Keikkaraportti: Moonsorrow & Draugnim, Virgin Oil Co., Helsinki 11.3.2017

Moonsorrow'n keikka vuoden 2011 Metalheimissä oli - ja on yhä - yksi parhaista koskaan näkemistäni esityksistä. Muistan, kuinka saman vuoden keväänä ilmesyneen Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -levyn biisit Tähdetön ja erityisesti Kuolleiden Maa, tarjosivat fanipojalle niin tunnelmallista tavaraa, että sitä oli keikan jälkeen täydellisen, sekavan euforian vallassa. Vajaa vuosi sitten, kun bändi esiintyi edellisen kerran Helsingissä juhlistamassa seitsemännen kokopitkänsä julkaisua, olin tietysti paikalla, mutta erinäisistä syistä väsynyt ja flegmaattinen. Seurasin keikkaa baarin takaosasta ja poistuin paikalta kesken encoren. Bändiä ei siitä voinut syyttää, viisikko tahkoi silloinkin järjettömän kovan ja synkän kaksituntisen myllyn. Itse en vain sillä kertaa ollut bändin ansaitsemassa mielentilassa ja jälkikäteen asia hävetti aivan helvetisti. Moonsorrow olisi ansainnut kovemmassa iskussa olevan fanipojan. Kun bändi julkisti tämän pitkään odotetun Suomen kiertueen, jonka viimeinen veto sopivasti toisi meidät molemmat takaisin rikospaikalle Virgin Oiliin, tarjottiin minulle oiva mahdollisuus hyvittää syntini.

Tällä kertaa Moonsorrow saapui pääkaupunkiin kera kotimaisen Draugnimin, enkä kyllä oikeastaan voisi keksiä maailmasta yhtään toista bändiä, joka yhtä hyvin sopisi tätä pakanametalli-iltaa avaamaan. Omalta osaltani ilta tosin käynnistyi hieman sadattelun merkeissä, koska saapuessani keikkapaikan ovelle sain ikäväkseni havaita sinne muodostuneen pitkän jonon. Kun virta sisäänpäin oli huomattavasti lähempänä pientä puroa kuin koskea, tuhlaantui jonossa palellessa sen verran aikaa, että Draugnimin pari ensimmäistä biisiä jäi näkemättä. Saapuessani viimeinkin yläkertaan, oli myös aika selvää, että tupa tulisi tänä iltana täyteen. Väkeä oli paikalla jo alussa pienen tungoksen verran.


Muutaman missaamani biisin aikana Draugnim oli kuitenkin ehtinyt saada karkelot kunnolla käyntiin ja lavalta lenteli bändin synkkiä sulosäveliä suoraan luihin ja ytimiin. Tammikuussa näin bändin viimeksi sittemmin jo keikka-aktiviteetit lopettaneen Bäkkärin lavalla ja siellä bändi esiintyi hieman staattisesti, koska lava oli niin pieni. Virgin Oilin hieman isommalla lavalla soittolaitteet ja miehet liikkuivatkin elävästi ympäriinsä. Erityisesti bändin soolokitaristi pisti sävelet liitämään kohti kattoa käyttäen hyväkseen soittoasentokirjan kaikkia postuureja.


Setin puolivaiheilla joku bändin piuhoista taisi mennä poikki tai irrota, koska äänenvoimakkuus romahti lähes kuulumattomiin. Teknikoiden pyöriessä lavalla vikaa etsimässä, bändi paikkasi tilanteen kannustamalla yleisöä innokkaaseen mylvintään ja nyrkkien puimiseen. Tämä jos mikä, on merkki rutiinista ja ammattitaidosta, kun ei anna muutaman minuutin stiplun aiheuttaa saavutetun maagisen momentumin karkaamista.

Draugnimilla on kerrassaan upean synkkää äänimaailmaa maalailevia biisejä. Visuaalisesti karjujen viisikko näyttää viittoineen ja suttuisine naamoineen tunnelmaan juuri sopivan vihaisilta. Hepuilla on muutenkin sen verran lavakarismaa ettei lavalla mitään ihmeitä tarvitse tehdä. Soundi ja tunnelma puhuvat puolestaan. Todellakin jatkoon.


 

Kun tuttu intro pienen roudaustauon jälkeen lähti soimaan kaiuttimista, oli keikkapaikan lattia jo tupaten täynnä. En tiedä, oliko keikka myyty loppuun, mutta kun yläkertakin näytti olevan täyteen pakattu, ei montaa lippua ole voinut jäädä ovelle ostajaa odottamaan. Viime kerrasta viisastuneena päätin seurata keikkaa lattialta, jotta aivan varmasti pysyisin bändin ansaitsemalla virkeystasolla ja saisin imettyä itseeni kaiken lavalta välittyvän energia. Sitähän sieltä virtasikin sitten litrakaupalla.


Bändin veivatessa lavalla biisiä biisin perään, tajuntaani valkeni, kuinka helvetin paljon levyä paremmilta biisit livenä oikeasti kuulostavat. Tämähän vaatii livekunnon lisäksi onnistuneen miksauksen, jota säestää yleisön ja esiintyjän välillä vuolaasti virtaava energia. Moonsorrow'lla livekunto on kyllä aina toiminut, mutta tällä kertaa kitaristit Mitja Harvilahti sekä bändin vakio live-kepittäjä Janne Perttilä, olivat saaneet kyllä jotain ennennäkemätöntä lisäpontta esiintymiseensä. Tuntui jopa kuin miksauspöydältäkin olisi väännetty äijien soitinten ohjausvivut aivan tappiin ja vielä vähän siitä yli. Omaan mieleeni Moonsorrow'n järjettömän mittavasta äänimaailmasta eivät kitarasoolot ole koskaan nousseet etualalle, mutta siinä Harvilahden riehumista seuratessa nekin havainnoillistuivat aivan uudella tavalla. Jokainen sointu kaikui korviin selvästi kuin seireenien laulu.


Eihän keikasta voinut kuin nauttia, enkä varmasti ollut ainoa joka näin tunsi. Täydellä lattialla oli kuumaa ja ahdasta, mutta väittäisin vähintään 90%:n jengistä ympärilläni puineen nyrkkiä biisien tahtiin, kuin hikeä ja kuumuutta uhmaten. Katsellessani väenpaljoutta ihmettelin lähinnä sitä, miten yläkerrassa keikkaa seuraavat malttoivat katsoa esiintymistä jakkaroillaan istuen. Pakkohan siinä on vähintään rytmiä jalalla lyödä.


Vuoden takaiseen verrattuna bändi oli tälle Suomen-kiertueelleen rukannut settilistansa melko lailla uuteen uskoon. Tuoreinta levyä kunnioittaen, Jumalten aika vedettiin kokonaisuudessaan ja kronologisessa järjestyksessä läpi. Tätä edeltäviltä kolmelta levyltä settiin ei ollut nostettu yhtään kappaletta, mikä kyllä tuntui hieman oudolta valinnalta, mutta hyvin se näinkin toimi. Kestoltaan keikka oli sen pari tuntia, eikä bändiltä oikeastaan yhtään lyhyempää settiä voi odottaakaan, kun biisit ovat keskimäärin sen kymmenen plus minuuttia pitkiä. Kun näin on, on se encorekin parasta jättää juuri niin lyhyeksi kuin tällä kertaa tehtiin. Tuskin jätkät takahuoneessa sitä ennen edes hikeä otsiltaan ehtivät pyyhkiä.

Vuosi sitten Teemu Suominen aloitti Infernon kolumnin toteamalla Moonsorrow'n olevan maailman paras bändi. Rohkean provosoiva heittohan tämä toki on, mutta tottahan se on että bändi on kautta aikain tehnyt aivan järjenvastaisen kovia levyjä. Itse hän lätkäisin Jumalten ajalle täyden kympin ja ihan syystä. Kun bändi saa tavaransa vielä livenäkin toimimaan näinkin hyvin, voi kriitikkokin turvallisesti pitää turpansa kiinni ja keskittyä nauttimaan. Tällä kertaa meikämannekin onnistui käyttäytymään “maailman parhaan bändin” edessä kuten asiaan kuuluu. Nyt on vain syytä toivoa ja uskoa, että vuoden 2012-2014 kaltaista pitkää keikkataukoa ei ole tulossa eikä uutta materiaaliakaan ei tarvitsisi viittä vuotta odotella. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.


Moonsorrown setti: Tyven / Sankarihauta / Kylän päässä / Raunioilla / Jumalten aika / Ruttolehto incl. Päivättömän päivän kansa / Suden tunti / Mimisbrunn / Ihmisen aika (Kumarrus pimeyteen). Encore: Tuulen koti, aaltojen koti / Aurinko ja kuu.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
http://www.moonsorrow.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2347 Palaa »