Keikkaraportti: Sonic Syndicate, Ember Falls & Planet Case, Virgin Oil Co., Helsinki 10.2.2017

Jos Sonic Syndicaten viime vuonna ilmestynyttä Confessions-levyä luonnehtii ilmaisulla “yllättävän erilainen”, ei ainakaan syyllisty liioitteluun. Olihan se melkoisen mojova askel Radio Rockilta kohti Loopia – tai Tuskasta Weekend Festivalin suuntaan. Toki levyltä löytyy yhä jotain pientä metallisiivua, mutta tunnustettava se on, että Confessions edustaa kevyintä materiaalia mitä bändi ikinä on tehnyt.

Levyn julkaisun jälkeen bändi lähti kiertämään Eurooppaa, eikä täällä Pohjolassa näinollen päässyt bändin omaa keikkaa näkemään. Korvauksena tästä, bändi vietti viikkoa ennen julkaisua erityisen Sonic Syndicate -päivän Bar Bäkkärillä, joka tatuointien ja fanien kanssa ryyppäämisen lisäksi sisälsi myös vajaan tunnin verran bändin kovinkin energistä esiintymistä. Sellaista oikeaa, kunnon keikkaa saimme kuitenkin odottaa helmikuuhun asti, jolloin bändi viimein rantautui Suomen kamaralle kolmen keikan pituiselle minikiertueelle. Kaikilla kolmella keikalla mukana lavalla oli myös tuore kotimainen pumppu Ember Falls, illan avausvastuun vaihdellessa. Helsingissä tämä tehtävä oli annettu Planet Caselle.

 

PLANET CASE

Planet Case on ainakin itselleni tuiki tuntematon uusi suuruus. Musiikillisesti bändi on kyllä niin kaukana omalta mukavuusalueeltani kuin olla ja saattaa, mutta kun sitä kerran keikalle on lähdetty, oli sekin tietysti pakko tarkistaa. Kellon lyödessä h-hetken, lavalle nostetulla kankaalla alkoi laskuri laskea sekunteja kohti nollaa ja noin kahden sekunnin kohdalla lavalle saapui viisi nuorta hipsterimiestä, jotka löivät karkelot käyntiin.

Ensimmäisten tahtien aikana olivat soundit Virgin Oilissa pahasti pielessä ja ainakin laulumikrofoni näytti olevan aivan väärissä asetuksissa, koska solistin ääntä ei kuulunut juuri lainkaan. Vika saatiin kuitenkin nopeasti korjattua, mutta läpi setin ainoastaan rummut kuuluivat jatkuvasti puhtaan selvästi. Parissa biisissä myös lisäefektejä tarjonneet sähkörumpufillit jäivät lähes täysin kuulematta. Äänentoiston tarjoamaa aukkoa kundit kyllä paikkasivat eläytyvällä esiintymisellä. Harvoin on esimerkiksi tullut nähtyä artistia lavalla pomppimassa akustinen kitara kaulassa. Toki bändin laulaja Aleksi Yli-Sissala sitä myös siinä pomppiessaan soitti.


Parhaiten bändin noin puolen tunnin setistä jäi sen esiintymisen lisäksi mieleen kankaalla pyörineet efektit, jotka eivät juuri kalpene maailmantähtien rinnalla. Siinä pyöri videokuvaa ja erivärisiä muotoja, biisien tekstejä ja muuta mukavaa. Kun äijillä näyttää tuo soittotaitokin täyttävän kansainväliset mitat, on syytä odottaa että Planet Case jollain tavalla pintaan ponkaisee.

 

EMBER FALLS

Ember Fallsia olin ennen keikkaa kuullut yhden ainoan, Shut Down With Me -biisin, verran, eikä se millään muotoa huonolta korviini kuulostanut. Bändin debyyttikiekko Welcome To Ember Falls julkaistiin helmikuun 17. päivä ja tätä bändi tälläkin keikalla pääsi juhlistamaan. Kun repertuaarissa oli keikan aikaan vain se yksi vielä julkaisematta oleva levy, ei oikein voinut tietää mitä keikalta odottaa. Kun bändille vielä on annettu noin kolmen vartin verran aikaa, on sanomattakin selvää että debyyttilätty tuli kahlattua lähes kokonaan läpi.

Energiaa Ember Fallsilla näytti riittävän täyttämään ainakin yksi Virgin Oilin lava. Kun se lava ei enää kuusikolle riittänyt, voi tehdä kuten bändin basisti ja lähteä yleisön sekaan soittamaan. Visuaalisesti äijien täysipainoinen riehuminen lavalla toimi hienosti ja näytti uppoavan yleisöönkin hyvin. Itse asiassa niin hyvin, että joku sieltä yleisöstä kävi hakemassa tarjottimellisen jallusnapseja bändille, jotta pulssi ei ainakaan pääsisi laskemaan.


Soundimielessä Ember Fallsissa on vanhaa Dead By Aprilia sulautettuna Amaranthen turboahdettuun euroviisumetalliin, joka monella tapaa kuulostaa näiden esikuvien mukaisesti juuri ruotsalaiselta, eli melodiaa, melodiaa ja melodiaa. Erityisesti bändin laulaja Thomas Groven hennonkäheä lauluääni istuu juuri tämänkaltaiseen ilmaisuun täydellisesti. Lisää tunnetta vokaaleihin latasi örinäosuuksista vastaava karismaattinen kitaristi Calu, joka ainakin Virgin Oilissa latasi kaikkein eniten pökköä pesään. Eipä tässä juuri tarvitse hämmästyä, että bändi näinkin nopealla aikataululla sai itselleen globaalin levydiilin. Tie eteenpäin Ember Fallsilla on auki.

 

SONIC SYNDICATE

Ember Fallsin vetäydyttyä taka-alalle, esirippu vedettiin eteen lavan peittämään näkyvistä verhon takana tapahtuva viimeinen voitelu. Hieman ennakkoon ilmoitetusta aikataulusta myöhässä, viimeisimmän Confessions-levyn nimikappaleen tuttu rumpukomppi lähti käyntiin ja Sonic Syndicate nimenomaan ryntäsi lavalle. Kuin kaikkia keikkojen käsikirjoitusoppaita noudattaen, bändin laulaja Nathan Biggs huusi ensitöikseen mikrofoniin “Helsinki...scream”, ja vajaa parisataapäinen yleisö vastasi. Bändin edesottamukset tuntien, ei voinut odottaa kuin 100% antaumuksella heitettyä hikistä keikkaa ja sitä Sonic Syndicate tarjosikin täyslaidallisen.


Jo setin toisessa biisissä Beauty And The Freak Biggs pisti yleisön laulamaan ja yleisö tiesi luonnollisesti mitä tehdä. En tiedä oliko samaniltainen Kreatorin, Sepulturan ja Soilworkin keikka The Circuksessa vienyt osan potentiaalisesta yleisöstä, koska selvästi enemmän jengiä Virgin Oiliin olisi mahtunut. Bändi ei kuitenkaan tästä välittänyt, vaan pisti Biggsin esimerkin mukaisesti kaiken peliin. Lavan tapahtumia seuratessa ja kuunnellessa, tuli väistämättä ajatelleeksi, että miltähän kitaristi Robin Sjunnessonin äänihuulet oikeasti näyttävät ja kurkussa tuntuvat. Äijän äärimmäisen rosoinen ja käheä ääni kuulostaa aivan siltä kuin hän olisi syntymästään asti keskittynyt lähinnä jallunjuomiseen ja karjumiseen. Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että oma viehätyksensä miehen laulussa kuitenkin on.

Lähes jokaisen biisin välissä Biggs antoi vuolaita kehuja bändin faneille ja erityisesti Helsingille: “Home away from home”, kuten mies itse asian ilmaisi. Ehkä tätä sanotaan jokaisessa kyläpahasessa jossa bändi soittaa, mutta Biggsin koko olemus huokuu vilpitöntä kiitollisuutta ja uskon vahvasti miehen oikeasti tarkoittavan mitä sanoo. Tästä kieli myös tälle illalle varattu erikoisosuus, jossa muuten vahvasti läsnäolleet taustanauhat riisuttiin täysin pois, bändin soittaessa Closure- ja Halfway Down The Road -biisit akustisesti. Vaikka riehuminen hetkeksi taukosikin, energiataso salissa ei laskenut pätkääkään. Tämä jos jokin, on osoitus siitä että tietää mitä tekee ja tekee mitä tietää.

Viimeistä edellisellä Turn It Up -biisillä Biggs pisti yleisön vielä viimeistä kertaa pomppimaan ja siinä rytäkässä väitän tunteneeni, kuinka Virgin Oilin lattia alkoi joustaa jalkojeni alla. Kun bändi päätti settinsä Start A Wariin ja kävelin kohti narikkaa, olin yhtä kokemusta rikkaampi ja yleisesti fiilis oli jopa positiivinen. Tämähän juuri on elävän musiikin perimmäinen tarkoitus: ottaa hetkeksi etäisyyttä kaikkeen muuhun ja keskittyä johonkin voimaannuttavaan, jota artisti yleisölleen tarjoaa. Vaikka se matsku ei ihan täysin kolahda, voi hyvällä energialla ja esiintymisellä saada jopa diskoheviorkesteri vanhan metallijäärän nauttimaan näkemästään ja kuulemastaan. Loppujen lopuksi en oikeastaan mitään vähempää tältä illalta odottanutkaan.


Jos kokemuksesta jotain negatiivista pitää nostaa esiin, on se nämä saakelin soittoaikataulut. Erityisesti Virgin Oil tuntuu Helsingin keikkapaikoista olevan se, joka tekee parhaansa meikäläisen karkottamiseksi. Ennakkoaikataulun mukaan illan ensimmäisen bändin piti aloittaa kymmeneltä ja pääaktin puoliltaöin. Kun tästä tapojen mukaisesti se vartin myöhästyttiin, oli kello keikan päättyessä jo sen verran, että ne bändin lavalla kovasti hehkuttamat viralliset jatkot The Riffissä jäivät aivan varmasti helvetin lyhyiksi. Keikkapaikalle saapuessani vaihdoin muutaman sanan myös Biggsin kanssa aiheesta ja hän ihmetteli aivan samaan tapaan että mitä vi**ua. Ei moisessa ole yhtään mitään järkeä ja aivan varmasti tämän kaltainen yökyöpeleily karkottaa potentiaalista yleisöä.


Sonic Syndicaten setti: Confessions / Beauty And The Freak / I Like It Rough / Denied / Burn This City / It’s A Shame / Falling / Revolution / Crystalize / Russian Roulette / Closure / Halfway Down The Road / Jack Of Diamonds / Turn It Up / Start A War

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
https://fi-fi.facebook.com/SonicSyndicateBand/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 410 Palaa »
Bookmark and Share