Pirun tusina: Matti Pajuniemi / Prog Finlandia

"Pirun tusina" on artikkelisarja, jossa raskaan musiikin vaikuttajat kertovat (noin) 13 eniten elämäänsä ja uraansa vaikuttanutta albumia. Tämä ei ole listaus "päivän parhaista levyistä", vaan kurkistus kirjoittajansa sisimpään – kuvaus niistä albumeista, jotka muovasivat kertojistaan juuri sellaisia kun he nyt ovat. Nämä ovat kertojilleen ne musiikkiteokset joiden mukana kirjoittajat alkoivat soittoharrastuksensa, suuntasivat musiikkimakunsa, ymmärsivät musiikista jotain suurta tai tajusivat haluavansa tulla muusikoksi. Nämä ovat kertojiensa elämän tärkeimmät levyt.

Tällä kertaa Pirun tusinansa avaa meille Matti Pajuniemi, jolta ilmestyi vuoden 2016 loppupuolella ansiokas suomalaisen progen historiaa luotaava tietokirja Prog Finlandia. Vuonna 2013 sama mies ehti julkaista progen kultavuodet 1967–1979 yli 150 artistin voimin esitelleen Aamunkoiton portit -teoksen. Sanomattakin on selvää, että rajaus kolmeentoista albumiin on tällaiset kirjajärkäleet tehtailleelle miehelle suorastaan pirullinen tehtävänanto... päästäkäämme Pajunimi ääneen:

 

– Useimmat listaamani levyt sijoittuvat kuunteluhistoriassani 80-luvun jälkipuoliskolle (olen syntynyt 1970), jolloin progesta oli jo muodostunut tärkein genreni. Vaikka listasinkin vain levyjä, jotka edelleen tuntuvat erityisiltä, 13:n otanta on auttamattoman suppea. Pidempään listaan voisi lisäksi kuulua mm. Pink Floyd, Caravan, Camel, Strawbs, Kate Bush, Peter Gabriel, Steve Hackett sekä sinfonikko Gustav Mahler.

Genesis:Selling England by the Pound (1973)

"Can you tell me where my country lies..." Tämä ilmavan upea albumi on Peter Gabrielin aikakauden taiteellinen huipentuma pienine notkahduksineenkin, mutta kovassa kuuntelussa ovat kautta aikain olleet myös kvartettivaiheen kaksi levyä, joilla Phil Collins astui rumpusettinsä takaa solistiksi. Niissäkin on vielä sinfonisuutta ja ennen kaikkea kaunis tunnelma.

Gentle Giant: The Edge of Twilight (1970-74).

Teininä en vielä ymmärtänyt yhtyeen nerokkuutta, mutta noin vuosikymmen myöhemmin silmäni avasi tämä tuplakokoelma, joka kattaa valtaosan viidestä hyvästä albumista. Maistiaisen uskomattoman toimivasta monitahoisuudesta antaa esimerkiksi 'Schooldays'.

 

 

Yes: Classic Yes (1970-77).

Yhtye, joka osasi yhdistää virtuositeetin suuriin tunteisiin ja laajoihin kaariin. En osannut valita klassikkoalbumeista itselleni tärkeintä, mutta tällä kelpo koosteella kuullaan mm. 'Heart of the Sunrise', 'Starship Trooper' sekä 'And You And I'. 

Van Der Graaf Generator: Pawn Hearts (1971).

Laulajanakin jyrkästi mielipiteitä jakavan Peter Hammillin luotsaama yhtye ei jätä ketään kylmäksi. Minuun tämän ja muiden klassikkolevyjen tummanpuhuva väkevyys jostain syystä puree täysillä, vaikken yleisesti ottaen kuuntele kovin "pimeää" musiikkia.

 

 

Mike Oldfield: Ommadawn (1975).

Instrumentaaliepiikkaa folkmausteilla. Etenkin ykkösosa kasvavine draamajännitteineen on hiuksianostattava. Levyn lopettava ratsastuksen ylistyslaulu on ihan sympaattinen eikä naiiviudessaankaan tärvele kunnianhimoista sävellyskokonaisuutta. 

Wigwam: Being (1974).

Olisiko tämä kaikkine koukeroisuuksineen ja vivahteikkaine sovituksineen Suomi-progen kirkkain mestariteos? Jukka Gustavsonin synkeähköä sävelkieltä tasapainottavat mukavasti Jim Pembroken melodisemmat osuudet.

 

The Moody Blues: To Our Children's Children's Children (1969).

Nuorena opiskelijanalkuna koin yhtyeen klassisen kauden 1967-1972 erittäin läheiseksi, eikä se tenho minnekään ole kadonnut. Mellotronintäyteinen lämmin soundi, lauluharmoniat, hienot melodiat...

Jethro Tull: Thick As a Brick (1972).

Yhdestä ainoasta polveilevasta biisistä koostuva progeklassikko. Ei varsinaisesti lukeutunut vielä teini-ikäni levyihin, mutta ennen pitkää Tull kipusi lempiprogebändieni joukkoon, ja tämä teos yhdessä Songs from the Woodin kanssa edustaa parhaimmistoa.

 

Renaissance: Novella (1977).

Renaissancen sen sijaan löysin varhain. Oi niitä aikoja, kun lähisupermarketista tarttui mukaan pikkurahalla tällaisia vinyyleitä! Harvat arvostavat juuri tätä, hieman sisäänpäin kääntynyttä albumia, mutta ehkä nostalgialisä tekee siitä itselleni rakkaan. Annie Haslam nyt on tietysti upeimpia lauluääniä mitä progessa on kuultu. 

Vangelis: El Greco (1998).

Kreikkalaisen syntikkamusamaestron henkevimpiä teoksia, vaatii kuulijaltaan syventymistä. Muita suosikkejani ovat mm. Blade Runner ja 1492 -soundtrackit.

 

Ketil Bjornstad ym: The Sea (1995).

Jazzia/fuusiota aloin kuunnella 90-luvun alkupuolella mm. Pat Methenyä diggaillen. Tämä melankolis-impressionistinen sävelteos pianolle, sähkökitaralle, sellolle ja rummuille on hieno esimerkki ECM-levy-yhtiön estetiikasta. Hiljaisuutta kunnioittava musiikki puhdistaa mieltä maailman melskeistä kuin käynti meren rannalla.

Marillion: Clutching at Straws (1987).

Marillion oli ensimmäinen fanituksen kohteeni, ja tämä aikoinaan hartaasti odotettu Fishin kauden päätösalbumi toimii hyvin vielä tänäänkin. Arvostan myös monia Steve Hogarthin kauden teoksia.

 

Jane Siberry: The Walking (1987).

Turhan tuntemattomaksi jäänyt kanadalainen taidepoppari ja hänen progressiivisin albuminsa, jossa sukelletaan häpeämättömän syviin tunteisiin.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Matti Pajuniemi   Kuvat: Que?
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 941 Palaa »