-->
Keikkaraportti: Helmet & Local H, Klubi, Tampere 4.2.2017

Liekö Klubi ajatellut kuulijakuntaa, mutta lauantain aikaiset soittoajat saivat pohtimaan, että tästähän paikalle saapuneet perheenisät ja -äidit ehtivät vielä keikan jälkeen antamaan hyvänyönsuukon jälkikasvulleen. Ainakin yleistuntuma oli se, että harvassa alle kolmikymppiset olivat illan otannassa. Yhdysvaltalaista Helmetiä olivat tulleet kuuntelemaan ne ikivihreät sielut, jotka olivat olleet jo todistamassa yhtyeen kulta-aikoja 90-luvun alkupuolella. Nostalgiakiima siis väreili vahvasti ilmassa.

LOCAL H

Ennen pääesiintyjää lauteet lämmitti Illinoisin Local H (oik.), joka aikajanallisesti osuu samoihin vuosiin Helmetin kanssa. Kaksihenkisenä jo pitkään operoinut yhtye ei jäänyt tuijottelemaan kengänkärkiinsä vaan hoiti pestinsä kunnolla: kitaristi-laulaja Scott Lucas pöyhi pedaaliarsenaalistaan miellyttäviä matalataajuuksia ja muutenkin kokonaisvaltaista surinaa, kun taas rumpali Ryan Hardingin ”voimalla eikä niinkään taidolla” -henkinen paiskonta potki biisejä timakasti eteenpäin. Paikoin kadottiin kuitenkin feedbackien ja jumittavien sointujen maailmaan, mikä ei ollut ollenkaan huono juttu. Musiikillisesti Local H oli jossain Nirvanan ja noiserockin välimaastossa, ja vaikka bändi ei itselleni ollutkaan tuttu, esitys jäi hyvin mieleen. Saipa duo myös taustatukea Helmetin rytmiryhmältä Kyle Stevenson – Dave Case yhden biisin ajaksi.

 

HELMET

Local H:n jälkeen oli perheenisien ja -äitien aika palata teinipojiksi ja -tytöiksi ja kerääntyä 56-vuotiaan kummisedän ympärille kuuntelemaan tarinoita angstista, vihasta ja asenteesta. Ilman turhia yleisönhuudatuksia ja kosiskeluja Page Hamilton (yllä) otti lavan haltuun ja alkoi ryöpyttää yhtyeineen kappaleita bändin läpimurtoalbumilta Meantime (1992). Keikan puolessavälissä, kun Hamilton vihdoin ja viimein osoitti sanojaan yleisölle, illan anti tulikin selville: ensiksi kuultiin Meantime käänteisessä järjestyksessä, ja sitten olisi Bettyn (1994) vuoro. Nostalgiakiimainen yleisö saisi siis mitä tuli hakemaan. Syy tällaisille erikoisjärjestelyillekin löytyi: vuonna 2014 yhtyeen oli tarkoitus tulla Suomeen Betty-juhlakiertueen merkeissä, mutta Hamiltonin isän poismeno muutti suunnitelmat. Nyt siis Suomi palkittaisiin kaksin verroin.

Tällaisessa ratkaisussa oli etunsa ja haittansa. Settilistaan oli nyt päässyt mukaan harvinaisempiakin kappaleita, mutta rakenteellisesti keikan kliimaksi koettiin jo setin puolivälissä, kun sekä Meantimen että Bettyn laadullinen kärkikasti (Ironhead – In the Meantime – Wilma's Rainbow – Bisquits for Smut – Milquetoast) tuutattiin ilmoille peräperää. Niinpä kierrokset laskivat vähän liikaakin Bettyn loppusuoralla, kun sinänsä laadukkaat mutta hieman jo turhaan Helmetin konseptia toistaneet kappaleet seurasivat toinen toistaan – ennen varsinaisen setin lopettanut blues-herkuttelua Sam Hell.

 

Asenteen ja soiton puolesta Helmet piti kuitenkin tunnelman tiukasti hyppysissään. Yhtye puski nykiviin ja alusta loppuun drop D:ssä kulkeneisiin vaihtoehtojunttauksiinsa rutkasti voimaa ja sykettä. Vaikka miksaus kadottikin paikoin Hamiltonin omintakeiset kitarasoolot meluvallin taakse, osoitti mies olevan haka instrumenttinsa kanssa, olkoon kyse kirskuvasta surinasta tai melodisemmasta, jazzahtavasta liruttelusta. Myös rumpali Stevenson puolusti hyvin tonttiaan ärhäkällä mutta hyvin ajoitetulla paiskonnallaan basisti Casen ja kitaristi Dan Beemanin jäädessä enemmän statistin rooliin. Yleisö palkitsikin kovimmat vedot tasajalkaisella hypehdinnällä, joka sai ajatukset siirtymään kultaiselle ysärille – tosin noihin aikoihin oltaisiin vedetty vielä stagedivingit päälle.

Myös äreän miehen maineessa oleva Hamiltonkin lämpeni keikan loppupuolella – alkutaipaleella herra tuntui kun olevan enemmän kontaktissa miksaajan kuin oman bändinsä kanssa – ja oli selkeästi meiningin lumoissa naamalla vierailleesta hikisestä virneestä päätellen. Ennen encorea – jossa kuultiin muutama biisi vuoden 1997 Aftertastelta ja Just Another Victim -rypistys Judgement Night -leffan soundtrackilta – Hamilton intoutui jopa kertoilemaan pappavainaansa härskejä vitsejä ja hehkuttamaan – puoli-ironisesti? – Suomen kauniita sääoloja. Täytyy siis todeta, että musiikki liikuttaa ja tuo yhteen niin entiset teinit kuin musiikin pimeänraskaalle puolelle hairahtuneet jazz-ukkelit – yhtä suurta perhettä kaikki.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Antti Klemi   Kuvat: Antti Suonio
http://www.helmetmusic.com Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 498 Palaa »
Bookmark and Share