-->
Keikkaraportti: Asking Alexandria, The Word Alive & Bohemian Grove, Pakkahuone, Tampere 20.3.2017

Olipa kerran erittäin mukava ja aurinkoinen maanantai. En seuraa uutissivustoja, joten en ole  varma, tapahtuiko tuona maaliskuisena päivänä maailmaa mullistavia asioita. Asking Alexandrian kiertueen rantautumisesta Suomeen sen sijaan olin hyvinkin tietoinen, ja siksi löysinkin itseni Tampereen Pakkahuoneelta. Korkeakulttuuri-iltaa metalcoren parissa en kovin mieluusti jätä välistä.



Haastattelin Asking Alexandrian kitaristi Ben Brucea illan aikana, jonka vuoksi Bohemian Groven edesottamukset lavalla olivat mennä minulta sivu suun. Joka tapauksessa ehdiä pätkän konserttia nähdä, ja kiitos ystävällisen järjestyksenvalvojan, kerkesin vielä ottamaan parit kuvatkin. Päällimmäinen ajatukseni Bohemian Groven tarjoamasta elektronisilla elementeillä sävytetystä metalcoresta oli ehdottomasti laulaja Spencer Costellon (yllä)ärjyminen lavalla. Tuskin lienen ainoa, jolle tämän lihaksikkaan pikkumiehen ärjyntä ja elehdintä toi mieleen supersankari Hulkin. Bändi ei muutoin vaikuttanut olevan mikään gammapommi, joten enpä tiedä, olisinko tuosta liiemmin kostunut, vaikka olisinkin nähnyt koko 30 minuutin esityksen.



The Word Alive, amerikkalainen musta lammas britannialaisten keskuudessa, vaikka saman tyylisuunnan musisointia hekin toki soittavat. The Word Alive tarjosi illan mitäänsanomattomimman keikan. En tuntunut saavan biiseistä juurikaan otetta. Päällimmäisenä mieleeni jäi kuitenkin uusi biisi nimeltään Misery, ja sitä seurannut nuorison circlepitti. Tokihan illan jokaisen kolmen bändin aikana oli jonkinlaista pittiä havaittavissa, mutta koska Pakkahuoneen anniskelualue rajasi koko lattia-alan kahtia, kuihtuivat pitit nopeasti omaan mitättömyyteensä.

The Word Aliven karjuja Tyler Smith (yllä) mainitsi bändin olevan ensimmäistä kertaa Suomessa, ja arizonalaisjengi ottikin visiitistä ilon irti. Suurimmaksi osiksi setti taisi porukkaan upota, vaikka itse en siitä paljoa rikastunutkaan.

The Word Aliven setti: Dragon Spell / 2012 / Made This Way / Misery / Entirety / Life Cycles / Overdose / Trapped.

 



Bändien väliset changeoverit eivät olleet kovinkaan pitkiä. Asking Alexandrian AA-logolla varustettu valkoinen taustalakana oli paikallaan koko illan, eivätkä muut bändit paljon visuaalisuudella mässäilleet. Taustalakanan lisäksi Asking Alexandrian lava-asetelmaan kuuluivat molemmin puolin James Cassellsin rumpusettiä koristaneet metalliset pilarit, joihin oli kiinnitetty erivärisiä valopaneeleja. Kello yhdeksän alkoi PA-laitteistosta kuulua Welcome-intro, ja pian eturivin kirkuva fanilauma itkikin ilosta tummanpuhuvat meikit poskilla. Yksitellen James Cassellsista Danny Worsnopiin viisikko asteli lavalle, ja pian hilselingot alkoivat pyöriä Dear Insanityn tahtiin. Katseeni kiinnittyi vuoron perään jokaiseen lavalla tahkonneeseen muusikkoon, joskin hetkellisesti eniten Worsnopiin.

Tokihan meistä jokainen on vajaassa kymmenessä vuodessa saattanut kokea jonkinlaisen muodonmuutoksen, mutta Worsnop cowboy-lookissaan bootsit jalassa ja puukko vyötäröllä vangitsi katseeni. En vain tiedä, hyvässäkö vaiko pahassa. Olipahan hänellä mukanaan myös pussillinen ruisleipää, josta viipaleet päätyivät hyvin nopeasti yleisöön: ”You need some extra energy”, totesi hän. Lensipä yksi leipä aina merkkarikojulle asti.



Dear Insanityn jälkeen To The Stage ei suinkaan lannistanut tunnelmaa villisti mukana eläneessä yleisössä, mutta itse olisin kuullut sen tilalla jotakin muuta. Bändi oli liekeissä alusta asti, ja kitaristi Ben Brucen ja basisti Sam Bettleyn hyväntuulisuus oli tarttuvaa lajia. Kun Someone, Somewhere seuraavana biisinä lisäsi kierroksia entisestään (ja kirkuvan fanityttölauman kyynelten virtausta), aloin olla varsin myytyä miestä.



Settilista koostui siten, että jokaiselta Worsnopin aikaiselta AA-levyltä bändi esitti neljä biisiä. Someone, Somewhere päätti ensimmäinen osan, seuraavaksi oli vuorossa From Death To Destiny -levyn materiaalia. Mitään sen kummempia väliaikoja ei tietystikään ollut, vaikka Worsnopin välillä loputtomalta tuntunut yleisölle puhuminen alkoikin muistuttamaan jonkinlaista stand up -komiikkaa. Worsnopin lisäksi show’ta piti yllä Bruce.

Moving On ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini Asking Alexandrian katalogissa. Biisin aikana Worsnop soitti totutusti kolmantena kitaristina. Tämän – kuten parin muunkin biisin – aikana pystyi helposti havaita Worsnopin muutokset äänessä. Kokonaisvaltaisesti niin karjunta kuin puhtaasti laulaminen sujui, mutta tietyt korkeammat kohdat siellä täällä tuottivat ongelmaa. Joissain kohtaa Worsnop saattoi jättää tietyt osat tyystin laulamatta tai veti kohdat suosiolla matalammin.

Lopuksi oli vuorossa debyyttilevyn osio. Se piti sisällään myös oman suosikkirallini, A Prophecyn. Olin katsonut settilistan ennakkoon ja tiesin, etteivät sitä seuraavat kolme biisiä enää pystyisi pistämään kampoihin biisin tuhovoimalle. Sen sijaan tuhoisuutta riitti seuraavaksi tulleen Not The American Averagen aikana pienoisessa wall of deathissä, parin jannun törmättyä kivuliaan näköisesti toisiinsa.

Lähdin The Final Episode (Let’s Change The Channel)- ja A Single Moment Of Sincerity -biisien aikana jo taaemmaksi välttääkseni narikkajonot. Katsoessani kuitenkin esityksen loppuun totesin myös, että A Single Moment Of Sincerity ei ollut oikea biisi keikan lopetukseen. Pienistä miinuksista huolimatta kotimatkalle pääsi hyvällä mielellä.

Asking Alexandrian setti: Welcome / Dear Insanity / To The Stage / Dedication / Someone, Somewhere / The Death Of Me / Moving On / The Road / Run Free / A Prophecy / Not The American Average. Encore: The Final Episode (Let’s Change The Channel) / A Single Moment Of Sincerity.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo
http://www.askingalexandria.com/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 590 Palaa »
Bookmark and Share