-->
Keikkaraportti: Kreator, Sepultura, Soilwork & Aborted, The Circus, Helsinki 10.2.2017

Melkoinen on kattaus, oli ensimmäinen ajatukseni, kun Kreatorin ja kumppaneiden yhteiskeikka ilmoitettiin tapahtuvaksi. Pakkohan paikalle oli päästä; neljästä bändistä olin todistanut livenä aiemmin vain Kreatorin, senkin sivukorvalla etanolinkiskomisen ohella muutaman vuoden takaisessa Tuskassa. Entisestään kiinnostavammaksi tilaisuus muuttui, kun kolmella allekirjoittaneelle entuudestaan tutulla bändillä on allaan poikkeuksellisen kovat kiekot – vaikka eihän sitä melkein vuosi takaperin voinut tietää.

 

Aborted on minulle uusi tuttavuus. Yhtye veivaa varsin tavanomaista death metalia, jota toki kuuntelee, mutta ainakin minulla puolituntinen kului lähinnä kelloa vilkuillen. Iso vaikutus nuivalle suhtautumiselleni oli peräisin huonosta soundipolitiikasta: olin asemoitunut hyvissä ajoin vakiopaikalleni miksauskopin viereen, jossa, olen havainnut, soundit ovat yleensä parhaimmillaan. Poikkeuksellisesti soundit olivat aivan hirveää puuroa ensimmäisten biisien ajan; aloin epäillä omien korvatulppieni laatua sekä paikan akustiikkaa. Abortedin setin alkupuolella The Circuksen salin katkaiseva väliseinä oli vielä paikoillaan, mutta kun se avattiin, soundit ja kuuntelukokemus paranivat välittömästi. Muuta selkeää mielikuvaa Aborted ei jättänytkään, mutta jotakin bändi tekee oikein, kun pitti pyöri vinhasti aikaisesta soittoajankohdasta huolimatta.

Setti: Divine Impediment / Cadaverous Banquet / Meticulous Invagination / Necrotic Manifesto / Hecatomb / Coffin Upon Coffin / Termination Redux / Threading on Vermillion / Deception / Bit by Bit.

 

Soilworkin The Ride Majestic on hyvä levy, joka on viime aikoina pyörinyt paljon soittimessani. Sitä edeltävä levy, jota olen jaksanut kuunnella useammin kuin kerran, on Natural Born Chaos (2002) – on totuuden nimissä sanottava, että The Living Infinite (2013) on jäänyt hankkimatta, vaikka levy onkin kehuja keräillyt. Ensimmäisenä soitettu The Ride Majesticin nimikkobiisi olikin juuri niin hyvä livenä kuin toivoa sopii, vaikka yhtyeen vähäeleinen esiintyminen ei suuria riemunkiljahduksia aiheutakaan. Hieman yllättäen setti ei koostukaan uusimman levyn biiseistä, vahvistettuna takavuosien taatuilla hiteillä, vaan ralleja on valittu sieltä-täältä yhtyeen diskografiasta, myös niiltä heikommilta levyiltä Natural Born Chaosin ja The Ride Majesticin välillä. Tuntemattomat biisit sekoittuvat välittömästi keskenään, mikä taitaa olla Soilworkin perisynti: periaatteessa biisit ovat samasta puusta veistettyjä, mutta silti laadun ääripäät ovat kaukana toisistaan. En saa millään ralleista kiinni livenä, vaikka tokihan keikan seurailee vaivattomasti läpi. Björn ”Speed” Stridin lavakarisma on keskinkertainen, mutta idea valita yleisön joukosta pittikapteeni, jonka tehtävänä on nostattaa ja ylläpitää turpasaunaa tanssilattialla, on oivallinen jippo.

Setti: The Ride Majestic / Nerve / Rise Above the Sentiment / Bastard Chain / The Living Infinite I / The Chainheart Machine / Two Lives Worth Reckoning / Late for the Kill, Early for the Slaughter / Stabbing the Drama.

 

Ennakkoon odotin Sepulturan keikkaa eniten, sillä uusi Machine Messiah -levy on niin laadukas tuotos. Olen viime aikoina innostunut kuuntelemaan Derrick Green -aikaista Sepulturaa, josta olen (ikuisena vastarannan kiiskenä) saanut paljon paremmin otetta kuin Max Cavalera -aikaisesta ”oikeasta” Sepulturasta; samalla olen oppinut inhoamaan asennetta, jossa Green sivuutetaan ”uutena” tai ”vääränä” solistina bändille, vaikka hän on levyttänyt Sepulturan kanssa tuplasti pidempään kuin Cavalera. Eihän ne kaikki Green-levyt hyviä ole, tiedän kyllä, mutta Kairos (2011), Dante XXI (2006) ja Machine Messiah osoittavat yhtyeen olevan voimissaan ja tuottavan laatumateriaalia ilman kumpaakaan Cavaleraa. Toivonkin, että yhtye jättäisi Max-aikaiset biisit soittamatta ja keskittyisi menneisyyden sijaan nykyisyyteen.

Toiveeni on turha, vaikka setti painottaakin uutukaisen biisejä: lopulta setissä on biisejä vuosilta 1989-1998 ja 2017. Uudet biisit kuulostavat komealta livenä ja vanhat ikivihreät vedetään asiaankuuluvalla paatoksella. Soitannollisesti valitettavaa ei ole, ollenkaan, mutta esiintyminen on toinen juttu. Green seisoo samoilla jalansijoilla koko keikan – mitä nyt käy muutaman kerran hakkaamassa perkussioita – Paulo Jr. virnuilee yleisön sijaan bändikavereilleen ja Andreas Kisser soittelee keikan läpi lavan vasemmalta laidalta, ottaen parhaiten kontaktia yleisöön. Show’n pelastaa Eloy Casagrande, jonka soitto on huikeaa seurattavaa: kirjoitin itselleni muistiin seuraavan toteamuksen ”Toi rumpali on sairas jätkä”. Casagranden soitto ei horju, rytmit ovat kieroja ja energiataso on katossa; puolet keikasta kuluukin häntä seuraamalla.

Onhan se selvä, miksi Sepultura vanhoja biisejään veivaa: ne saavat porukan liikkeelle. Yleisö kuuntelee uudet kappaleet läpi, nyökkäilen niin hyväksyvästi kuin nykymuotoiselle Sepulturalle ”saa” olla hyväksyväinen, mutta kun Arise tai Desperate Cry, saati iänikuinen Roots Bloody Roots, kajahtavat ilmoille, kenttä herää eloon ja huutaa rallit mukana. Tiedän olevani todella pientä vähemmistöä, mutta alan toivoa Sepulturalta ”udojen” tekemistä – kiertuetta, jossa vedetään viimeistä kertaa ne ikivanhat rallit, ja sen jälkeen keskitytään vain omiin biiseihin. Niin tai näin, Sepultura veti perushyvän keikan, jonka Casagranden erinomainen ja viihdyttävä soitto pelasti.

Setti: I Am the Enemy / Phantom Self / Choke / Desperate Cry / Alethea / Sworn Oath / Inner Self / Resistant Parasites / Refuse/Resist / Arise / Ratamahatta / Roots Bloody Roots.

 

Unohdan aina välillä, kuinka iso bändi Kreator onkaan. Eihän siinä mitään: bändi on tehnyt nykymuodossaan hyviä ja suorastaan erinomaisia levyjä viitisentoista vuotta, unohtamatta klassikkostatuksen ansainneita levytyksiä neljännesvuosisadan takaa. Silti lähes loppuunmyyty The Circus huutamassa Hordes of Chaosia, Phantom Antichristia ja People of the Lieta yllättää. Kuten Sepultura, myös Kreator on julkaissut alkuvuonna tiukan levyn, Gods of Violencen, jolta voi vaivatta veivata puolentusinaa biisiä osana timanttista settiä – kun kylkeen vielä heitetään edeltävien levyjen helmet, niin eihän siinä valittaa voi. Ja juurikin näin tapahtui, vaikka yksi suosikeistani uudelta levyltä, Totalitarian Terror, jäikin kuulematta. Settivalinnoista voi aina nillittää, mutta Kreatorin kattaus oli liki-napakymppi.


Heti avausraidasta, Hordes of Chaosista, alkaen käy selväksi, että Mille Petrozza on iltaman paras nokkamies: hän ottaa kontaktia yleisöön paremmin kuin Green tai Speed ja piiskaa samalla kentän illan isoimpaan pittiin. Etenkin Total Deathin pitti on komeaa seurattavaa ja siitä petraa vain, tilan huomioon ottaen, massiivinen Wall of Death Fallen Brotherin lopuksi. Vaikka Millellä oli kitara ja laulu hoidettavinaan, hän onnistui silti pitämään yleisön hyppysissään. Tulen myös ihastelleeksi Sami Yli-Sirniön soittoa, vaikka eihän sen pitäisi enää tulla kenellekään yllätyksenä, että Yli-Sirniön liidit ovat iso osa nyky-Kreatorin erinomaisuuden syistä.

Eipä siinä sen enempää ole sanottavana, joten mitäpä sitä jaarittelemaan: loistava bändi veti erittäin onnistuneen keikan. Kotiin matkatessa huulillani on, univajeesta ja arkiväsymyksestä huolimatta, leveä virne.

Setti: Hordes of Chaos / Phobia / Satan Is Real / Gods of Violence / People of the Lie / Total Death / Phantom Antichrist / Fallen Brother / Enemy of God / From Flood into Fire / World War Now / Hail to the Hordes / Extreme Aggression / Civilization Collapse // Violent Revolution / Flag of Hate / Under the Guillotine / Pleasure to Kill.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Aleksi Peura   Kuvat: Tero Kukkonen
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1894 Palaa »
Bookmark and Share