Keikkaraportti: Children Of Bodom, ONI & Forever Still, The Circus, Helsinki 6.4.2017

Vuosi 1997 oli monella tapaa merkittävä suomalaiselle metallimusiikille. Tuolloin esimerkiksi HIM:n ja Nightwishin esikoisalbumit näkivät päivänvalon sekä Stratovarius julkaisi Visionsin, josta muodostui ajan saatossa yksi yhtyeen merkkipaaluista. Debyyttilevynsä tuona vuonna julkaisseiden joukkoon kuului myös espoolainen Children of Bodom. Töin tuskin teini-iän ylittäneistä jäsenistä koostuneen bändin Something Wild -albumi herätti huomiota virtuoosimaisella soitollaan ja omaperäisellä, useita eri genrejä yhdistelevällä tyylillä. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, bändi päätti juhlistaa tuon levyn merkkivuotta alkupään tuotantoon keskittyvällä kiertueella, jonka viimeinen keikka oli Helsingin The Circuksessa.


Illan avasi esikoisalbuminsa viime vuonna julkaissut ONI (ylimpänä). Bändin musiikki ei ollut ennestään tuttua, mutta keikka ehdottomasti herätti kiinnostuksen tutustua yhtyeeseen paremmin. Kanadalaisbändin progeileviin ja monikerroksisiin biiseihin oli mahdotonta päästä kertakuulemalta sisään, mutta rautainen soitintaituruus sekä hyvä esiintyminen nostattivat mielenkiinnon bändiä kohtaan. Kaikki kunnioitus pääesiintyjää kohtaan, mutta illan teknisimmät ja tarkimmat soittosuoritukset kuultiin tällä kertaa ONI:n keikalla.

Tapahtuman toinen lämppäri, tanskalainen Forever Still (yllä), sen sijaan oli malliesimerkki yhtyeestä, jolla ei ole mitään omaperäistä tarjottavaa ja jonka merkitys bändinä jää kyllä minulle täysin auki. Kokoonpanon viimevuotista kiinnitystä Nuclear Blastille täytyy ihmetellä, sillä se perustaa musiikkinsa lähinnä vain naislaululla varustetun melodisen metallin kliseiden toistamiseen. Itse biisit olivat muutoinkin toteutukseltaan osastoa "ihan kiva", eikä esiintymisessäkään ollut mitään erityistä merkillepantavaa. Vastaavaa on nähty ja kuultu jo liian monta kertaa aiemmin ja huomattavasti kiinnostavammin tehtynä. Maailma ei kaipaa enää yhtään tällaista yhtyettä.

Children of Bodomin setti oli jo pelkästään paperilla tarkasteltuna herkullinen, sillä bändi oli luvannut soittavansa kiertueen keikoilla ainoastaan neljän ensimmäisen albumin kappaleita. Yhtyeen viisi ensimmäistä kokopitkää ovat aina olleet selvästi parhaimmat, eikä se ole myöhemmässä tuotannossaan onnistunut niiden tasolle pääsemään kuin vain yksittäisissä biiseissä. Viimeisimmillä levyillä tuoreita ideoita ei ole oikein löytynyt, vaan bändi on ainoastaan tyytynyt riskittömästi toistamaan tuttua kaavaa.

Setti oli toteutettu bändin kovimpia faneja kunnioittaen, sillä mukana oli Black Widow'n ja The Nailin kaltaisia harvemmin kuultuja raitoja. Kuultiinpa illan aikana jopa debyyttialbumin In The Shadows, jota tuskin on ennen tätä kiertuetta soitettu koskaan keikalla. Komeasti kappale toimi myös livenä ja sitä kuulisi mielellään myöhemmilläkin kiertueilla. Aleksi Laiho (oik.) on kertonut häpeävänsä kyseistä biisiä, mutta mielestäni se on aina kuulunut esikoisalbumin parhaimmistoon hieman töksähtävistä sovitusratkaisuistaan huolimatta.



Keikka toimi muutenkin muistutuksena siitä, kuinka nerokkaita bändin biisit ovat aikoinaan olleet. Ensimmäisillä levyillä nimittäin aivoihin lähtemättömästi pinttyviä melodioita iskettiin kuulijan korviin joka välissä ja ideoiden määrä tuntuu muutoinkin olleen lähes ehtymätön. Laihon 19-vuotiaana säveltämä Hatebreeder on yhä edelleen yksi parhaimmista koskaan julkaistuista suomalaisista raskaamman musiikin albumeista.

Kaksi vuosikymmentä tiivistä kiertue-elämää on mille tahansa bändille pitkä aika, eikä sen vaikutuksilta ole pystynyt välttymään tämäkään yhtye. Esiintyminen oli paikoittain laiskaa ja pitkäaikainen kokemus näkyi yllätyksettömyytenä. Bändin jo muutaman kerran nähneille tietyt lavamaneerit ovat käyneet tutuiksi, eikä sen suhteen poikkeuksia nähty The Circuksessakaan. Soitto oli totutusti pääosin taiturimaista ja myös viime vuosina livesuorituksessaan takellelleen Laihon sormien osumatarkkuus otelaudalla oli parempi kuin aikoihin. Jopa hurjimmat usean kielen sweepit sujuivat suhteellisen puhtaasti. Hieman yllättäen eniten haparointia oli rumpali Raatikaisen soitossa, sillä komppi heittelehti välillä melkoisesti pysyen vain juuri ja juuri kasassa. 

Keikka oli ihan perusviihdyttävä, mutta rutinoituneisuus söi siitä parhaimman terän. Esiintyminen oli turhan steriiliä, josta spontaanius ja vilpitön innostuneisuus puuttuivat. Kiinnostavin puoli oli itse setti, johon oli selvästi panostettu ottamalla mukaan myös harvinaisempia raitoja. Yleisön kovaäänisen hoilaamisen sävyttämän Towards Dead Endin jälkeen bussille kiirehtiessäni koin olleeni kohtuutasoisessa metallikonsertissa, joka ei settilistasta huolimatta jättänyt sellaista jälkeä, että iltaa tulisi enää vuosien päästä muisteltua.

Setti: Deadnight Warrior / In The Shadows / Needled 24/7 / Black Widow / Lake Bodom / Warheart / Angels Don't Kill / Red Light In My Eyes Pt. 2 / Hate Me! / Downfall / Everytime I Die / Hate Crew Deathroll / Bed Of Razors / Children Of Decadence Encore: The Nail / Towards Dead End


© Imperiumi MMVII. Teksti: Taavi Lindfors   Kuvat: COB: Marko Syrjälä. Lämppärit: Marco Manzi
http://www.cobhc.com Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1771 Palaa »