Matti Pajuniemi / Prog Finlandia

"Syöstään keijut vallastaan / Tuodaan norsut tilalle / Kaadetaan valheet kansan niskaan/ Jälleen on meidän yksi voitto"

Ei, kyseessä ei ole katkelma Donald Trumpin virkaanastujaispuheesta vaan suomalaisen progeyhtye Haikaran Jälleen on meidän -kappaleesta, joka julkaistiin yhtyeen debyyttilevyllä muuten sattumalta samana vuonna kuin Richard Nixon voitti USA:n presidentinvaalit ennätyssuurella valitsijamiesenemmistöllä.

Progressiivisen rockin yhteydessä puhutaan monesti norsujen sijaan toisesta raskastekoiseksi mielletystä eläinryhmästä, dinosauruksista. Puheet progen sukupuutosta ovat kuitenkin vahvasti liioiteltuja. Monet genren jättiläisistä – no nyt mentiin jo kuvitteellisten olentojen puolelle – vetävät keikoilleen edelleen jalkapallostadioneittain ihmisiä, jos kohta tyylipuhtaan progelevyn (siinäpä oksymoroni) keikkuminen minkään maan levylistojen kärjessä ei ole todennäköistä vuonna 2017.

Toisaalta uskalias ja samalla ajattomuuteen pyrkivä taide luo uskoa sille, että kaiken ei nykyisessä kvartaalimaailmassakaan tarvitse tapahtua tässä, heti ja nyt. Uskallusta ja kärsivällisyyttä – suoranaisen hullun päähänpiston – ovat vaatineet myös viimesyksyinen, suomalaisen progen historiaa luodannut tietokirja Prog Finlandia ja vuonna 2013 ilmestynyt, sittemmin valitettavasti loppuunmyyty Aamunkoiton portit, joka luotasi progen kultavuosia 1968–1979 maailmanlaajuisesti. Molempien kirjojen takaa löytyy pirkanmaalainen pitkän linjan progeharrastaja Matti Pajuniemi.

Hypätään saman tien syvään päähän ja yritetään taklata termit 'progressiivinen' ja 'proge' itsessään. Wikipedia tarjoaa progelle seuraavanlaisen määritelmän: "Progressiiviselle rockille on luonteenomaista musiikillinen kokeellisuus, joka ilmenee esimerkiksi epätavallisten instrumenttien, totutusta poikkeavien äänimaailmojen ja monimutkaisten kappalerakenteiden käytössä." Pajuniemelle määritelmä kelpaa, vaikka proge kaikessa monimuotoisuudessaan kaihtaakin tarkkoja lokerointeja.

 – Kuuntelijalle termi voi toimia täkynä, syynä odottaa musiikilta tavanomaista enemmän. Kenenkään ei onneksi tarvitse pitää kaikesta johonkin genreen mielletystä musiikista!

 

Genrejen kehityksessä on aina kyse hitaasta liukumisesta uudenlaiseen suuntaan – ylipäätään genret ovat tietenkin vain teennäisiä pulunkoloja. Kuinka merkityksellisiä lopulta ovat kysymykset, kuten mikä on progressiivista musiikkia, mikä ei; milloin "proge" syntyi ja niin edelleen? Aamunkoiton porteissa King Crimsonin debyyttilevyä In the Court of the Crimson King kutsutaan ensimmäiseksi varsinaiseksi progealbumiksi. Avaatko lukijoille vähän, mitä aivan erityistä tuossa levyssä mielestäsi on, mikä tekee siitä genren kivijalan?

 – Kuten kirjoissani sanon, sitä yleisesti pidetään sellaisena. Sen vaikutus progen jalostumiseen omaksi genrekseen oli huomattava. Totta kai sitä ennenkin tehtiin huimia sukelluksia progressiivisiin piirteisiin (esimerkiksi Procol Harumin In Held Twas in I -eepos edellisvuodelta 1968), mutta Crimson-debyytti tavallaan kristallisoi sen, mitä kaikkea proge voi olla. Aineksia mm. jazzista, taidemusiikista ja folkista on käytetty synnyttämään uudenlaista, tunnistettavaa estetiikkaa. Toisaalta on myös hyvä muistaa mellotronipioneeri Moody Bluesin antaneen King Crimsonille vaikutteita.

Tämän haastattelun kanssa samanaikaisesti julkaistussa Pirun tusina -artikkelissa Pajuniemi käy läpi kuunteluhistoriaansa tarkemmin, mutta tässäkin yhteydessä lienee hyvä kysyä, miten ja milloin mies päätyi progen pariin.

 – Omaa kuunteluhistoriaani pohjustivat 80-luvun alkupuolella isoveljeni ja -siskoni vinyylit, joiden joukossa oli mm. Asiaa, Sagaa, Oldfieldin Five Miles Out, Rushin Signals sekä Jon Andersonin Animation, jonka 9-minuuttinen, polveileva nimikappale lumosi minut täysin. Myös Dire Straitsin Telegraph Road avasi ovia eeppisyyteen. Vuonna 1986 innostuin TV-konsertin kautta Marillionista, eikä aikaakaan kun löysin 70-luvun klassisen progen aarteiston: Genesis, Yes, Pink Floyd, King Crimson, Camel, Renaissance...

Mistä sitten syntyi neljännesvuosisata myöhemmin ajatus kirjoittaa progesta kirja – tai itse asiassa kaksi?

– Nuoruudestani asti olen kirjoitellut kaikenlaista. Yliopistossa luin kirjallisuutta, ja yhtäkkistä päähänpistoa progekirjasta (kesällä 2010) edelsikin pienimuotoista kunnostautumista kirjallisuusaiheisen käyttötekstin parissa. Progelevyistä kirjoittamisen aloitin lähinnä omaksi ilokseni 2005 kansainvälisellä progesivustolla – jota ilman en kai olisikaan tullut tähän pisteeseen.

Miten kirjoitusprojektit suurin piirtein etenivät ja olivatko kirjat hyvin samanlaisia kirjoittaa? Mikä oli projekteissa hankalinta ja toisaalta antoisinta?

– Alkuideasta meni melkein kaksi vuotta ennen kuin ekan kirjan rakenne kirkastui mielessäni. Sinä aikana avustin Colossus-lehteä, haalin hulluna uusia progeartisteja käsiini sekä luin englanninkielistä progekirjallisuutta. Aamunkoiton portteja oli nautinto kirjoittaa, olihan suhteeni suureen osaan kohdemateriaalia jo vuosikymmenten mittainen.

– Suomalaisaineistoon minulla ei ollut vastaavanlaista pitkää kiintymystä, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Haastavinta suunnittelutyössä oli saada jäsennellympää otetta 2000-luvun suuresta artistimäärästä. Varsinaisen kirjoittamistyön potkaisi liikkeelle töistä jättäytyminen apurahan turvin. Siitä hetkestä alkaen työ sujui yhä paremmin, ja oli antoisaa saada levyjä uusilta artisteilta ja tarvittaessa olla heihin yhteyksissä. Oli myös tärkeää oivaltaa, että olin vapaa rajaamaan vähälle käsittelylle (tai jopa pois) mm. kirjastolainatuttavuuksia, joista en saanut oikein mitään irti kuuntelijana.

 

Vuosikymmenten progekuunteluhistoriasta huolimatta kirjaprojektit esittelivät Pajuniemelle valtavan määrän uusia tuttavuuksia. Prog Finlandia seuraa Suomi-progen kehitystä aivan tähän päivään saakka, mutta kansainvälisen progen suhteen Aamunkoiton porteissa raja vedetään 80-luvun taitteeseen. Miksi rajaus juuri näihin vuosiin?

– Yksinkertaisesti siksi, että vielä 70-luvun loppuvuosina ilmestyi paljon hienoja albumeita, ja toisaalta 80-luku on jo selkeästi uutta aikakautta. Tietoiset rajaukset ovat tärkeitä kaikissa kirjaprojekteissa. Kävipä yhdessä vaiheessa jopa mielessäni rajata ensimmäinen kirja pelkkään brittimusiikkiin, mutta ihan hyvä, etten sentään tehnyt niin. 

Aamunkoiton porteissa eniten tilaa saavat juuri brittiartistit, mutta itselleni mielenkiintoisimpia uusia tuttavuuksia tuntui löytyvän muista Euroopan maista, ennen kaikkea Italiasta. Pajuniemi mainitsee kirjassa muutamaan kertaan ajatuksen 1980-lukulaiseen ja tuoreempaan progeen pureutuvasta kirjasta, vaikka myöntääkin itselleen rakkaimpien progelevyjen olevan pitkälti 70-luvulta.

– Tietynlainen myöhempi pirstaloituminen ja progen alalajien kirjo tekee mahdollisesta trilogian täydentäjästä suuren haasteen, mutta ehdottomasti rajoittuminen neoprogeen ja sinfonisen progen perillisiin olisi kovin näköalatonta.

Maantieteellisesti rajatumman Prog Finlandian kohdalla Pajuniemi pitää homman hyvin kasassa esiteltyjen bändien valtavasta tyylivaihtelusta ja lähes 50 vuoden aikajanasta huolimatta. Saman kirjan kansiin mahtuvat niin Suomi-progen kantaisät, valtavirtaisemmiksi miellettyjen artistien (kuten Hectorin ja Hassisen koneen) progemmat tuotokset kuin vaikkapa ennakkoluuloton 2010-lukulainen electro-musiikki. Mahdolliseksi tämän laajan otannan tekee tiiviiden kirjan levy- ja bändiesittelyjen varaan rakentuva hakuteosmainen formaatti, jota myös Aamunkoiton portit hyödynsi.

– Tämä formaatti vain tuntui luontevimmalta. Huomasin lukijanakin pitäväni sen tyyppisistä kirjoista enemmän. Puhdasta hakuteosmaisuutta kuitenkin vältin mm. kronologisen lähestymistavan avulla. 

Vaikka proge ei sinänsä mikään mediaseksikäs aihe olekaan, voisi kuvitella että etenkin Prog Finlandiaa kohtaan on kiinnostusta siinä missä juuri juhlavuotensa ansiosta paljon esillä ollutta Love Recordsia ja Svart Recordsin aktiivista ja mitä ilmeisemmin kannattavalla pohjalla toimivaa uusintajulkaisutoimintaakin kohtaan. Minkälaisen vastaanoton Prog Finlandia on saanut?

– Alkuun kiinnostus kirjaa kohtaan levisi lähinnä Facebookissa, missä sille oli jo muodostunut ennakkokysyntää edeltäjäkirjan ansiosta. Pariin radiokanavaankin sain vierailukutsun! Kiittävien lukijakommenttien lisäksi myös varsinainen kritiikki on ollut erittäin myönteistä. Medianäkyvyys ja myynti hiipuivat talven varrella, mutta tammikuun lopulla Helsingin Sanomat julkaisi kirjasta kokosivun jutun ja aiheutti uuden myyntipiikin. Toki voisi kummeksua, ettei Suomi-progen historiikkia katsota arvion väärtiksi edes kaikissa rocklehdissä, mutta kaikkiaan olen kiitollinen kirjan saamasta huomiosta.

 

Kuinka tietoisen linjanvedon teit kirjoissa sen suhteen, kuinka paljon painotat omia suosikkejasi ja annat tilaa omille mielipiteillesi levykuvauksissa? Mielestäni tämä on kaksijakoinen juttu: kirjat antavat hyvän kuvan omasta musiikkimaustasi, mikä lukijan pitää sitten pystyä suhteuttamaan omaansa.

– Niin, tämä omien mielipiteitteni näkyvyys on hieman jakanut suhtautumista, joskin enimmäkseen sitä on kiitelty. En itse osaa tehdä musiikkia enkä tunne teoriaa, joten musiikkisuhteeni on puhtaasti elämyslähtöinen. Musiikkihan on arvokas asia juuri sen vastaanoton subjektiivisuuden ansiosta. Osanneeko kukaan kuvailla musiikkia, ainakaan lukijaystävällisesti maallikolle, suodattamatta sitä oman kokemusmaailmansa läpi? Koska kirjat ovat kuitenkin varsin kattavia, soin itselleni vapauden antaa omien painotusteni näkyä.

 

Koska jaat kirjoissasi bändit kotimaansa perusteella eri lukuihin Prog Finlandian ollessa tietenkin pyhitetty suomalaiselle progelle, on paikallaan kysyä, mitkä ovat mielestäsi suomalaisen progen ominaispiirteitä?

– Puhuttaessa varhaisesta Suomi-progesta Tolosineen, Gutseineen ja Pohjoloineen läheinen kytkös jazziin on oleellinen. 90-luvulla ja myöhemmin psykedeeliset piirteet ovat olleet aika hyvin läsnä erityisesti instrumentaalimusiikissa. Muistettakoon myös takakannen Uzva-sitaatissa mainittu "Suomi-progen rehellinen kauneus, orgaanisuus ja lämpö".

 

Etenkin Aamunkoiton porteissa toistuu fraasi/ajatus "progeharrastajalle bändin myöhemmät (ts. suoraviivaisemmat) tuotokset eivät ole kiinnostavia". Luen tuota fraasia tätä kysymystä varten tahallani kuin piru raamattua: ovatko progeharrastajat – tai jopa sinä itse – todellakin näin kapeakatseisia, että ilmaisun suoraviivaistuminen vähentää automaattisesti musiikin kiinnostavuutta?

– Ei toki automaattisesti vähennä, ja haluan painottaa, että pidän paljosta ei-progressiivisesta populaarimusiikista. Usein vain on niin, että kaupallisten paineiden alla progeyhtye ei enää kuulostanut yhtä vakuuttavalta. Ja toisaalta onhan siinä sekin puoli, että kun puhe on nimenomaan progesta, se muu on toisarvoisempaa. Kirjassa annan käsittelyn mm. Hectorin progeimmille teoksille, ja tietoisesti pidättäydyin kirjoittamasta hänen kokonaistuotannostaan kovin pitkälti. 

Jatkona edelliseen: mainitse jokin sinulle tärkeä/kovaa kolahtanut albumi progebändin pop-kaudelta. Entäpä kuinka dominoiva on progen rooli omassa kuunteluhistoriassasi ja -tottumuksissasi tänä päivänä?

– Yesin 90125 (1983) oli varhaisia kuuntelukokemuksiani ja suhtaudun siihen edellleen lämpimästi. Vertailun vuoksi: Yesin myöhempään, osin hyvinkin 'progeen' tuotantoon en tunne erityisen suurta mielenkiintoa, mieluummin laajennan kuunteluani eri bändeihin kuin pysyn uskollisena vanhoille suosikeilleni. Progen rooli on tietysti keskeinen, mutta saan elämyksiä monesta muustakin musiikista. Minulle tunneaspekti on tärkeä, ja hyvä laulelma- tai viihdekappale voi kolahtaa lujempaa kuin joku über-tekninen progerypistys.

Esimerkiksi progen – kuten myös metallin – kohdalla törmää melko usein keskusteluun siitä, onko bändi X progea vai ei. Ennen kaikkea tämä kertoo tietenkin progefanien intohimoisesta, kenties suojelevastakin suhteesta lempigenreensä. Ovatko lukijat lähteneet argumentoimaan jonkin oman kirjasta puuttuvan suosikkinsa puolesta; tai vastaavasti jotakin kirjassa olevaa, mielestään ei-progressiivista albumia/bändiä vastaan?

– Ei ole painavaa argumenttia tullut kumpaankaan suuntaan, sen sijaan tuli ilahtuneita huomioita tyyliin "mekin ollaan mukana!". Facebookin progeryhmässä on muutamaan kertaan postattu Prog Finlandian ulkopuolelle jääneitä artisteja, mikä on mielestäni täysin tervetullutta. Vaikka käsiteltyjen artistien summa meneekin kolmensadan paremmalle puolelle, joitakin jää väistämättä ulkopuolelle. Sekä omasta päätöksestäni että siksi, etten tuntenut kyseistä musiikkia.

 

Mielestäni sekä Aamunkoiton porteissa että Prog Finlandiassa tekstin sävy on kautta linjan hyvinkin kunnioittava, ja hetkittäin olisin kenties kaivannut esille tuotuihin mielipiteisiin enemmän suoruutta ja purevuutta. Mutta tilanne voidaan korjata tässä haastattelussa: mainitse tarvittaessa perustelujen kera mielestäsi 1) yliarvostetuin ja 2) viimeisin progebändi (saa olla tuoreempikin tapaus), joka loi uskoa liikkeen elinvoimaisuuteen Suomessa tai jopa maailmanlaajuisesti.

– En totta puhuen keksi yhtäkään progeartistia, jonka hyvällä omallatunnolla voisin julistaa yliarvostetuksi. Nykyään on pilvin pimein yhtyeitä, jotka valavat uskoa progen elinvoimaisuuteen. Vitkasteen huonosti tunnettua ainokaisalbumia Lestinjoki hehkutan kirjassa aika voimakkaasti. Se on aina harmillista, jos mainion yhtyeen ura jää lyhyeksi, ja siksi ilahduin esimerkiksi Discordian ja Paidarionin uutuuksista.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Antti Korpinen   Kuvat: Matti Pajuniemi
https://www.levykauppax.fi/book/pajuniemi_matti/prog_finlandia/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 787 Palaa »