Keikkaraportti: Michael Monroe, Rytmikorjaamo, Seinäjoki 10.3.2017

Hyvinkin tarkasti 15 kuukautta sitten Michael Monroe konsertoi Seinäjoen Rytmikorjaamolla. Tuolloin todistamani meininki lavalla jätti positiivisen fiiliksen ja leveän hymyn kasvoille. Mutta eipä tämänkertainenkaan Michael Monroe -show jättänyt huonoa oloa jälkeensä. Jos verrataan loppuvuoden 2015 keikkaa tämänkertaiseen esitykseen, tarjosi tällä kertaa nähty keikka muodonmuutoksen settilistaan. Tekeminen sen sijaan viisikolla on kuten aina ennenkin: iloista, viihdyttävää ja vauhdikasta.

Seinäjoella ei Michael Monroen lisäksi esiintynyt muita, joten ryhmän pariin pääsi illan aikana nopeasti. Rytmikorjaamo oli rajattu verhokankain pienemmäksi. Lievää hilpeyttä keikkaklubilla aiheutti ennen totuttua Fanfarra-intronauhaa kai pysyvästi on-asentoon jumittuneet savukoneiden virtanappulat, sillä koko klubi täyttyi pikku hiljaa pelkästä savusta, johon verrattuna paluumatkalla kotikulmilla seudut vallannut sumukin tuntui hyvin pieneltä. Mike itsekin otti asian puheeksi, ja pyysi josko savukoneita voisi aavistuksen säätää pienemmälle: ”En näe yleisöäni”, totesi hän omalla humoristisella tavallaan. Keikan alku oli tutun vauhdikas, kun Michael lauloi ja riehui välillä niin lavalla kuin myös paineaidan päällä tasapainotellen.


Vaan loppuivatpahan savukoneiden tuuttauksetkin lopulta, ja pian näkyvyyskin alkoi olla kunnossa. Mikäpä sopisikaan tilanteeseen paremmin kuin viimeisimmän levyn paras biisi, Goin’ Down With The Ship – joskaan Monroen kipparoima paatti ei ajanut karille. Tai no, varmasti joidenkin mielestä hetkellisesti, sillä muuttunut settilista ei tainnut olla jokaisen mieleen: kun bändi alkoi soittaa She’s No Angel -lainaa ja You Crucified Metä, lähti osa yleisöstä monttu auki sivummalle baaritiskille ja kuka mihinkin. Tilanne on siinä mielessä koominen, että niin usein eri foorumeilla ja sosiaalisen median sopukoissa puidaan sitä, että vuosikymmenten ajan tahkonneiden artistien ja bändien tulisi kierrättää enemmän biisejä settilistoissaan. Sitten kun sellaista tehdään, alkaa narina siitä miksei bändi soita vain ikihittiä hitin perään. No, meitä on moneen junaan. Itse istuin siinä junanvaunussa, jolle nämä biisit kelpasivat oikein hyvin, koska settilistassa oli muutamia biisejä, joita en muista ennen kuulleeni, vaikka nähtyjä Monroe-keikkoja alkaa olla vyöllä iso määrä.

Ballad Of The Lower East Side. Mikäpä olisi paremmin nostattanut fiilistä aavistuksen ujossa seinäjokelaisyleisössä. Eihän yleisö toki koko puoltatoista tuntia kuin taidegalleriassa ollut, mutta varmasti paljon nähneet Rytmikorjaamon seinät ja rakenteet olisivat enemmänkin mökää kestäneet.

Kun Michael esitteli bändiään ja kiskoi kasan hyviä biisejä, ei varmasti jäänyt taaskaan kenellekään epäselväksi, että vaikka karavaani kulkee nimellä Michael Monroe, on tämä joukko nimenomaan tiivis ja yhtenäinen bändi. Sen näkee ja kuulee. Niin hirveitä kun sanat ”huikea” ja ”jäätävä” ovatkin, en mahda nyt itselleni mitään, vaan totean että Michael Monroe bändeineen oli huikea ja ilta Rytmikorjaamolla oli aivan yhtä huikea. Tähän bändiin ei vain tunnu koskaan väsyvän.

Setti: Intro (Fanfarra) / ’78 / Old King’s Road / Trick Of The Wrist / Goin’ Down With The Ship / Not Faking It / You Crucified Me / This Ain’t No Love Song / She’s No Angel / Superpowered Superfly / Nights Are So Long / Ballad Of The Lower East Side / Nothing’s Alright / Hammersmith Palais / Malibu Beach Nightmare / Dead, Jail Or Rock’n’Roll. Encore: Back To Mystery City / Up Around The Bend.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Samuli Keskitalo & Anneli Keski-Petäjä
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1016 Palaa »