Keikkaraportti: Diablo & KYPCK, Tavastia, Helsinki 18.2.2017

En tiedä mitä Jumala kolmantena päivänä teki, mutta Henksu lähti Tavastialle katsomaan kotimaista elävää musiikkia. Ohjelmassa oli Suomen neuvostoliittolaisimman bändin, KYPCKin, sekä Kalajoen mättömetalliministerien, Diablon, esiintymiset Tavastian legendaarisella lavalla. Vähän siinä kyllä lauantai-iltapäivästä alkoi väsyttää, kun torstai-iltanakin tuli tissuteltua Primordialin tahtiin Elmun Baarissa ja perjantaina Arkonan säkkipillin sävelin Kuudennella linjalla. Taputin itseäni kuitenkin olkapäälleni hyvästä suorituksesta ja marssin kohti Urho Kekkosen katua, siunaten samalla Tavastian lauantaidiskon, jonka johdosta viimeistään puoli yksitoista olisin vapaa lähtemään vaikka unten maille.

KYPCK

Kun suomalainen bändi laulaa venäjäksi, on jo pelkässä ajatuksessa jotain niin väärää, että sen on pakko olla täysin oikein. Kymmenen vuottahan Kypck tätä omaleimaisella ajatuksella rakennettua doomsday-metallia meille on jo ehtinyt tarjota ja ainakin itärajan tuolla puolen bändi on jo jonkin asteista mainettakin niittänyt. Itse näin orkesterin vuoden 2011 Nummirockissa ja silloin bändin soundi ei kyllä suuremmin ihokarvoja saanut nostettua, mutta sen jälkeen vettä on virrannut Nevassa jo sen verran, että oli jo aikakin arvioida Kypckin livekunto uudestaan.

Aikataulun mukaisesti viisikko saapui lavalle ja löi Tavastian illan käyntiin. Heti olikin syytä korjata ne omat mielikuvat bändin musiikista – huomattavasti paremmalta Kypck kuulosti, kuin mitä muistikuvani Kauhajoelta olivat väittäneet. Jotenkin tuntuu myös, että bändi näin livenä kuulostaa huomattavasti pehmeämmältä ja paremmalta kuin levyllä. Eikä ihme, kun katsoo minkälaista toveria bändistä löytyy. Näillä kilometreillä livenä soittaminen mennee jo rutiinilla.


Lopakan Kalashnikovin mukaisesti tehty Lopashnikov-kitara soi kun mikä muu kitara tahansa ja kyllähän sillä aika kivaa visuaalista elementtiä saadaan, kun äijä rynkkyineen heiluu pitkin lavaa ja osoittelee milloin minnekin. Luotien sijaan laite ampuu onneksi kuitenkin ainoastaan riffejä. Suurimman osan keikasta tulin kuitenkin seuranneeksi basisti J.T. Ylä-Raution soittoa, miehen Kypcklop-soittopelissä kun on vain se yksi kieli. Hirveän monimutkaisia sointuja mies ei sillä kyllä suorittanut, mutta näemmä yksi kieli riittää ainakin doom metalin soittoon aivan mainiosti.


Viime vuosina Kypckiä ei juuri Suomessa ole päässyt näkemään ja kaverit lupailivatkin hieman parantaa tätä puolta tulevaisuudessa, sikäli mikäli maaliskuiselta Venäjän-kiertueelta kotiin palavat. Sitähän ei koskaan voi tietää...

DIABLO

Illan avausbändin edellinen näkeminen oli meikäläiseltä vielä tältä vuosikymmeneltä, mutta kaksikymmnevuotisjuhliaan viettävän Diablon olen nähnyt tasan kerran. Kun kyseiseltä Metallican lämppärikeikalta Helsingin Olympiastadionilta ei ole sitten minkäänlaista muistikuvaa eikä bändin musiikista noin muutenkaan järin vahvaa kokemusta, voinee hyvin todeta keikan olleen kaikin puolin neitseellinen kokemus. Tätähän sain siinä muutamalle hämmästyneelle kaverillekin selittää ja kyllä se kieltämättä hieman hävettää, etteivät Diablon ja minun tiet aiemmin ole kohdanneet. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan vai miten se meni. Kun syntini nyt kuitenkin olen tunnustanut ja bändin koko kaksituntisen esityksen nähnyt, saanen synninpäästön.

Kun Kypckin romppeet oli saatu siivottua lavalta ja Diablon vastaavat sinne tuotua, pärähti hyvin täyttyneen Tavastian alakerran edessä illan pääesitys käyntiin. Jätkät saapuivat Diablo-tiimiworkerpaitoihin sonnustautuneina lavalle ja veivasivat siinä kovalla intensiteetillä biisiä biisin perään. Pakko oli heti tunnustaa, että hyvältähän se kuulosti: todella raskasta rumpua, hienoa kitaranäpyttelyä ja ylipäänsä kovaa poljentoa. Jotenkin laulaja Rainer Nygårdin eleistä, äänestä ja olemuksesta tulee aivan James Hetfield mieleen, sillä erotuksella että äijä ei juuri laulun lisäksi mitään sanonut. Noin viidettä biisiä ennen mies taisi ensimmäisen kerran huutaa “Helsinki” ja kuudentena soitetun Prince Of The Machine -biisin intron mukana mies huusi lyhyesti “Hyvältä näyttää”. Ei sen enempää.


Kyllä se vain on niin, että bändin yleisilme pitkälti lepää solistin harteilla. Jos hän pitää henkistä käsijarrua päällä, jää kokonaisuus väistämättä valjuksi. Sitä ei muuttanut pätkääkään se, että Tavastialla basisti Aadolf Virtanen oli The Hahmo ja riehui pitkin lavaa. Liidikitaristi Marko Utriainen pisti myös parastaan soittamalla hienoja soolojaan lähes yleisön sylissä. Kokonaisuutena visuaalinen ilme Diablolla oli kuitenkin lähes tylsä. Hyvien biisien kantamana saatiin kuitenkin ensimmäinen tunti läpi.


Silvër Horizon -levyn päätösrallin jälkeen jätkät heittivät plekut yleisölle ja poistuivat lavalta, nauhalta kaikuvan hämmentävän väliaikailmoitusviestin tahtiin. Mielessäni mietin jo, että tässäkö tämä oli vai mitä täällä oikein tapahtuu. Valjun esityksen jälkeen pohdin vakavasti myös luovuttamista. Vaikka biisit toki oikeasti toimivat, oli Diablon esitys tähän asti ollut unettavan pitkäveteinen. En sano, että kaikilla keikoilla pitää jutustella biisien välissä, mutta kun yleisö oikeasti oli hurmoksessa, olisi ollut mukavaa nähdä myös bändin solistissa edes pientä merkkiä siitä.

Vajaan kymmenen minuutin päästä nauhalta kaikui ruotsinkielinen versio Maa on niin kaunis -biisistä ja jätkät saapuivat takaisin lavalle. Lähes ensi iskusta lähtien oli selvää, että Nygårdin kipsi oli tauon aikana kaikonnut tyystin. En tiedä mitä miehelle siellä takahuoneessa oli syötetty tai juotettu, vai oliko tämä kenties ihan käsikirjan mukainen veto, jolla haluttiin nimenomaan nostaa toisella puoliskolla soitettuja vanhempia ralleja ylös ja esiin. Juuri niitä biisejä valtaosa yleisöstäkin tuntui selvästi tulleen kuulemaan, se ensimmäinen tunti kun käsittääkseni oli pitkälti pyhitetty tuoreimmalle lätylle. Virtanen ja Utriainen jatkoivat esiintymistään samaan malliin, mutta kun solistikin nyt veti ihan eri levelillä, muuttui koko bändin ilme ensimmäisestä puoliskosta täysin päinvastaiseksi: tylsästä kiinnostavaksi ja turvallisesta vaaralliseksi. Bändin keikan toista tuntia seuratessa kaikkosi myös kaikki tauon aikana mielessäni käyneet ajatukset surkeasta keikasta, koska vauhti Tavastialla nousi biisi biisiltä korkeammalle ja loppu oli jo silkkaa nautintoa. Jos ensimmäinen ja toinen puolisko olisivat vaihtaneet paikkaa, olisin kävellyt kotiin varmana vain siitä, että Diablon keikkaa ei minun enää toiste tarvitse katsoa. Tällä käsikirjoituksella Diablo kuitenkin jätti hyvän mielen ja onnistui vakuuttamaan ainakin minut. Jättäkää se alun hölmöily pois, ja olen vastedeskin messissä!

Pienestä se meikäläisen vakuuttaminen loppujen lopuksi on kiinni. Siihen riittää muutama hauska vitsi tai vaikka tarina siitä miten kaverukset joskus viime vuosituhannella saivat koko bändin rumpusetteineen mahtumaan pieneen Corsaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin – semmoinen kokemus tällä kertaa.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Jarmo Siira
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2109 Palaa »
Bookmark and Share