Keikkaraportti: Guns N' Roses, SCG Stadium, Bangkok 28.2.2017

“Bangkok! Welcome...from West Hollywood... the ladyboys of rock ‘n roll... Guns N' Roses!”

Tämän ei pitänyt olla mahdollista enää milloinkaan, mutta roudarin kuulutuksen jälkeen lavalle juoksee kolme tutunnäköistä hahmoa. Heistä ainoastaan Duff muistuttaa etäisesti nuorena näkemiäni, langanlaihoja rokkareita. Kaksi on joukosta poissa. Se ei vähennä tapahtuman merkittävyyttä. Guns N’ Roses on palannut.

TL;DR

Jos olet Use Your Illusions -kauden fani, keikalle lähteminen kannattaa. Bändi on iskussa ja settilista silkkaa mannaa. Mikäli olet enemmän alkuperäisen Guns N’ Rosesin kannalla, kannattaa miettiä yön yli. Illassa on liian monta suvantokohtaa, eikä ökyballadien kilkuttelu suinkaan paranna tunnelmaa.

Kuten kaikki parhaat asiat, bändin tekemä musiikki ei ole koskaan menettänyt hohtoaan. It's So Easy avaa illan. Bändi alkaa tykittää antaumuksella. Axl juoksentelee ympäri lavaa ja pysyy hämmästyttävän hyvin biisin mukana. Hän jopa jammailee tavaramerkkiään, notkeammalle varrelle sovitettua käärmetanssia. Ääni on toki himmennyt, mutta se kuulostaa yhä pirun äreältä.



Jättimäinen lava sisältää rekkalasteittain tuoreinta teknologiaa, joskin se henkii 1990-luvun tyyliä. Bändi ei ole koskaan ollut tunnettu estetiikan tajusta, eikä siihen ole tarvetta tälläkään kertaa. Perinteiset juoksurampit, takaseinällä on valtava videonäyttö eri teemoja varten, sivuilla vielä suuremmat näytöt livekuvalle ja tärkeimpänä laadukas PA. Näillä mennään.

Biisi vaihtuu lähes lennossa Mr. Brownstoneen. Eipä voi valittaa. Sen sijaan seuraava vetoa olisi kannattanut miettiä tarkemmin. Chinese Democracy on kaikilla asteikoilla korkeintaan keskinkertainen tekele. Tässä seurassa se on surkea. Aika hakea olutta.

Kelataan muutama ruutu taaksepäin. Keikkapaikkana on jalkapallostadion jossain Bangkokin laitamilla. Hotellin kuskilta kuluu matkaan lähes puolitoista tuntia, vaikka Mersun ikkunassa on pikakaistan käyttöön oikeuttava lätkä. Onneksi lähdimme hyvissä ajoin, sillä aikomuksena on syödä ja nauttia ilmapiiristä. Tapahtumapaikalla selviää nopeasti, että ainoa myytävä elintarvike on Singha-olut. Tilaamme siis alkukeitot. Hinta on alle kolme euroa.



Guns N’ Roses ei ole koskaan aiemmin soittanut Bangkokissa. Siihen voi olla monta syytä, mutta tässä kaupungissa rock on huonossa kurssissa. Katukuvassa ei näy tapahtuman mainoksia, eivätkä paikalliset tiedä keikasta saati koko bändistä. Konsertin alkuun on vartti ja eturivissä seisoo kourallinen länkkäreitä ja muutama aasialainen. Perusliput maksavat paikallisen kuukausivuokran verran. Jäikö promoottorin käteen Musta Pekka?

Vielä mitä. Bändi on soittanut tovin, kun paikalle alkaa valua porukkaa. Viimeistään Welcome to the Jungleen mennessä tupa alkaa olla lähes täynnä. Ehkä paikalliset eivät ole tottuneet täsmällisiin aloituksiin – etenkään GNR:n tapauksessa – tai ehkä surkeat liikenneyhteydet ovat selitys? Moottoritie oli pahasti tukossa eikä kaupunkijuna ajele tänne asti.

Slash alkaa kutitella tuttua riffiä. Pitää tehdä nopea päätös: vessaan vai takaisin kentälle? Hyväntuulinen Axl huutaa tutun kyselyn: “You know where the fuck you are? … Of course you do. You are in the jungle Bangkok!” Panen juoksuksi ja ehdin nipin napin nähdä alun.

Kappaleen väliosassa selviää, että Duff on porukan vahvin lenkki muutenkin kuin treenatulta olemukseltaan. Tuimaa ilmettä pitänyt legenda vääntää tukevan mutta sopivan letkeän pohjan biisiin kuin biisiin. Väliosan jälkeen Axl tarkastaa koordinaatit: “You know where you are? Good! Because I don’t." Hauska viittaus viikon takaiseen sekaannukseen, jossa lavakuulutuksessa sekoitettiin Melbourne ja Sydney.

Double Talkin' Jive alkaa Slashin soittamalla kitararunkkauksella. Soolo vai mikä lie, pahuksen puuduttavaa kuultavaa. Samalla selviää, ettei Axl enää tässä vaiheessa iltaa pysty nopeisiin säkeistöihin.

Settilistassa alkaa puuduttava vaihe. Estrangedin komea riffi ja Rocket Queen katkaisevat tylsyyden, vaikka jälkimmäisessä on turhaa funkkia ja Slashin talkbox-ankkapuhetta. You Could Be Mine kerää tähän asti kovimmat aplodit. Kertoo kaiken olennaisen yleisön suosikkilevystä ja -videosta.

Duff saa kunnian aloittaa yhden monista covereista. Itse asiassa niitä tulee kaksi: You Can't Put Your Arms Around A Memory ja Attitude. Eturiviin tunkeneelle kaverilleni tämä on kehotus hakea olutta ja käydä helpottamassa oloa. Hyvä päätös. Jonoissa vierähtää hetki. Eipä se haittaa. This I Love on illan turhin valinta. Paska muuttuu hetkessä kullaksi, kun ilmatilan täyttää akustinen mutta uhkaava melodia. Civil War! Homma menee taas juoksuksi.

Ehdin mestoille ennen kakkossäkeistöä. Kaksikaulaista kantava Slash ja Richard Fortus soittavat komeasti yhteen. Samoin Axl kuulostaa paremmalta kuin kenties kertaakaan keikan aikana. Silkkaa parhautta. Perään rytmikäs ja hyvällä tavalla outo Coma, minkä yhteydessä hoidetaan yhtyeen esittely. Slash soittaa Kummisetää ja jatkaa Sweet Child O' Mineen.

My Michelle on mukava yllätys. Sellainen se on myös yleisölle, joka ei selvästi joko tiedä tai diggaa vähemmän tunnetusta alkupään materiaalista. Sen perään sijoitettu Wish You Were Here on Les Paulien näyttävää kaksintaistelua. Hikeä valuva tutkapari panee parastaan. Kitaristien nirvana. Siiitä huolimatta hauraan herkkä kappale sopisi jättää vain David Gilmourin käsiin. Äijät vaihtavat suoraan Laylan teemaan, jossa bändi tulee mukaan.

November Rain uppoaa mukana hoilaavaan väkijoukkoon. Pianon takana istuva Axl näyttää hetkittäin 1980-luvun peilikuvaltaan. Lippis väärinpäin ja yllään musta nahkarotsi. Mustavalkoisia painelevissa sormissa kiiltelee Liberacemaisesti, mikä pilaa mielikuvan. Taustavideoilla putoileva vesisade pelaa mahtavasti yhteen helteisen kelin kanssa. Kontrastia on enemmän kuin tarpeeksi. Kappaleen lopun pianomelodiaa hivelevä pahapoika hymyilee onnellisen näköisenä.

Raivoisasti etenevä Nightrain viimeistelee setin. Ensimmäisenä encorena soitettu Sorry on hieno ja raamatullisella tavalla komea kappale anteeksiannon turhuudesta. Raha ja aika ovat balsamia syviin haavoihin, mutta nekään eivät korjaa kaikkea. Omituisella tavalla ikimuistoinen hetki. Slash voi olla eri mieltä. You talk too much / You say I do / The difference is nobody cares about you. Ikävästi sanottu vieressä soittavasta (bändi)kaverista.

Led Zeppelinin Babe I'm Gonna Leave You pohjustaa mahtihitin Don't Cry. Ollapa nuori ja vastarakastunut. The Seeker vie nostalgian mielestä. Illan viimeiseksi on säästetty Guns N’ Rosesin paras kappale. Paradise City on vastustamaton, eikä sitä voi muuksi muuttaa edes Axlin loppuun asti rääkätty ääni. Ilotulitukset päälle ja on aika poistua Bangkokin yöhön, jossa kaverin ostama GNR-paita aiheuttaa hyväksyviä peukkuja ja nyökkäyksiä.

Jälkikirjoitus. Listasimme paluulennon aikana kummankin kokemat plussat ja miinukset. Mennään posien kautta:
+ Ei turhaa lämppäriä vaan pohjiksi Rage Against The Machinen biisejä.
+ McBobin avaus “the ladyboys of rock ‘n roll”.
+ Bändi veti hyvin ja oli lähes ajoissa lavalla (keikka alkoi noin vartin myöhässä).
+ Suloinen Melissa Reese on outo näky tatskamusteella töhrittyjen karjujen joukossa.
+ Slash on ehkä maailman karismaattisin edelleen soittava kitaristi.
+ Miehen käsissä näkyi yllättävän usein B.C. Rich tavanomaisen Les Paulin sijaan.
+ Duff on rokkarin arkkityyppi. Paidassa lukee Iggy-henkisesti “Street walking cheetah”.  Siltä hän myös näytti. Hieno mies.
+ Slash pukeutui pitkästä aikaa kiertuepaitaan, temppelinorsulla koristeltu T-paita oli näyttävä.
+ Axl oli koko ajan yhtä hymyä ja jaksoi juoksennella ympäri lavaa.
 
Sitten huonompiin hetkiin:
- Konsertti kesti aivan liian kauan, lähes kolme tuntia.
- Kiertuepaidat myytiin loppuun jo tunteja ennen keikan alkua. (Miksi näin käy miltei aina, eikö liki ilmainen raha kelpaa?)
- Paikallinen jonotustapa on outo. Jengi tekee kurinalaisen, sadan metrin jono lähes tyhjäksi myydyn tavaratiskin eteen. Samaan aikaan tiskin toisesta päästä myydään viimeisiä tuotteita suoraan käteen.
- Usealle paikalliselle oli tärkeämpää saada selfie tapahtumasta kuin itse tapahtuma. 
- Ei juuri välipuheita, jollei oteta lukuun bändin esittelyä ja Welcomen… alkua.
- Axl Rosen ääni. Sorry, se ei vaan kestä. Ei mahda mitään.

Menisinkö uudelleen? Kyllä, mikäli keikkapaikka on riittävän mielenkiintoinen. Nyt se oli.

Setti: It's So Easy / Mr. Brownstone / Chinese Democracy / Welcome To The Jungle / Double Talkin' Jive / Better / Estranged / Live and Let Die / Rocket Queen / You Could Be Mine  / You Can't Put Your Arms Around A Memory/Attitude / This I Love / Civil War / Coma / Godfather/Sweet Child O' Mine / My Michelle / Wish You Were Here/Layla/November Rain / Yesterdays / Knockin' On Heaven's Door / Nightrain / Encore: Sorry / Babe I'm Gonna Leave You/Don't Cry / The Seeker / Paradise City.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Munamankeli   Kuvat: Munamankeli
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1910 Palaa »