-->
Keikkaraportti: Epica & Crimson Sun, Tavastia, Helsinki 28.2.2017

Helsinki, tiistai-ilta helmikuussa ja peribrittiläinen vesisade. Kaupungin keskusta-alueella liikkuu legioona haalariasuisia opiskelijoita, jotka raahaavat perässään sepelin naarmuttamia, neonvärisiä pulkkia; Ullanlinnanmäen laskiaisriennot ovat menettäneet hohtoaan lumen muututtua loskaksi ja vesisateeksi useana vuonna peräkkäin. Itselläni on alla yhdeksän päivän työputki, muutama huonosti nukuttu yö sekä yleisesti kiireinen ja stressaava päivä. Olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin ihanteelliset metallikarkeloille – etenkin, kun korttelin sisällä toisistaan on samaan aikaan kaksi keskisuurta ulkomaalaista bändiä omilla keikoillaan.

Suuntasin Tavastialle, Epican ja Crimson Sunin kannoilla, ja lykkäsin suosiolla kanadalaisen ajoittain hullun ja aina neron Devin Townsendin keikan myöhemmäksi to-do-listallani. Olen todistanut Epican ja Crimson Sunin jo aiemminkin livenä, mutta koska molemmilta bändeiltä on sittemmin tullut uudet tuotokset, onnistun oikeuttamaan itselleni uuden keikan.

Minulle kahdesta yhtyeestä kiinnostavampi tapaus on, heittämällä, Crimson Sun, jonka esikoislevyä Towards the Light (2015) olen hehkuttanut enemmän kuin monilla on sietokykyä kuunnella. Yhtyeen uusi digi-EP, The Spirit of Unchainable, on myös kovatasoinen tapaus, ja onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka sujuvasti uudet biisit sopivat settiin.

Soittoaika – kello yhdeksältä tiistai-iltana – ei ole helppo, etenkään aloittelevalle bändille ja vain puolen tunnin setillä, mutta yhtye tekee kaiken oikein: biisit soitetaan tiukasti, esiintymisvarmuus on kohdillaan ja yleisöltä ei vaadita kohtuuttomia ponnisteluja. Kunhan diggaillaan ja välillä tapautellaan rytmissä tai puidaan nyrkkiä ilmassa. Panen myös pian merkille, että lyhyehkö Euroopan-kiertue, jonka Crimson Sun on Amberian Dawnin lämppärinä juuri vetänyt, on ollut hyväksi, sillä esiintyminen on paljon luontevampaa kuin vaikkapa edelliskesän Tuskassa. Etenkin solisti Sini Seppälä ottaa loistavasti kontaktia yleisöön sekä härnää muita jäseniä instrumentaaliosioiden aikana. Lavalta näkee, että yhtyeellä on hauskaa yhdessä ja henki backstagella rempseää.

Kappaleista en juuri valitettavaa löydä: settiin on valittu esikoislevyn tykeimmät rallit, uuden EP:n tarttuvin kipale sekä kaihoisan kaunis Memories Burning. Vaikka olen tullut kuunnelleeksi Towards the Lightia enemmän kuin kehtaan julkisesti myöntää ja olen todistanut yhtyeen jo pariinkin kertaan livenä, kyllä ne kappaleet onnistuvat edelleen vangitsemaan. Etenkin Memories Burning kuluu osaltani sanoja (ääneti) mukana tapaillessa ja silmät tiukasti kiinni fiilistellessä.



Crimson Sun veti keikan, jonka jälkeen olin valmis jättämään pääesiintyjän kokonaan välistä. En usko olleeni ainoa, joka nautti show’sta täysin rinnuksin, sillä pälyillessäni keikan aikana ympärilleni, huomasin usean kanssakatsojan nyökkäilevän hyväksyvästi ja hymyilevän leveästi – sain vaikutelman, että yhtye löysi Tavastialta kourallisen uusia faneja. Yhtyeen paraneva (ja luonteva) esiintyminen ja kovatasoisena pysynyt kappalemateriaali antavat erittäin hyviä merkkejä tulevasta. Tohdin toivoa, että kotkalaisista tullaan vielä kuulemaan ja paljon.

Setti: The Storm / Clockwork Heart / Towards the Light / Forever and Away / Memories Burning / Awaken.


 

Minulle Epica oli pikemminkin puolitoistatuntinen jälkisoitto varsinaiselle keikalle. Ei huono jälkisoitto, missään nimessä, mutta ei kuitenkaan mitään kummallista. Se, että olen ehtinyt todistaa Epican jo kerran aiemmin, ei pitäisi sinänsä olla huono eikä hyvä juttu, mutta kun keikan ensimmäisten biisien aikana olen kokenut jo useita déja-vu-tuntemuksia, mielialani alkaa laskea. Kappaleet, jotka ovat enimmäkseen tuttua huttua, puuroutuvat yhteen taustanauhoilla ryyditettyä sinfoniametallia – hyvää sinfoniametallia, toki, mutta aivan liian samankaltaista. Kritisoin Mark Jansenin sävellystyötä maneeriseksi arvioidessani yhtyeen uusimman levyn, The Holographic Principlen, eikä keikkakokemus ainakaan heikentänyt näkemystäni.



Överisti paisutellun sinfoniametallin suurin ongelma live-tilanteissa on sen… no, epälivemäisyys. Koska käytännössä ainuttakaan kappaletta ei vedetä ilman kymmenien, jopa satojen raitojen taustanauhoja, yhtyeen on soitettava koko keikka pirullisen tarkasti klikkiin. Eihän siinä mitään, periaatteessa, että livenä soitetaan tarkasti ja että soundi on lähes identtinen kuin levyltä kuultuna, mutta ainakaan itse en käsitä esiintymisen pointtia, jos yhtyeen tehtävänä on vain imitoida maanisella tarkkuudella sitä, mitä levylle on tullut taltioitua. Keikkakokemuksen voisikin korvata kuuntelemalla samat kappaleet liian kovaa todella hyvien stereoiden kautta ja valokuvaslideshow’ta vilkuillen.


Oikeastaan keikkakokemus tuntuu oikealta keikalta, vasta kun jokin menee pieleen tai aina energinen (ja samalla yhtyeen paras esiintyjä), kosketinsoittaja Coen Janssen aloittaa tunnelmannostatusrutiininsa. Parhaiten keikka on, paradoksaalisesti, elossa Simone Simmonsin kikattelukohtauksen aikana, jossa hän tulee sössineeksi täysin Sancta Terran – juuri Simmonsin totaalimunaus saa minut muistamaan, että en ole todistamassa hologrammiesitystä, vaan oikeista ihmisistä koostuvan bändin keikkaa.



Olen jo tullut jaaritelleeksi omasta näkemyksestäni taustanauhojen kanssa klikkiin soittavaista bändeistä, mutta mites se Epican keikka, noin niinkuin muuten? Vaikka settilistan ydin on, uuden levyn myötä, vaihtunut, en saa karistettua ajatusta, että olen kokenut saman keikan jo aiemmin. Biisit vaihtuvat, mutta eivät kuitenkaan, koska sävyerojen löytäminen Epican levyistä on taiteenlaji, jonka hallinta on tähän mennessä vältellyt minua. Siitä huolimatta keikka oli perusviihdyttävä: Epican tuotannon parempia biisejä puolitoista tuntia ja ammattitaitoista, loppuun asti hiottua ja harjoiteltua esiintymistä. Yleisö oli, kuten sanonta kuuluu, pähkinöinä keikasta ja saipa yhtye aikaan pitin ja, hieman yllättäen, Wall of Deathin. Keikan mielenkiintoisin jippo, johon en ole vielä muualla törmännyt, oli keikkapaikan pimentäminen ja valaiseminen yleisön kännyköiden taskulampuilla/salamavaloilla.

Nurinoistani huolimatta lähdin kotiin, väsymyksestä ja kaatosateesta huolimatta, hymyillen.

Setti: Edge of the Blade / A Phantasmic Parade / Sensorium / Universal Death Squad / The Essence of Silence / Martyr of the Free World / The Obsessive Devotion / Ascension – Dream State Armageddon / Dancing in a Hurricane / Unchain Utopia / Once Upon a Nightmare. Encore: Sancta Terra / Beyond the Matrix / Consign to Oblivion.


 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Aleksi Peura   Kuvat: Toni Salminen
http://http://www.epica.nl/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1866 Palaa »
Bookmark and Share