Keikkaraportti: Anthrax & The Raven Age, Black Box, Helsinki 1.3.2017

Sataa, taas kerran. Väsyttää, myös; olisi pitänyt nukkua viime yönä kunnolla, vaikka Epican keikalta palaaminen veikin odotettua pidempään. Orastava flunssa kolkuttelee. Mutta keikalle pitää mennä – pitää, koska Anthrax on suosikkini thrash metalin "neljästä suuresta", vaikka yhtye ei ole tehnyt kuin yhden erinomaisen, muutaman hyvän ja useita huonoja albumikokonaisuuksia. Yhtye veti edelliskesän Tuskassa niin pirteän keikan, että Helsingin jäähallin Black Boxin pääesiintyjäkeikka on tilaisuus, jota ei sovi ohittaa. Erityisen kiinnostavan keikasta tekee Among the Living -levyn (1987) läpisoitto kolmekymmenvuotisjuhlan kunniaksi.



Lämppäristä, brittiläisestä The Raven Agesta, olen kuullut ennen keikkaa vain nimen. Päätökseni olla tsekkaamatta yhtyettä sen kummemmin on tietoinen: monet bändit toimivat parhaiten livenä ja jos lämmittelijänä on yhtye, jolla ei ole vielä kovin erikoisia meriittejä, bändin pitäisi kyetä markkinoimaan itsensä kuulijoille, jotka eivät osaa esikois-EP:tä ulkoa. Yhtyeen suurin myyntivaltti ei kuitenkaan ole bändin musiikki, vaan se, että toinen kitaristi on stadion-kokoluokan bändin pääsäveltäjän poika – vaikka hän ei edes ole sisarkatraansa ensimmäinen metalli- ja rockmusiikin maailmaan pyrkivä jäsen. Eihän se kummoinen myyntivaltti ole, mutta eivätpä ole biisitkään.


The Raven Age soundaa tyypilliseltä, nykymuotoiselta perinneheviltä. Biisit ovat lähtökohtaisesti keskitempoista tamppausta, kunhan aina välillä vähän kiihdytellään; tuplabasareita käytetään, mutta ei jatkuvasti. Kuin Iron Maiden olisi perustettu tällä vuosikymmenellä, mutta ilman ikimuistettavia melodioita ja timanttista musisointia. Aina välillä biisi kuulostaa hetken hyvältä, kunnes se väistämättä lässähtää ja taantuu välittömästi unohdettavaksi pyörittelyksi. Ainoa kappale, joka onnistui pitämään mielenkiintoni yllä koko kestonsa ajan, oli Angel in Disgrace, vaikka eihän sitäkään erityisen mieleenpainuvana rallina voi pitää. Solisti Michael Burroughs ei saa ainuttakaan kertosäettä kuulostamaan tarttuvalta, vaan hän lallattelee biisistä toiseen todella keskinkertaisesti. Hörppäilen keikan aikana illan ainoata alkoholijuomaani ja vilkuilen kelloa, miettien kuinka pitkä slotti jätkille on annettu.

Aina ei pojasta polvi parane. Ainakaan, jos poika yrittää talloa isänsä jalanjäljissä keskinkertaisessa kaveriseurueessa.

Setti: Uprising / Promised Land / The Death March / Eye Among the Blind / The Merciful One / Salem’s Fate / Angel in Disgrace.



Anthrax, sen sijaan, ei anna armoa. Kyyniselle, väsähtäneelle ja puolikuntoiselle kriitikolle ei anneta mahdollisuutta haukotella kertaakaan, koska jo avausraita A.I.R. vedetään niin pirullisen kovalla intensiteetillä. Hymy leviää huulille väkisinkin, jalka alkaa tampata lattiaa ja nyrkki puida ilmaa. Meininki on miksauskopilla asti katossa, vaikka umpikänniset kaljamahat rymyävätkin kuin olisivat pitissä. Sitä olen aina ihmetellyt jäähalli- ja stadionkeikoilla: kuinka känniääliöitä on niin paljon, kun olut maksaa niin hävyttömästi? Onko ihmisillä A) todella huono viinapää vai B) todella paljon ylimääräistä taskun pohjalla? Miksi tulla keikalle, vetää perseet ja missata iso siivu (tai kaikki) keikasta omaan örvellykseen? Keskiviikkona? En ymmärrä.



Niin tai näin, Anthrax veti paremman keikan kuin kesällä. Ensimmäinen setti, jonka sisältöön fanikunta oli, ainakin markkinointipuheiden perusteella, saanut vaikuttaa äänestämällä Joey Belladonna -aikaisten levyjen ralleja, on timanttia alusta loppuun – ja se on kahdesta setistä se heikompi kattaus. Tietenkin aina voi – ja pitää – toivoa kutkuttavampia biisivalintoja, mutta siitäkin huolimatta kahdeksan biisin kattaus oli hyvä sekoitus vanhoja ikivihreitä sekä uudempia rykäisyjä.



Belladonna kuulostaa samalta kuin aina aiemminkin eli ne, jotka tykkäävät, myös todella tykkäävät, mutta monet eivät voi sietää. Itse kuulun jonnekin klikkien välimaastoon, koska pidän Belladonnaa sopivana solistina Anthraxiin, mutta suosin enemmän John Bushin tulkintaa… vaikka Bush ei kertaakaan saanut kovatasoista levykokonaisuutta laulettavaksi. Samalla yhtye tuntuu pyyhkineen historiastaan koko Bush-aikakauden (vaikka ei yhtä totaalisesti kuin Judas Priest on Ripper-aikaisille levyilleen tehnyt), vaikka esimerkiksi yhtyeen paras zombie-aiheinen ralli löytyy We’ve Come for You All (2003) -lätyltä. Sen sijaan settiin mahtuu, kerta toisensa jälkeen, se toiseksi paras zombie-biisi Fight ’Em Till You Can’t – ei huono biisi, mutta ei yhtä hyvä.


Anthrax on aina ollut todella epätasainen bändi, joka on (yhtä levyä lukuun ottamatta) onnistunut kappalemateriaalillaan osumaan suoraan häränsilmään että huitelemaan kilometrikaupalla ohi. Ainoa levy, joka ei kärsi heikoista ralleista, on Among the Living – omasta mielestäni yksi parhaita thrash metal -levytyksiä koskaan. Kun Anthrax osuu, se osuu suoraan maalitaulun keskelle, mutta Among the Living ei osu minnekään muualle. Jokainen biisi on tiukkaa rypistelyä alusta loppuun ja kun ne vielä vedetään livenä tarvittavalla intensiteetillä, eihän siitä voi olla pitämättä.

Vaikka kotimatkalla lähibussissa torkahdan, keikalla olin täysin hereillä. Samaan ei edellisillan Epica pystynyt.

Setti 1: A.I.R. / Madhouse / Evil Twin / Medusa / Blood Eagle Wings / Fight ’Em Till You Can’t / Breathing Lightning / Be All, End All.

Setti 2: Among the Living / Caught in the Mosh / One World / I Am the Law / A Skeleton in the Closet / Efilnikufesin (N.F.L.) / Kitarasoolo / A.D.I / Horror of It All / Indians / Imitation of Life. Encore: Antisocial.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Aleksi Peura   Kuvat: Tero Kukkonen
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1653 Palaa »