Pirun tusina: Antti Loponen / Consciousness Removal Project

"Pirun tusina" on artikkelisarja, jossa raskaan musiikin vaikuttajat kertovat (noin) 13 eniten elämäänsä ja uraansa vaikuttanutta albumia. Tämä ei ole listaus "päivän parhaista levyistä", vaan kurkistus kirjoittajansa sisimpään – kuvaus niistä albumeista, jotka muovasivat kertojistaan juuri sellaisia kun he nyt ovat. Nämä ovat kertojilleen ne musiikkiteokset joiden mukana kirjoittajat alkoivat soittoharrastuksensa, suuntasivat musiikkimakunsa, ymmärsivät musiikista jotain suurta tai tajusivat haluavansa tulla muusikoksi. Nämä ovat kertojiensa elämän tärkeimmät levyt.

Tällä kertaa meille Pirun tusinansa kertoo suomalaisen post-metallin itseoikeutettu esitaistelija ja nykyinenkin etuvartio, jo komeat 13 vuotta Consciousness Removal Projectinsa aivoriihenä ja keskushahmona toiminut Antti Loponen. Antin levymuistelot suovat meille ainutlaatuisen katsantokannan yksinäisen post metal -airuemme musiikilliseen kehitykseen herkistä grunge-vuosista aina näiden päivien tuoreehkoon jazz-innostukseen saakka. Arvoisa yleisö, nämä ovat Antti Loposen musiikillisen kasvun virstanpylväät:

 

Nirvana - Live! Tonight! Sold Out!

Nirvana oli ensimmäinen bändi jota fanitin tosissani ysiluokan paikkeilla. Toki olin ennen sitä kuunnellut kaikenlaista, mutta Live! Tonight! Sold Out!-VHS:n kautta tuli kokonaisvaltainen pölähtäminen bändiin tabulatuurien kirjoittelua ja bootleg-vaihtelua myöten. Samalla perustin ensimmäisen oman grungebändini Exhaustedin. Vaikka kaikki Nirvanan albumit ovat omilla tavoillaan hienoja, ei niille tallentunut bändin live-energiaa samalla tavalla, kuin keikkataltioinneilta parhaimmillaan välittyy.

 

Tool - Lateralus

Ryhdyin kuuntelemaan Toolia vuoden 2001 paikkeilla. Bändi oli juuri esiintynyt Provinssirockissa, jonka olin itse jättänyt väliin ja monet kaverit hehkuttivat keikkaa. Toolissa viehättää omaperäisyys ja tyylitajuisuus. Toki on bändejä, jotka soittavat progressiivisemmin ja raskaammin, mutta minulle se oli lukioiässä riittävä annos. Toolin levyistä Lateralus on tasaisin kokonaisuus, jolla on myös mielestäni parhaat saundit ja parhaat yksittäiset biisit. Toolin biisejä on myös hauska soitella –  vaikka ne ovat pitkiä ja progressiivisia, usein ne rakentuvat vain yhden riffin variaatioista. Lisäksi monessa biisissä helpoimmat osuudet on kitaralla.

 

Faith No More - King For a Day, Fool For a Lifetime

Hankin tämän levyn kasettina jo heti sen ilmestyessä 1995, mutta kuuntelin siitä silloin lähinnä sinkkubiisejä. Biisienväliset tyylivaihtelut ja Pattonin häröilyt tuntuivat järjettömiltä, mutta vähitellen levy alkoi aueta biisi kerrallaan vuonna 2003, kun olin valmistautumissa ylioppilaskirjoituksiin. Digging the Grave on muuten mielestäni edelleen maailman paras rock-kappale. Olin ällistynyt kuullessani sen Kaisaniemen paluukeikalla 2009, kyseistä biisiä kun ei oltu juurikaan sitä ennen soitettu paluukiertueen keikoilla.

 

Slipknot - Slipknot

Slipknotin imago ja videobiisit olivat kiehtovia ja houkuttelivat fanittamaan, vaikken oikein ollut vielä tottunut rankemman metallin ilmaisukieleen. Lisäksi yksittäisiä biisejä kokeeksi kuunnellessa osuin jostain syystä aina kaikkein kakofonisimpiin, kuten Tattered and Torn. Lopulta tämäkin levy alkoi aueta biisi kerrallaan, ja sen kautta myös bändin muu tuotanto Mate Feed Kill Repeatia myöten. Myöhemmin bändi on toki väläytellyt enemmän melodisempaa puoltaan, mutta virallisen debyyttinsä groovea, energiaa ja konseptia se ei ole onnistunut päihittämään. Slipknot toimi minulle porttibändinä rankempaan musiikkiin, vuoden päästä tämän levyn bongaamisesta kuuntelin jo sujuvasti metalcore-bändejä ja Meshuggahia, ja siitä taas parin vuoden päästä jo kunnon death metalia.

 

Opeth - Damnation

Opethin tuotannossa on paljon erinomaisia levyjä, mutta lopulta tunnelmallinen Damnation on noussut niistä uniikeimmaksi. Se oli myös levy, jota bändiltä ensimmäisenä kuuntelin. Raskaammista levyistä suosikkini on tylyn synkkä Deliverance. Opeth on hyvä esimerkki bändistä, joka perustuu pitkälti yhden miehen visioon, vaikkakin Consciousness Removal Projectiin verrattuna basisti, kakkoskitaristi ja kosketinsoittaja soittavat levyillä ja saavat ehkä toteuttaa omia ideoitaankin. 

 

Godspeed You! Black Emperor - Lift Yr Skinny Fists Like Antennas to Heaven

Tehtyäni ensimmäisiä CRP:n kitarainstrumentaaleja vuonna 2004 minulle sanottiin niiden muistuttavan GY!BE:ä, joten päätin ottaa selvää tästä bändistä, jonka hankalan nimen olin kyllä usein kuullut. Aloitin tämän levyn nimibiisistä, joka alkaa bluegrassilla jatkuen eteeriseen kellopeliduettoon ja sen kautta ranskankieliseen lastenlauluun. Mietin että eihän tässä ole mitään järkeä ja jätin kuuntelun kesken. Myöhemmin pääsin touhuun sisään, muistaakseni Yanqui U.X.O.-levyltä löytyvän kitaravetoisemman Rockets Fall on Rocket Falls -biisin kautta, mutta lopulta pidin kuitenkin eniten tästä levystä sen tunnelman vuoksi. Nimibiisin hienouskin aukeni oikeastaan enemmän sen loppuosion kautta, vaikka kyllähän ne alun erilaiset äänityksetkin sulautuvat hienosti yhteen kuin ottaen vastaan lähetyksiä jostain toispuoleisesta. Bändin paluukeikat vuonna 2010 ovat myös parhaiden näkemieni keikkojen joukossa, vaikka oikeastaan pitäisi puhua konserteista. Tämä bändi kyllä mullisti käsitykseni dynamiikan käytöstä livetilanteessa.

 

Isis - Panopticon & Cult of Luna - Somewhere Along the Highway & Callisto - Noir

Muistan elävästi syyskuisen illan vuonna 2004 , kun opiskelukaverini Mikko lähetti minulle IRCin kautta RAR-pakettina Isis-yhtyeen Panopticon-levyn. Taas kerran laulusaundiin totuttelu kesti hetken, mutta levyn tunnelma vei mennessään. Oikeastaan samaan aikaan löysin myös Calliston ja Cult of Lunan, joista kaikista kolmesta on sittemmin tullut ikisuosikkejani (vaikkakin Calliston ja Cult of Lunan parhaat levyt ilmestyivätkin vasta 2006). Sain myös huomata, että tämäntyylinen musiikki toimii mahtavasti livenä, erityisesti Cult of Lunan keikka Ilosaarirockissa 2008 ja Calliston intiimit klubikeikat ennen laulajanvaihdosta ovat jääneet mieleen. On toki pakko myöntää, että näiden yhtyeiden vuoksi innostuin tekemään CRP:n puitteissa kitarainstrumentaalien sijasta post-metallia, joka alkuvaiheessa ei ollut kovin omaperäistä.

 

Brian Eno - Music For Airports

Kuulin ensimmäisen kerran tämän levyn avausraidan suorittaessani siviilipalvelusta Radio Moreenin juontaja/äänitarkkailijana kesällä 2006 osana erästä avustajan tekemää ohjelmaa, joka oli etukäteen nauhoitettu ja lähetetty toimitukseen. Muistan, että olin haltioissani biisin rauhoittavasta tunnelmasta, mutta pahaksi onneksi biisin tai esittäjän nimeä ei juonnettu. Teosto-lapusta tarkistamalla selvisi onneksi artistin nimi, ja tiesin mitä levyä lähteä hankimaan. Vaikka Music For Airports onkin kestosuosikkini, on Enolla muitakin hyviä ambient-levyjä, kuten On Land ja Apollo.

 

Earth - Hibernaculum

Pitkään tunsin Earthin vain hämäränä stoner-bändinä, jonka kitaristi osti Kurt Cobainille haulikon. Miltei kymmenen vuoden tauon jälkeiset 2000-luvun kantrilevyt olivat kuitenkin kuin uusi alku ja jälleen jotain aivan ennenkuulumatonta. Tämä bändi määritteli näillä levytyksillään uudelleen hitauden ja raskauden, jota muut voivat vain yrittää tavoitella. Earth toimii myös livenä hienosti. Tavastialla 2011 bändillä ei ollut lainkaan henkilökuntaa, vaan Dylan Carlson oli itse myymässä t-paitoja ja bändi pystytti soittimensa itse keikan aluksi. Ihailtavaa jaksamista.

 

Cloudkicker - Portmonteau

Muistan elävästi hetken kesältä 2010, kun pistin soimaan ensimmäistä kertaa Portmonteaun. Kuuntelin progressiivista ja utuista introa ajatellen että tämä on taas yksi näitä bändejä. Yhtäkkiä käyntiin lähtevä riffipyörremyrsky veti jalat alta. Riffin päälle oli myös tehty monisyinen äänimatto, kuin soittaisi päällekkäin ambienttia ja djenttiä. Tässä vaiheessa en edes tiennyt, että Cloudkicker toimi samalla periaatteella kuin CRP – kaveri teki levyt kokonaan yksin ja jakoi tuotokset ilmaiseksi netissä (tuolloin ei eletty vielä Spotifyn aikakautta). Tätä ennen olin hieman häpeillyt sitä, että CRP on sooloprojekti, ja yritin tehdä siitä bändimäisempää nostamalla esiin livekokoonpanon jäseniä promokuviin. Cloudkickerin myötä tajusin, että sooloprojektina toimiminen voisi olla voimavara ja muista erottava tekijä, ja uskalsin tuoda sen ylpeänä esiin.

 

Bremer / McCoy - Ordet

Tähän vielä yksi tuoreempi suositus uusimmasta innostuksestani, jazzista. Tässä tanskalaisbändissä on vain kaksi jäsentä, kontrabasisti ja pianisti, joka soittaa myös Rhodes-sähköpianoa. Jazzissa vierastan kaoottisuutta, jota usein tehdään torvilla, mutta tällaisesta leppoisan tummasta tunnelmasta minä nautin. Bändi toimi myös livenä erinomaisesti dub-delay-hommia myöten.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Antti Loponen   Kuvat: Antti Loponen
http://www.consciousnessremovalproject.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2023 Palaa »