelle ihmiselle joita tämä keikka ei jaksanut kiinnostaa.

Setti: The Other Side / When I Get My Hands on You / Lost in America / Crazy / Shot Down in Flames / Sun Goes Down / Up to My Neck in You / No Right / Repo Man / Head Job / Rock 'n' Roll Damnation. Encore: Forty Days.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Marko Syrjälä   Kuvat: Marko Syrjälä
https://www.facebook.com/PhilRuddOfficial/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3829 Palaa »
Bookmark and Share