Keikkaraportti: Amoral -jäähyväiskeikka, Tavastia, Helsinki 5.1.2017

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanotaan. Se mielessämme keräännyimme sankoin joukoin Helsingin Tavastialle jättämään jäähyväiset Amoralille. Mitä lie nuorten Ben Varonin ja Juhana “Juffi” Karlssonin päässä pyörinyt, kun 90-luvun lopulla ryhtyivät soittamaan heavymetallia ja käynnistivät bändin, josta aikanaan muodostui Amoral. Ehkä nämä määrätietoiset herrat jo silloin näkivät taipaleensa selvänä: ensin valloitetaan kotimaa, siitä suunnataan Eurooppaan, Japaniin ja niin edespäin. Ken tietää, mutta bändin lähes 20-vuotinen taival on tuskin ihan kaikkia askelmerkkejä noudattanut. Miehet ja tyylit ovat vaihdelleet, mutta jälkikäteen voitanee sanoa, että oman kappaleensa Suomen 2000-luvun metallimusiikin historiikkiin Amoralkin on vääntänyt. En esimerkiksi usko, että monelle On The Rocksin keikalle on varta vasten väkeä saapunut aina Japanista saakka. Amoralin Old School -kiertueen keikalla sain tämän kuitenkin omin silmin todistaa. Lisäksi kun Amoralista puhutaan, on luonnollisesti pakko nostaa esiin vuonna 2008 tapahtunut solistinvaihdos. Jos Nightwishia ei oteta laskuihin mukaan, en usko, että kovinkaan monen muun kotimaisen bändin solistin nimeäminen olisi saanut niin paljon pöhinää aikaiseksi kuin mitä "Idols-Arin" nimitys Amoralin ympärille aikoinaan aiheutti. Voinee siis sanoa, että bändin kuoppajaisissa hääri melko monet keitokset läpi käynyt miehistö. Erikoiskeikalle saatiin mukaan jokainen bändin rivistössä koskaan vaikuttanut hahmo. Asiaan siis.

Kellon lyödessä yhdeksän Tavastian salin valot himmenivät ja taustamusiikki korvaantui illan teeman mukaisesti loppua viestivästä potpurrista. Doorsin The Endin, Lenny Kravitzin It Ain’t Over Til It’s Overin ja Queenin Who Wants To Live Foreverin jatkoksi soinut Pink Floydin Goodbye Cruel World jos mikä kielivät siitä, että nyt ollaan pistämässä hommaa viimeistä kertaa pakettiin: “Goodbye all you people / There’s nothing you can say / To make me change / My Mind / Goodbye”. Sangen kuvaavalla viestillä miehet aloittavat.

Intron hiljennyttyä äijät astelevat lavalle ja polkaisevat setin käyntiin tuoreimman In Sequence -levyn Rude Awakeningillä, joka näyttää heti, että Amoral todellakin aikoo kaatua täysissä voimissa ja saappaat jalassa. Setin kolme ensimmäistä biisiä seuraavat muutenkin sitä melko tavanomaista kaavaa. Neljännelle biisille kokoonpanoa vaihdetaan astetta vanhempaan, kun Silver Ots korvaa Masi Hukarin kitarassa ja Ville Sorvali Pekka Johanssonin bassossa. Vettä Vantaanjoessa on varmasti virrannut muutama litra siitä, kun Sorvali viimeksi Amoralia on soittanut, mutta vokaaleihin lavalle saapuu vielä vanhempaa partaa Matti Pitkäsen muodossa. Äijä murisee ensimmäiseltä demolta poimitun Metamorphosisin duettona Niko Kalliojärven kanssa ja ihan hienosti se näinkin monen vuoden jälkeen mieheltä irtoaa. Vanha vitsihän on, että se ensimmäinen demo on se kaikkein paras, kuten Niko Kalliojärvi biisin jälkeen naurahtaen toteaa. Saatan olla asiasta hieman eri mieltä.

Vedon jälkeen Pitkänen poistuu lavalta, mutta meno pysyy raskaan teknisen dödön puolella. Soitto on taidokasta, raskasta ja tuntuu uppoavan yleisöön kuin Wasa-laiva mereen Tukholman edustalla 1628 AD. Esimerkiksi biisiä D-Drop Bop bändi ei omien sanojensa mukaan ole soittanut kymmeneen vuoteen, mutta vahvasti se yhä lähtee. Olen todennut tämän ennenkin, mutta toteanpa taas: Kalliojärvi on aivan ilmiömäinen ja karismaattinen vokalisti. Äijä riehuu biisien aikana pitkin lavaa, pomppii kuin nuori Mike Patton konsanaan ja on kiistatta lavan kovin kurko. Jossain väliosassa mies pysähtyy eteeni, tuijottaa suoraan kohti ja näyttää elein, että irrotapa jätkä ne hiuksesi tuosta tiukasta nutturasta, jonka jostain kumman syystä olen illaksi päähäni kiristänyt. Nyt mennään eikä meinata, moshaus on välttämätöntä. Teen kuten käsketään ja annan pään heilua.

Kuuden nopeamman biisin jälkeen Kalliojärvi antaa tilaa Ari Koivuselle, joka lavalle noustessa hermostuksissaan mainostaa bändin keskittyvän nyt vuorostaan niihin neljän vanhemman levyn biiseihin. Nopeasti äijä kuitenkin korjaa erheensä ja ryhtyy vetämään neljän uudemman, hieman kevyemmän materiaalin levyjen biisejä läpi. Koivusen laulu on laadukasta, mutta jotenkin meno hieman uinahtaa eleettömän perus kasarirockin puolelle. Yleisöön biisit sen sijaan tuntuvat uppoavan vielä paremmin kuin vanhat. Kun Sounds Of Homea varten lava tyhjennetään Koivusta ja Ben Varonia lukuunottamatta, meno rauhoittuu entisestään. Koivunen kutsuu lavalle Janne Saksan ja Tommy Tuovisen mukaan laulamaan taustoja. Biisin tunnelma on herkkä ja kolmikon yhteislaulu kannattelee biisiä eteenpäin, kunnes Hukari astelee kesken kappaleen saksofoneineen lavalle. Bändi avaa biisillä sellaisen puolen itsestään, mitä tuskin koskaan ennen on lavalla nähty. Vedon jälkeen Varon toteaakin Amoralin olevan monta asiaa, mutta yksipuolinen bändi ei koskaan ole ollut. Kaksituntisen keikan nähtyäni en voi kuin yhtyä tähän toteamukseen.

Monipuolisuuden lisäksi nostaisin esiin myös sen, että puhtaasti soittotaitojen vinkkelistä katsottuna, Amoral on täynnä tekijämiehiä. Tuoreimman In Sequence -levyn kolmen kitaran biisit kuulostavat hienoilta myös livenä ja onhan siinä nyt aika paljon munaa, kun lavalla seisoo rivissä kolme kitarataituria. Erityisesti Hukari on kelpo kepittäjä, joka lavan sivulta nousee omasta mielestäni hienosti parrasvaloihin. Mainittakoon myös, että Kalliojärven örinän ja Koivusen putaan laulun kombo tukee hienosti toisiaan. Tavallaan se Amoralin vivahteikas tarina on johtanut juuri näin monipuoliseen kokonaisuuteen ja siksi bändin viimeiseksi jäänyt In Sequence on paitsi bändin täyteläisin, myös kaikista paras levy.

Encoressa soitetun Prolong A Stayn viimeisten iskujen päätyttyä ja outron pyöriessä kaikki kymmenen illan aikana lavalla riekkunutta jäsentä kerääntyvät vielä aivan viimeistä kertaa yhdessä kaulaillen riviin. Kiitokset ja kumarrukset ovat pitkiä ja hartaita, suosionosoitukset kaikuvat lämpimän onnellisina ilmoille. Muiden jo poistuttua basisti Pekka Johansson jää vielä yksin lavalle, kuin haluttomana päästämään irti tästä illasta, tästä bändistä, kaikesta siitä mitä Amoral on yhdeksäntoista vuoden aikana jäsenilleen edustanut. Yritän tulkita ilmettä miehen kasvoilla: onko se helpotusta, haikeutta, väsymystä vai pelkkää kiitollisuutta? Varmasti tätä kaikkea ja paljon muutakin. Sen, miltä tuntuu soittaa se vihoviimeinen keikka ja paketoida mennyt lopullisesti valmiiksi, tietävät vain ne ketkä sen ovat tehneet. Itse voin vain yrittää ymmärtää ja eläytyä. Tunnemyrsky menneen kahden tunnin aikana on jätkillä varmasti ollut normaalikeikkaa kovempi ja tähän on hyvä päättää: saappaat tiukasti jalassa ja elävältä haudattuna.

Tavastialta ulos kävellessäni päässäni soi toistolla Beneathin ärsyttävän tarttuva ja hieno riffi. Amoral hiljenee, mutta biisit elävät ikuisesti.

<

> Settilista: Rude Awakening / On The Other Side pt. 1  / No Familiar Faces  / Metamorphosis / Distract / Leave Your Dead Behind  / Lacrimal Gland  / D-Drop Bop  / Mute / Decrowning / Showdown / Release / If Not Here, Where?  / Sounds of Home  / Same Difference  / Wrapped in Barbwire / Dig Up Her Bones  / Exit  / Beneath. Encore: Prolong a Stay.

 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Henry Lunabba   Kuvat: Sari Katainen
http://www.amoralweb.com Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3266 Palaa »