-->
Keikkaraportti: Apocalyptica, Konzerthaus, Wien 9.2.2017

Konzerthaus Wien 9.2.2017

 

20 vuotta on siitäkin vierähtänyt, kun kotimaamme ihanuus, Apocalyptica, alkoi tömisyttää raskaamman musiikin maaperää omanlaisella näkemyksellään Metallican veisuista selloilla. Tähän kohtaan kuuluisi varmasti heittää jonkinlainen naseva kalatarina kyseisiltä ajoilta, mutta koska olen sitä ikäluokkaa, joka vuonna 1997 keskittyi potkimaan jalkapalloa takapihan nurmikolla muiden kersojen kanssa, taidan hypätä vanhojen muistelemisen ohi. Teitä ei varmaan myöskään kiinnosta kuulla, kuinka hankalaksi vapaalippujen ja fotopassien saaminen konserttisalilla oli tehty, joten hypätäänpä suoraan kiehtovan illan pariin Konzerthausissa. Paikkaa voisi kuvailla sellaiseksi vähän liiankin arvokkaan näköiseksi juhlasaliksi, jossa kainalo- ja muut aivopierut kannattaa jättää tekemättä.

 


Apocalyptica antoi odottaa itseään akateemisen vartin verran, minkä jälkeen konserttisalin valot hämärtyivät ja ilman intronauhaa lavalle kävellyt kvartetti saapui lavalle, kumarsi yleisön valtaisalle aplodimeluaallolle ja aloitti konsertin ensimmäisen osion. Tämä osio oli omistettu täysin Plays Metallica By Four Cellos -levylle, ja tämän myötä lavalla nähtiin neljäntenä sellistinä Antero Manninen (kuvassa oikealla). Ennen Harvester Of Sorrow’ta bändin isä, Eicca Toppinen, otti ensimmäisen kerran mikin käteensä, toivotteli yleisön lämpimästi tervetulleeksi tähän spesiaalikiertueen konserttiin ja nauttimaan näkemästään. Yleisö olikin läpi konsertin sen verran äänekästä laatua, että mikäli Toppinen ei olisi alkanut joka kerta puhua yleisön päälle, olisi itävaltalaisyleisö hurrannut ja taputtanut vaikka tunnin putkeen.

Noin 40 minuutin ensimmäinen osio meni ohi kuin siivillä. En ole koskaan ollut Apojen debyyttilevyn suurin fani, mutta kylläpä vain livenä hienosti toteutetulla ja näyttävällä show’lla levyn materiaali nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Konserttisalin paikat olivat kaikki istumapaikkoja, jonka vuoksi valokuvaajat päästettiin vain lavan toiselle sivulle katsojia häiritsemästä. Senpä vuoksi kuvista ei valitettavasti välity pelkistetyn hieno ja näyttävä lava-asetelma, joka koostui hieman Rammstein-fiilistä huokuneesta valtaisasta taustalakanasta, jonka edessä oli jokaisen soittajan edessä oma erillinen pienempi taustakangas heijastuksia varten. Valoshowkin oli parhaimmillaan vertaansa vailla, joten kyllä tässä annettiin maksavalle asiakkaalle aika lailla kaikkensa niin soitannon kuin tuotannonkin puolesta. Ennen kuin ensimmäinen osio laitettiin pakettiin, valokeilat kohdistettiin vielä kerran tätä kiertuetta varten mukaan tulleeseen Antero Manniseen. Mikäpä olisikaan sopinut tilanteeseen paremmin kuin Welcome Home (Sanitarium).

Väliaika oli 25 minuutin luokkaa. Suurin osa yleisöstä lähti hetkeksi pois salista, osa jäi katsomaan lavalle tehtäviä muutoksia. Toista settiä varten neljä pienempää taustalakanaa otettiin pois ja lavalle tuotiin Mikko Sirénin omanlaatuiselta näyttänyt rumpupatteristo. Katsoin konserttia yläparvelta (alla), varsin kaukana salin takaosassa, jonne rumpusetti näytti koostuvan varsinaisen rumpusetin päälle laitetuista ilmastointiputkien pätkistä ja erinäisistä pellinpaloista. Myös tästä isosta rautakasasta lähtenyt soundi oli enemmänkin hieman leikkisä lelusoundi, joten sen lisäksi, että yleisölle annettiin kaikkensa, ratsastettiin tässä myös jonkinlaisen hulluuden ja/tai nerouden aallonharjalla.




Illan pääpainotuksena oli tykittää Metallica-klassikoita tukka putkella, ja sitähän tässä saatiinkin koko rahan edestä. Olin erityisen mielissäni siitä, kuinka hyvin Apocalyptica hoiti yleisön viihdyttämisen lähestulkoon pelkkien sellosoittimien varassa. Perttu Kivilaakso hoiti ylimääräiset puheosuudet Toppisen kanssa, ja yleisö lähti For Whom The Bell Tollsin aikana mukaan kuin ampiainen hunajakulhoa kohti.

Kun yleisö oli saanut roppakaupalla haluamaansa, oli vuorossa vielä parit Metallica-veisut encoressa. Mahtavia viboja aikaan saanut Nothing Else Matters teki tehtävänsä, mutta voihan Mozart sentään, miten Onen alkusävelet ja -soolo vei tätä poikaa toisille ulottuvuuksille. Taianomainen ilta - se lienee oikea lause kuvaamaan fiiliksiäni.

Plays Metallica By Four Cellos -setti: Enter Sandman / Master Of Puppets / Harvester Of Sorrow / The Unforgiven / Sad But True / Creeping Death / Wherever I May Roam / Welcome Home (Sanitarium). Toinen setti Mikko Sirénin kanssa: Fade To Black / For Whom The Bell Tolls / Fight Fire With Fire / Until It Sleeps / Orion / Escape / Battery / Seek & Destroy. Encore: One / Nothing Else Matters.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Samuli Keskitalo   Kuvat: Anneli Keski-Petäjä, Samuli Keskitalo
http://www.apocalyptica.com/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 619 Palaa »
Bookmark and Share