Keikkaraportti: Arkona & Kivimetsän Druidi, Kuudes Linja, Helsinki 17.2.2017

Kolmen illan keikkaputkeni kakkososa, vei minut Hakaniemen, Sörnäisten ja Kallion kainaloon, Kuudenteen Linjaan, jossa vanhan teollisuuskiinteistön uumenista löytyy sangen käypä keikkapaikka. Soundit siellä aina ovat olleet kohdallaan, mutta ilmanvaihdossa olen havainnut pientä parannettavaa. Varsinkin jos käy kuten tänä helmikuisena perjantaina, jolloin paikka oli suorastaan tupaten täynnä.

Kuudennen Linjan illassa yleisölle oli tarjolla tuhti paketti kansanmetallia. Kotimaisen orkesterin lisäksi paikalle oli tällä kertaa saatu vieras suuresta ja ylväästä itänaapuristamme. On lähes kummeksuttavan hämmästyttävää, ettei venäläistä Arkonaa Suomeen aiemmin ole saatu. Meillähän on pitkät ja vankat perinteet sekä folkmetallin soittamisessa että diggailussa.

KIVIMETSÄN DRUIDI

Kotimainen Kivimetsän Druidi ei näkemistäni kolmesta keikasta huolimatta ole koskaan oikein mielestäni päässyt täyteen kukkaansa. Bändin biisit ovat pääsääntöisesti hienoja ja siitä örinäpuolesta ei voi kuin tykätä. Bändin oopperalaulu erottaa heidät toki lukemattomista muista vastaavista folkmetallipumpuista, mutta meitsiin KmD ei vaan uppoa. Ei livenä, eikä levyltä. Joviaalina ja avarakatseisena ihmisenä päätin kuitenkin vielä antaa bändille yhden mahdollisuuden.

Ilta lähti hieman heikosti liikkeelle, sillä keikkapaikan jonossa vierähti niin kauan että KmD:n pari ensimmäistä kappaletta jäi näkemättä. Yläkertaan päästyäni jonon pituus ja hidas eteneminen hieman hämmästyttivät, sillä paikka oli vielä melko tyhjä. Se ei kuitenkaan druidiryhmän vauhtia lavalla vähentänyt, vaan sisään astellessani bändi puhalteli Pedon loitsu -biisiä ihan hyvällä ryminällä ja sounditkin tuntuivat olevan niin sanotusti napissa.

Pian siinä itsekseni tulin taas pohtineeksi, että Kivimetsän Druidin musiikillinen ilmaisu on yhä varsin toimivaa – ellei jopa mainiota, mutta korkea oopperalaulu herättää minussa yhä pientä vastareaktiota. Jostain syystä huomasin reaktioni kuitenkin pienentyneen edellisestä kerrasta merkittävästi ja jopa biisin edetessäkin vain vaimenevan. Muovautunutta mielipidettä edesauttoi varmasti se, että Pedon loitsussa Leeni-Maria Hovila laulaa myös – miten sen nyt sanoisi – normaalilla tavalla, joka mielestäni vain toimii niin paljon paremmin.

Jonon jo selvittäneisiin kuulijoihin bändin tekeminen lavalla tuntui uppoavan hienosti ja nyrkitkin siellä pian jo heiluivat, huutojen säestyksellä. Erityisesti bändin hieman Viikingit tv-sarjan sekopää Flokia muistuttava mieslaulaja Joni Koskinen osoitti jälleen olevansa vihainen ja energinen esiintyjä. Hänen eleissään ja tekemisessään onkin melkoinen kontrasti Hovilan pehmeämpään, sielukkaaseen liikehdintään. Se on sitä miesten ja naisten välistä eroa. Tämänkaltaiset kontrastit onnistuvat pitämään mielenkiinnon yllä.


Kaikkinensa Kivimetsän Druidi veti rutinoituneen ja hienon shown, jonka jälkeen edes minä en enää suhtaudu yhtä kriittisesti bändin kokonaisuuteen. Purettuaan soittopelinsä lavalta bändi siirtyi merkkaripisteelle, jossa kauppakin näytti käyvän. Kyllä bändillä niitä todellisia faneja  löytyy, vaikka itse en ehkä niihin kuulukaan!


ARKONA

Avoimin mielin jäin odottelemaan illan pääesiintyjä Arkonan settiä. Pakollisen roudaustauon aikana sisään saapuvien ihmisten virta kiihtyi ja kellon lyödessä reikä leipä, sali olikin jo tupaten täynnä. Itse en pahimpaan tungokseen jaksanut hakeutua, vaan tyydyin kuikuilemaan esitystä baaritiskin reunalta. Ensimmäisen biisin alettua bändin naispuolinen solisti puuttui vielä lavalta, mutta pian takahuoneesta asteli lauteille hento, huppupäinen ilmestys ja löi karkelot käyntiin.

Arkonan viimeisintä, viime vuoden puolella ilmestynyttä Возрождение (Vozrozhdenie) -levyä on tullut jonkun verran kuunneltua, mutta muilta osin bändin tuotanto on jäänyt kokematta. Em. levyn perusteella osasin odottaa Korpiklaanista muutamaa astetta raskaampaa show'ta, mutta sen raskaus yllätti silti kyllä täysin. Erityisesti bändin naispuolinen laulaja Masha Arkhipova osoittautui ehkä kaikista muijista kovimmaksi äijäksi, jonka olen lavalla saanut koskaan todistaa.

Arkhipovan rinnalla kalpenevat niin ex- Arch Enemy Angela Gossow kuin Nervosan Fernanda Lirakin – ja jos miehiin mennään, miksei myös päivää aikaisemmin Elmun Baarissa lavalla riehunut Alan Averill. Kyse ei ole vain siitä örinästä, jonka mimmi todella kauniin ja puhtaan laulamisensa ohessa hoitaa, vaan ihan kaikesta mitä Arkhipova lavalla tekee. Siinä on raivoa, siinä on energiaa, siinä on verta ja hikeä. Eikä ole ihme että keikan aikana salin puolella oli melkoinen määrä energiaa ilmassa ja ihmiset sen myötä lähes ekstaattisessa tilassa. Baaritiskin nurkallekin soundit saatiin alun puuroisuuden jälkeen kuulumaan hienosti ja kun lava oli sivulta avoin, oli tarjolla myös täysin esteetön näkymä. Mikäs siinä oli seistessä!


Jos Kivimetsän Druidilla kontrastia tuli mies- ja naislaulajan yleisolemuksesta, saatiin Arkonalla tätä samaa kontrastia yllättävän raskaiden kitara- ja rumpusoundien sekä kirkkaasti kaikuvan säkkipilli-huilu-kombon välille. Erityisesti säkkipilli toi aivan hillittömästi sisältöä musiikilliseen kokonaisilmeeseen, johon oli niin kovin helppoa tempautua mukaan. Mukaan yleisö tempautuikin, eikä asiaa hillinneet edes täysin venäjänkieliset biisit. Suurin osa paikallaolijoista tuskin venäjää puhuu tai ymmärtää, mutta mukana laulettiin kyllä aivan alusta loppuun. Viimeiselle biisille Arkhipova vielä kapellimestarin elkein järjesti yleisön Wall Of Deathiin, joka ei nyt ihan oikealla iskulla ahtaassa salissa singahtanut liikkeelle, mutta sopivat törmäilyt siinä kuitenkin saatiin aikaiseksi.

Arkonan noin puolitoistatuntinen setti oli kyllä reippainta menoa, mitä tänä vuonna olen saanut todistaa ja olisikin suorastaan ihme, jos porukkaa ei tänne tuoda uudestaan. Minä ainakin lähtisin katsomaan saman vaikka heti uusiksi, lähtisitkö sinä?

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
https://www.arkona-russia.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 874 Palaa »