Keikkaraportti: Dream Theater, Jäähalli, Helsinki 27.2.2017

Kalmankolea ilta hämärtyy pääkaupunkimme vilskeen keskellä, ja väsyneet ihmiset matkaavat koteihinsa hieman harmaina, kevättä odottaen. Riemua ja onnen odotustakin oli tosin tarjolla, sillä Helsingin vanhan jäähallin eteen on kertynyt kymmeniä metrejä pitkä jono, jonka ihmiset odottavat samaa kuin allekirjoittanutkin: progemetallin jättiläinen, Dream Theater, soittaa tänä iltana klassikkolevynsä alusta loppuun.

En pysty sanoilla kuvaamaan, mitä Dream Theaterin Images & Words -albumi on minulle merkinnyt, mutta se on yksi niitä levyjä, jotka avasivat minulle uusia teitä musiikin kuuntelun saralla. Se on nuorten ja kunnianhimoisten soittotaiturien taidonnäyte, jollaista heavymusiikki ei ollut ennen kuullut. Ja nyt tämä albumi laitetaan pakettiin kolmen levylläkin soittaneen artistin voimin: James LaBrien, John Petruccin ja John Myungin. Rumpali sekä kosketinsoittaja ovat yhtyeessä sen jälkeen vaihtuneet, jälkimmäinen kahdestikin, mutta muutokset kuuluvat bändielämään, ja pakko se on sanoa, että vaikka Mike Portnoyn lähtö yhtyeestä kirpaisikin aikoinaan, on Mike Mangini täydellinen korvaaja rumpupatteriston taakse.

Pohdin ystäväni kanssa, monikohan jaksaa vaivautua paikalle, sillä suolaisten lippuhintojen ja maanantai-illan yhdistelmä ei varmasti kaikkia yhtyeen kuuntelijoita miellytä. Istuessani katsomoon ennen keikan alkua huokaisin helpotuksesta, sillä permanto oli täysi, ja katsomoissakin viihtyi kuitenkin kohtalaisen paljon väkeä.

Ja sitten itse keikkaan. Kolme tuntia kestänyt konsertti käsitti kolme osaa, joista ensimmäisen jakson jälkeen yleisö päästettiin väliajalle huurteisten ja pikaruokien kimppuun. Väliaika heavykeikalla tuntui aluksi hupaisalta ajatukselta, mutta tämän pituisessa konsertissa se palveli yleisöä hyvin: kansa kiitti ylimääräisestä vessa- ja oluthetkestä.

Alkusetissä esiteltiin uudempaa materiaalia sekä tuttuja ja turvallisia keikkapaloja vuosien varrelta. Vaikka sankarini soittivatkin kappaleet tutulla ammattitaidolla, odotti yleisö Images-levyn alkutahteja. Olihan se, helvetti, se syy, miksi tänne flunssan kourissa tultiin ihastelemaan. Odotusta ei helpottanut hieman myötähäpeää tuottanut As I Am, jonka väliosaan oli tungettu yhtyeen suurten sankareiden, Metallican, sulosointuja.

Väliajan jälkeen täräytettiin hupaisan intron saattelemana yhtyeen isoin hitti, Pull Me Under. Alkuun pohdin, tuleekohan levy järjestyksessä vai säästetäänkö parhaat palat viimeiseksi. Onneksi levy kuultiin oikeassa kappalejärjestyksessä, sillä Pull Me Underia seurannut, John Petruccin aloittama Another Day on se syy, miksi Dream Theaterin musiikkiin nuorena pojankloppina ihastuin. Se on kappale, jota vuosi vuodelta olen odottanut livenä soitettavaksi, ja nyt se oli mahdollista kuulla. Nämä ovat niitä musiikillisia elämyksiä, joita varten live-musiikki jaksaa kiinnostaa vielä satojen ja satojen keikkojen jälkeen. 

Mutta se kylmistä väreistä. Dream Theater, kuten varmasti yhtyeen tuntevat tietävät, on öljytty kiertuekone, jossa energiaa ei paljoa tuhlailla lavalla jyskyttäessä. Muiden jäsenten lähinnä keskittyessä virheettömiin nuottituotantoihinsa, yritti laulaja James LaBrie villitä yleisöä, hieman vaivaannuttavin tuloksin. Yleisössä ei ole moittimista, sillä progeilun fanit varsinkin permannon puolella jaksoivat antaa yhtyeelle paljon saamatta kuitenkaan mitään takaisin.

Pieni murheenkryyni oli myös LaBrien ääni, joka vuosi vuodelta tuntuu menettävän tehoaan. Muutamat säröäänet eivät kuitenkaan levyn kappaleiden antamaa tunnelatausta latistaneet, vaan kokonaisuus kääntyi vahvasti plussan puolelle.


Visuaalisesti keikka oli riisuttu mutta tyylikäs, ja varsinkin kosketinsoittaja Jordan Rudessin kosketinhäkkyrät olivat mielenkiintoinen lisä. Liikkuvia osia tuntui olevan enemmän kuin ammattikoulun autolinjan pihapajassa ja vekottimet kiinnittivät enemmän huomiota kuin Mike Manginin valtava rumpukioski (kuvassa ylimpänä Rudessin 360 astetta pyörivälle Jordantron-alustalle ruuvattu Korg Kronos 2 Platinum Ltd. Ed., yllä Zen Riffer -keytarin bodyyn asennetut iPhone, iPad ja niillä soitettavana GeoShred, alakuvassa Manginin tykistöpatteri).

Jokainen soittaja pääsi myös keikan aikana esittelemään virtuoosimaista soolosoitantaa, ja näistä suurimpana mieleen jäikin rumpali Mike Manginin vangitseva rumpusoolo. Vaikka en juurikaan näistä soolohetkistä perusta, pystyi Mangini hienosti vangitsemaan yleisön erikoisilla naputuksillaan ja hyvällä hetkittäisellä esiintymisellään.

Haikea nostalginen ilta ei kuitenkaan päättynyt albumivanhuksen loppusäveliin, sillä fanien iloksi yhtye toimitti A Change Of Seasons -kappaleen kokonaisuudessaan.  Lähes kolmetuntisen konsertin päättänyt, lähes 24-minuuttinen kappalejätti jaksoi kiinnostaa vielä yleisöäkin, eikä hyytymistä nähty sen enempää soittajien kuin kuuntelevien ihmisjoukkojenkaan osalta.

Ilta oli juuri sellainen kuin etukäteen uumoilin: taidokas maailmanluokan progeshow, jossa lava on tehty soittamista – ei riehumista – varten. Tällaisilla keikoilla musiikki puhuu puolestaan, ja se joko riittää yleisölle tai sitten ei. Nyt se riitti. 

Setti:  The Colonel (intro)
Act 1: The Dark Eternal Night / The Bigger Picture / Hell's Kitchen / The Gift of Music / Our New World / Portrait of Tracy (Jaco Pastorius -cover, John Muyng soitti) / As I Am + Enter Sandman / Breaking All Illusions.
Act 2: Happy New Year 1992 - Intro Tape / Pull Me Under / Another Day / Take the Time / Surrounded / Metropolis Pt. 1: The Miracle and the Sleeper / Under a Glass Moon / Wait for Sleep / Learning to Live.
Encore: A Change of Seasons: I The Crimson Sunrise - II Innocence - III Carpe Diem - IV The Darkest of Winters - V Another World - VI The Inevitable Summer - VII The Crimson Sunset.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Lauri Kujanpää   Kuvat: Toni Salminen
http://www.dreamtheater.net Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1142 Palaa »