Keikkaraportti: Stam1na, Eläkeläiset & IKINÄ, The Circus, Helsinki 31.3.2017

”Stam1na on niin nähty bändi”, kaverini totesi, kun kerroin mille keikalle olin matkalla. Hänen mukaansa yhtye, joka kiertää Suomen ympäri vähintään kerran vuodessa – ja festarit päälle – ei tarvitse enää keikkakävijöitä saati -raportteja. Vaikka musa olisi hyvää, vaikka meininki oli hyvää ja vaikka mitä järkisyitä vastaan esittäisi: mitään bändiä ei jaksa katsoa livenä kerran tai kaksi vuodessa. No, minulla on ollut tapana/sattumankauppana todistaa Stam1na vähintään kerran vuodessa tämän vuosikymmenen ajan – se, että yhtye ravaa ympäri maata tiuhaan ja esiintyy kaikilla mahdollisilla kesäfestareilla, eittämättä edesauttaa asiaa, mutta ei selitä sitä yksistään. Ja, vastasin kaverilleni, tällä kertaa menossa on mukana myös Eläkeläiset ja niitä en ole koskaan nähnyt livenä – tähän hänellä ei ollut nupinaa.

Sekaannusten ja epätietoisuuden johdosta päädyin napsimaan muutaman kännykkäkamerakuvan asemapaikaltani miksauskopin luota, kaiken varalta. Tämä selittää kuvien heikon laadun ja tason.

Illan avannut Sakara Recordsin uusin kiinnitys, IKINÄ, oli minulle tuttu vain nimenä – menin keikalle ainuttakaan musavideota katsomatta, tietämättä millaista musiikkia yhtyeellä on tarjota. Sakaralla on ollut tapana poimia riveihinsä samankaltaisia bändejä – kovia keikkabändejä, joiden musiikki on menevää venkoilua – ja, tässä ainakin, IKINÄ osuu suoraan linjaan, mutta tavanomaiseksi tapaukseksi yhtyettä ei voi kutsua.

Paras kuvaus, mitä yhtyeen musiikista olen keksinyt vajaan vuorokauden miettimisellä keksinyt, on seuraavanlainen: djent- tai mikäliecore-bändi veivaamassa Sanni- tai Nylon Beat -covereita. Lähintä vertailukohtaa ei tarvitse Amaranthea kauempaa etsiä, mutta IKINÄn musisointi on koukeroisempaa ja kolmen erilaisen solistin sijaan IKINÄllä on kaksi samalta kuulostavaa naissolistia – muutamat (yllättävän?) katu-uskottavat örinäpätkät piristivät muutoin monotonista tulkintaa. Myönnän, että kaksi tai kolme ensimmäistä biisiä meni kysymysmerkki pään päällä kieppuen, mutta mitä pidempään keikkaa tuli seurattua, sen enemmän kappaleiden samankaltaisuus ja tuskallisen paljon tavanomaista suomenkielistä pop-lyriikkaa muistuttavat sanoitukset alkoivat ärsyttää. Ei ole minun juttuni tämä, totesin ja viimeisten biisien aikana etsin tieni baaritiskille illan ainoalle.

Setti: #elämä / Pelkkää pintaa / Terapiaa / Puhu minulle / Kryptoniitti / Kylmääkin kylmempää / Et pelkää / Jalat kantaa / Magic Mike.



Minun olisi pitänyt ottaa muutama etanolipitoinen juoma enemmän, sillä Eläkeläiset on (ja tämän nyt ei pitäisi tulla yllätyksenä about kenellekään) armoton livebändi, mutta vain jos kuulija(kin) sattuu olemaan humalassa. Paperinohuessa yhden hanajuoman pöhnässä humpan rytmeille ei ole oikeassa mielentilassa. Nelimiehisenä ja istualteen esiintynyt Eläkeläiset veti, luotettavasta lähteestä kuulemieni näkemysten mukaan, varsin tavanomaisen show’nsa: versiointeja/raiskauksia milloin mistäkin kuuluisasta kappaleesta, rempseää huumoria ja letkajenkkaa. Setissä oli paljon tulevalta Humppa of Finland -levyltä poimittuja uusia biisejä, jotka esitettiin ensimmäistä kertaa livenä.

Ehkä olen hemmoteltu märkäkorva, mutta kappaleiden esikuvista en tunnistanut kuin muutamia ja selväpäisenä en lähtenyt ensi kertaa todistamaani letkajenkkapittiin matkaan. Huumorikin lensi hilseeni yli ja ympäri, koska en saanut muusikoiden mikrofoneihinsa mutisemista vittuiluista juurikaan selvää. Nurinoistani huolimatta humpat ja jenkat vetosivat yleisöön, joka pomppi ja mesosi varsin tyytyväisenoloisesti ympärilläni. Voisin kuvitella, että jos olisin ollut noin pari promillea kovemmassa humalassa, olisin ollut mukana pomppimassa.



Stam1nan, sen sijaan, ymmärrän täysin, hyvässä ja pahassa. Vaikka kiertue ja setti ovat uusia, Stam1na on aina kuulostanut Stam1nalta, joten vaikka settiin pyöräytettäisiin mukaan muutama harvinaisempikin ralli, keikka on silti sama kuin aiemminkin. Eikä siinä ole mitään vikaa – itsehän tunnustin käyväni vähintään kerran vuodessa tuon saman keikan läpi, koska Stam1na on aina erinomainen livebändi ja levyltä kuunneltuna heikommat rallitkin heräävät keikalla eloon. En ole kovin suuri Nocebon (2012) tai SLK:n (2014) fani, mutta kyllä niidenkin levyjen biisit livenä repivät kaikki mehut irti niskalihaksistani. Niistä takuuvarmoista lauantaiaamuna rankaisevista ralleista puhumattakaan.



Esiintyminen oli niin tavanomaista Stam1naa kuin suinkin voi: vitsejä heiteltiin (ja niistä sai jopa tolkkua), yleisöä piiskattiin kovempaan pittiin ja esimerkkiä niskalihasharjoituksiin tarjoiltiin lavalta. Esiintymisen epätavanomaisuudet liittyivät Pexi Olkkoselle tehtyyn aprillipilaan Vapaan maan soolon aikana sekä disko-/humppaväliosan lisäämisestä Muistipalapeleihin. Kappalelistasta voi aina nurista, mutta, kuten sanottua, muutoksillakin setti olisi kuulostanut yhtä taatusti Stam1nalta, joten Panzerfaustin tai Viisi laukasta päähän puuttumisella ei ollut niin paljon väliä. Mielenkiintoisesti kaksi studiolevyiltä pudotettua rallia soitettiin: keikkahitiksi jo muodostunut Yhdeksän tien päät tuli, odotetusti, mutta ensi kertaa kuultu Verisateenkaari yllätti, hyvällä tavalla.

Stam1na on osaltani todistettu vuonna 2017. Ihan yhtä hyvä keikka kuin 2016 tai 2015 tai… Hymy huulilla raahustin yöbussia kohti.

Setti: Pala palalta / Eloonjäänyt / Maalla, merellä, ilmassa / Heikko ehkä / Tuomittu, syyllinen / Pienet vihreät miehet / Vapaa maa / Muistipalapelit / Yhdeksän tien päät / Elokuutio / Likainen parketti / Ei encorea // Encore: Verisateenkaari / Dynamo / Kaksi reittiä, yksi suunta // Encore 2: Kuudet raamit.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Aleksi Peura   Kuvat: Aleksi Peura
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1963 Palaa »