-->
Keikkaraportti: Rival Sons, Kulttuuritalo, Helsinki 4.3.2017

Jenkkiläisen Rival Sonsin kitaristi Scott Holiday lupasi Imperiumin ennakkohaastattelussa bändin viidennelletoista Suomen-vierailulle jotain hieman erilaista kokemusta. Bändin normikeikan lisäksi luvassa piti olla Derrick Brownin runonlausuntaa sekä Howie Pyron ehtaa vinyylilevyjen pyöritystä. Täytyy tunnustaa, että minussa tämä herätti kyllä suurta skeptisyyttä. Oma DJ nyt vielä sopii mihin tahansa musiikilliseen kattaukseen, mutta runoja... Vaikka olenkin runojen ja kirjoitetun tekstin ystävä yleensä, en kyllä oikein osannut nähdä miten runojen kaltainen korkeakulttuuri voisi elävää musiikkia isoon saliin ahtautuneeseen ja kuuntelemaan tulleeseen yleisöön upota, tai miten se ylipäätänsä kykenisi vetämään lämmittelybändin vermeet niskaan. Mutta mikä jottei ja miksi ei. Avoimin mielin astelin kohti Helsingin kulttuuritaloa.

Pienen jonotuksen jälkeen pääsin sisälle pelipaikalle ja löysin pian oman jakkarani salin takaosan katsomosta. Aiemmilla keikoilla muistelin anniskelun rajoittuneen alakerran eteisaulaan sekä Aalto-salin ulkopuolelle. Tällä kertaa se oli kuitenkin sijoitettu myös salin puolelle ja kontrolli-Suomen sääntöjen mukaisesti, oli lattia lavalta takaosan perukoille aidattu kaljakarsinaksi. Paikalleni istuutuessani oli myös DJ jo paikallaan ja musiikki soi. Nopeasti Howie Pyro paljastuikin oikein vanhan liiton farkkuliivirokkariksi, joka harmaat hiukset hulmuten ja pienten lanneliikkeiden säestyksellä pyöritti levyjään. Miehen katalogista tuntui olevan tälle illalle varattuna lähinnä 50-60-luvun rokkia, joka varmasti tyydytti keskimääräisesti hieman vanhemman puoleista yleisöä. Holidayn haastattelussa enteilemään tanssahteluun suomipojat ja -tytöt eivät kuitenkaan näyttäneet uskaltautuvan.

Itse vietin suurimman osan showtimea edeltävästä puolituntisesta kuvitteellista face palmia otsaani kohti vedellen, sillä valtaosalle yleisöä illan anniskelupolitiikka-oletus tuntui olevan että salissa puoliväljähtyneen kaljansa sai juoda myös omalla istumapaikallaan. Näinhän asia ei Suomessa missään nimessä voi olla ja siksi järkkäreillä oli oma työnsä ohjailla ihmisiä kertakäyttötuoppeineen katsomosta takaisin kaljakarsinaan. Erityisesti keikan alettua sähläys sai jo naurettavat mittapuut, kun karsina alkoi olla sen verran laajasti kansoitettu ettei sinne yksinkertaisesti näyttänyt mahtuvan. Sinne heitä itsepintaisesti kuitenkin paimennettiin ohjekirjan mukaisesti. No, viihdettä tämäkin sivustakatsojalle kyllä on.

Kello kahdeksan aikaan Rival Sonsin laulaja Jay Buchanan saapui lavalle esittelemään illan DJ:n, sekä lavalle nousseen runopoika Derrick C. Brownin. Koomikon taustaa Brownilla selvästi runoilun lisäksi takataskusta näytti löytyvän ja miehen puolituntinen oli kerrassaan maagista tavaraa. Aalto-salin sangen kolkosta luonteesta riippumatta, miehen esityksen aikana tuntui kuin olisin matkannut vuoden 1955 intiimiin San Franciscon Six Gallery -runoiltaan. Juuri siihen, josta Allen Ginsbergin, Jack Kerouacin, Gary Snyderin ja muiden beat-sukupolven suuruuksien maailmanvalloitus alkoi. Se nimenomainen ilta, jota Kerouac taitavasti Dharmapummit-kirjassaan kuvaa: sana oli vapaa, tunnelma innostunut ja viini virtasi Neal Cassadyn jakamana vapaasti kaikille. Kulttuuritalolla viini sattuneista syistä virtasi huomattavasti rajoitetummin, mutta tunnelmaa ei voi kuvata muutoin kuin innostuneen intiimiksi, vaikka meitä yleisössä olikin monta sataa.



Lukemiensa runojen lomaan Brown heitti myös hieman huulta, kertomalla esimerkiksi mitä yllättävää runoilija voi rock-kiertueella kokea. Arvaat kyllä varmasti mitä. Esitykseen ukko latoi lisää tehoa taustanauhoilta kaikuvien äänien ominaisuudessa, a cappella -laululla, todella omistautuneilla eleillä sekä hillittömällä lavakarismalla. Harvoin sitä on esimerkiksi nähnyt runopoikaa huudattamassa yleisöä. Tähän pystyvät vain todella karismaattiset.

Brownin vapaasti virtaavassa spontaanin proosan tyylissä on paljon samaa mitä esimerkiksi Ginsbergillä ja kun äijä vielä eläytyi esitykseensä täydellisesti, oli Brown yllättäen yksi kovimpia koskaan näkemiäni lämppäriesityksiä. Puolituntisen hämmentävän huikean shown jälkeen Brown kiitti ja kumarsi - ja yleisön mies todellakin sai lämpimäksi. Miehen astellessa pois lavalta, tunsin jopa pientä pettymystä, koska mielihyvin hänen runoiluaan olisin kyllä pitempäänkin katsonut. Rohkea veto Rival Sonsilta, enkä kyllä ihmettele jos vastaavaa kävelisi vastaan myös tulevaisuudessa. Toimii!

Lyhyehkön tauon jälkeen nauhalta alkoi kaikua Morriconen Hyvien, pahojen ja rumien tutut länkkärisävelet ja illan pääesiintyjä saapui lavalle. Rival Sons pisti settinsä käyntiin tuoreimman levyn avausraidalla Hollow Bones Pt 1 ja veivasi samaa levyä myös noin viisi muuta biisiä peräjälkeen ilman sen suurempia puheita.

Soundit bändi oli saanut hyvään iskuun heti settinsä alusta, eikä sitä ihan heti uskoisi että Buchananin näköinen jätkä osaisi laulaa niin kuin laulaa. Heppu kuulostaa Robert Plantin päivitetyltä versiolta ja mieheltä lähtee korkeat, matalat ja kirkuvat äänet tarkasti ja terävästi. Erityisesti hitaampiin biiseihin, kuten Jordan sekä Fade Out, ukko latasi kyllä niin kovaa tunnetta mukaan että siinä meinasi kuulijakin vallan herkistyä. Jälkimmäisen biisin Buchanan alusti vielä kertomalla kappaleen syntyneen tuoreinta levyä äänitettäessä, hänen kuultuaan ystävänsä Hunter Schwirtzin päätyneen siihen lopulliseen ratkaisuun. Herkkä ja henkilökohtainen biisi näkyi ja kuului esityksessä.



Bändi oli muutenkin kovassa iskussa. Erityisesti rumpujakkaralla vaikuttanut Mike Miley oli knallihattuineen lavan henki ja hahmo. Aurinkolasipäinen Holiday yritti kyllä kovasti tilaa myös itselleen ottaa ja vaikka äijä noin tunnin soiton jälkeen sai vetästä vielä soolonkin, oli tappio rumpalismiehelle tällä kertaa selviö. Pakko kuitenkin tunnustaa, että Derrick C. Brownin tasoiseen hurmokseen Rival Sons ei missään vaiheessa oikein päässyt. Kitarasoolon tarpeellisuutta näinkin kitaravoittoisen bändin esityksessä myös hieman kyseenalaistan. Taukojahan nämä kuitenkin aina muille soittajille ovat ja siinä se tunnelma, minkä bändi biisin aikana on saanut aikaiseksi, sakkaa väistämättä. Hyväksyttyyn tulokseen bändin Euroopan-kiertueen viimeinen ilta kuitenkin päättyi.



Koska aina jostakin pitää ihmisen ja varsinkin kriitikon valittaa, valitan tällä kertaa Aalto-salin täysin väärästä ilmapiiristä. Kun sali, lavan taustan mustaa kangasta lukuunottamatta, on täysin valkoinen väritykseltään, heijastuvat lavan valot kirkkaasti kaikkialta. Lopputuloksen kannalta se tarkoittaa, että tila on aivan liian valoisa tämänkaltaiseen esitykseen. Siinä istuskellessa tuntee melkein istuvansa Finlandia-talossa, tai muussa vastaavassa konserttisalissa. Rock-konsertti ei vain tämän kaltaiseen miljööseen millään istu, vaikka sitä kuinka niin haluaisi. Väittäisin sen vaikuttavan merkittävästi myös yleisöön. Nyt suurin osa porukasta seurasi keikkaa kiltisti, taputtamalla hennosti biisin perään ja ehkä lyhyesti karjahtamalla, mutta vain jos bändi tätä nimenomaan pyysi. Jäähallin Black Boxissa olisimme varmasti mylvineet kuin lauma kiimaisia hirviä. Mutta minkäs teet, kun ei vaan lähde. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, saapunee bändi pian takaisin tänne ja ehkä sitten heidät saisi esimerkiksi vaikka sinne Black Boxiin.



Rival Sonsin settilista: Hollow Bones Pt. 1 / Tied Up / Thundering Voices / Electric Man / Secret / Belle Starr / Jordan / You Want To / Fade Out / Tell Me Something / Guitar Solo / Face of Light / I Put A Spell On You (intro) / Torture / Open My Eyes / Drum Solo / Hollow Bones Pt. 2 / Keep On Swinging.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Susanna Ahvalo
http://www.rivalsons.com/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1233 Palaa »
Bookmark and Share