Festariraportti: The Ultimate Revenge of Heavy Metal, Nosturi, Helsinki 4.-5.3.2016

Hevibuumi – oliks se jo, meniks se jo ja olinks mä siellä? Varsinainen hevin viimeisin kultakausi taisi alkaa taittua kymmenisen vuotta sitten, kun Nightwishin, Children of Bodomin ja Sonata Arctican vanavedessä heavy metalia uuteen kukoistukseen hedelmöittämään pyrkineet monenmoiset Spine-mällin pisarat alkoivat enenevässä määrin räiskyä kuivaan maahan.

Tosityypit tosin tietävät, että tosimetalli ei koskaan kuole, ja nyt pitkään pinnan alla pulppuillut heavy metal -hyörinä on pääsemässä kunnolla esiin, vaikkapa tässäkin tapahtumassa esiintyneen Rangerin voimin. Ei olekaan enää näinä päivinä kummallista, että keikoilla näkee obskyyrein pätsein koristeltuja farkkuliivejä tai että inspiraatiota haetaan itäblokin unohdetuista hevikuriositeeteista. Jos sanonta "you are what you wear" pitää paikkansa, maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna Nosturin valtasivat todelliset hevifanaatikot.

Mutta onko heavy metalin henki tällaisissa asioissa vai jossakin muussa? Hyväksi tutkimusalustaksi osoittautui siipiään kokeillut Ultimate Revenge of Heavy Metal -festivaali, joka täytti Nosturin kahden päivän ajaksi uusilla ja vanhoilla metallijoukkueilla – ja tietenkin laumalla metalliveljiä ja -sisaria, joita myös yleisöksi voi kutsua.


PERJANTAI

Nosturin kostokarkelot sai aloittaa pietarilainen Blazing Rust (oik.). Yhtye oli esiintyjälistan tuntemattomimpia nimiä, ja varsin ohimeneväksi ihmeeksi bändi näin keikkaolosuhteissakin jäi. Blazing Rust tarjoili turvallista hard rock -sävytteistä heavy metalia, joka ei oikein lähtenyt lentoon missään vaiheessa. Tuplakitaroita tarjoiltiin ja rokkielkeitä oli tarpeeksi, mutta lopputulos oli siltikin vaisu – ainoastaan loppuun isketyt Tank-laina This Means War ja yhtyeen nimibiisi säväyttivät suoraviivaisuudellaan. Kun yleisöäkin oli eksynyt paikalle seitsemän pintaan vasta kourallinen, menivät Igor Arbuzovin huudatuksetkin harakoille. (AKle)

Suomen vastaus venäläiselle heavy metal -räpyttelylle tuli viime vuosina kovaan lentoon lähdössä olleen Rangerin (yllä.) muodossa. Pääosin englanniksi päästeltyjen välispiikkien perusteella bändi on valmistelemassa myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa kakkoslättyään, jolta kuultiin jo myös maistiaisia.

Sen verran kuumottavaa oli Rangerin meininki, että ennen keikan puoliväliä vaatetus oli ehtinyt vähentyä niin lavalla kuin yleisössäkin. Oliko itselläni sitten käynnistymisvaikeuksia, kun yhtyeen nopeasti nollasta sataan kiihtynyt speed metal ei kuitenkaan tehnyt suurta vaikutusta. Kaikkein kovin intensiteetti bändin esiintymisestä tuntui neljän biisin jälkeen kaiken lisäksi taittuvan, vaikka esiintyminen tämänkin jälkeen oli energistä ja kirjaimellisesti ilmeikästä.

Vaikka Ranger onkin valitsemansa tyylilajin myötä maalannut itsensä nurkkaan, jäin kaipaamaan bändin settiin enemmän dynamiikkaa. Tätä ohjenuoraa parhaiten toteuttivat keskitempoinen Knights of Darkness ja sitä seurannut Ranger. Muuten bändin ja ärsyttävyyteen asti kiivaasti välkkyneiden valojen kilpajuoksu ei näin alkuillasta tarjonnut itselleni kuin tuulahduksen vauhdin hurmaa. (AKor)

Mistä tietää, että saksalaisyhtye on päässyt ulkomaille? No, rautaristit ilmaantuvat kuin itsestään niin kauloihin kuin kitaroihinkin. Leikki sikseen, sillä germaaniorkesteri Blizzen (oik.) vuodatti blitzkriegiaan yleisön niskaan tasavarman maistuvasti. Yhtyeen hevissä oli napakkaa vauhdikkuutta ja sopiviin väleihin haudattuja koukkuja, ja bändi antoikin itsestään ammattimaisen kuvan ainakin musiikkinsa osalta – kitaravirittelyiden aikana höpötetyt ”Are you interested in vinyl” -lausahdukset osoittivat taas nuoren yhtyeen pienen epävarmuuden. Soitto kuitenkin kulki, ja vaikka keikan edetessä maneerit niin biisimateriaalissa kuin laulaja-basisti Daniel Steckenmesserin laulukuvioissa alkoivat puuduttaa, ainakin Time Machine jäi mieleen soimaan. (AKle)

Pari vuotta sitten hienon kakkoslevynsä julkaisseet Trialin (alla) ruotsalaisvesselit olivat perjantain bändikavalkadin nuorin ilmestys, mutta se kuului vain positiivisella tavalla yhtyeen musiikissa. Vaikka Trial hevin parissa toki operoikin, on sen musiikissa tilaa myös bändiläisten omalle visiolle, jossa myös jäsenistön tausta death/black metalin parissa sekä kuului että näkyi: ylvästä hevittelyä saattoi seurata tai säestää sopivasti repivä tremoloriffi ja laulajan esiintyminen sisälsi loitsujaan pudottelevan maagikon elkeitä tavanomaisen pullistelun sijaan. Kaikki tämä teki eron muodollisesti pätevän mutta todella tylsän Blizzenin ja musiikillisesti aidosti kiinnostavan ja vetreän Trialin välillä kristallinkirkkaaksi.

Yleisö tuntui saavan kiinni mainitun kakkosalbumin materiaaliin keskittyneen Trialin musisoinnista sitä paremmin mitä pidemmälle keikka eteni, ja kolmevarttinen keikka olisikin ollut illan kovin, ellei… (AKor)


...paikalle olisi Tanskasta raahattu vuonna 1984 tähtitieteellisen hyvän debyytin julkaissutta Witch Crossia (yllä.). Kokoonpano ei toki ole säilynyt aivan samana, ja parin vuoden takainen kakkoslevy todistaa, että lihasmuisti hittihevibiisien tekemiseen ei ole täysin säilynyt, mutta etenkin neljä Fit for Fight -levyltä soitettua raitaa saivat yleisön laulamaan ja puimaan nyrkkiä riemuissaan. Esimerkiksi Fight the Firessa yleisö lauloi mukana jopa väliosan kitaramelodiat kuin jalkapallostadionin yleisö konsanaan. Tuoreemmat Axe to Grindin rallit solahtivat nekin settiin kivuttomasti, mutta silti biisien 30 vuoden ikäero kuului selvästi kappaleiden poljennossa – 80-luvun veisujen eduksi. Olisin mieluusti kuullut Fit for Fightilta enemmänkin materiaalia, mutta nyt setin täydensi enää komea Saxon-cover Strong Arm of the Law, joka luonnollisesti sai yleisössä aikaan vähintäänkin hyväksyvää nyökkäilyä. (AKor)


Perjantain isojen ärrien kokoontumisajot Nosturissa Ranen ja Railin ohella täydensi tietenkin Rami. Kuten bändin nimen kirjoitusasustakin voi päätellä, tämä ruotsalaisbändi jos mikä kirjoittaisi myös sanan METAL isoilla kirjaimilla. RAMin (yllä) viimevuotiselta Svbversvm-levyltä irrotettua The Usurperia lukuun ottamatta bändi täytti slottinsa todella hellittämättömällä hevilanauksella, joka oli tavallaan vastaanpanematonta ja vakuuttavaa, toisaalta tasapaksua ja tehotonta. Eräs tuttavani totesikin, että voihan sitä Turbo Loveria ja Breaking the Law'ta joskus kuunnella vaikka sen 45 minuuttia putkeen - olkoonkin, että RAMin biisit eivät mainittujen Priest-klassikoiden luokkaan kuulukaan. Lavatoiminta ja etenkin yhteensoitto tekivät RAMista kuitenkin illan rasvatuimman sotakoneen. Metalliset irvistykset ja muut eleet koristelivat esiintymisen asiaankuuluvalla ärhäkkyydellä, mutta korostivat entisestään bändin ulkoa opittua ulosantia. Keikalla yhtyeen melko tavanomaiset kappaleet kuitenkin piristyivät mukavasti, joten perjantain parempaan puoliskoon RAM kuitenkin kuului. (AKor) 

Illan Pohjoismaa-kilvoittelun sai päättää isäntämaan edustaja Oz. Bändi oli jykevässä tikissä ja tuntui nauttivan selkeästi lavalla olostaan, ja myös Nosturin jo vahvasti päihtynyt yleisö otti kotimaan harvakseltaan keikkailevat urhot ilolla vastaan. Olipa nuoremman katsojakaartin sekaan lipunut myös bändin todellisia pitkäaikaisempia seuraajia, joista keikan aikana yksi herrasmies ehti valistaa lähistölle jämähtänyttä rivikuuntelijaa muun muassa seuraavilla faktoilla: Ozin rumpali ei aikoinaan voinut sietää päihteitä bänditouhuissa, samainen rumpali ehti bändin tauon aikana väitellä itsensä kemian tohtoriksi, nuoremman kitaristin ikä on 23 vuotta ja hänet on opettanut soittamaan bändin vanhempi kitaristi, kitaristeista nuorempaa oli pyydetty tekemään bändille viisi biisiä mutta tämä olikin hetken päästä tuonut treeneihin 25 biisiä ja kysynyt tarviiko tehdä lisää. Kaikkea sitä oppii, kun korvat eivät ole ruOzteessa.

Mutta itse musiikkiin. Oz tarjoili biisien puolesta niin uutta kuin vanhaa, mutta vahvimmat tunne-elämykset irrottivat oikeutetusti ne vanhat klassikot, jotka oli vihdoin päästetty pannasta – mustaan magiaan pohjaavat veisut oli nimittäin pyyhitty jo pitkään settilistalta. Nyt kuitenkin ilo oli ylimmillään, kun pahaenteisesti pumppaava Black Candles ja silkkaa nerokkuutta tihkuva Turn the Cross Upside Down räjähtelivät Nosturin ilmanalassa.

Ero muutamaan uudempaan turhakkeeseen olikin niin suuri, että Oz olisi voinut kevyesti typistää keikan mittaa ja parantaa näin settinsä iskukykyä. Nyt ainakin laulaja Ape De Martinin äänijänteet tuntuivat väsähtävän paikka paikoin. Kitaristikaksikko Johnny ja Juzzy taas jaksoivat vastapainoksi tilutella niin mittavasti, että sinänsä räyhäkkäälle päätösbiisille III Warning ei meinannut tulla loppua sitten millään. Oz jättikin jälkeensä hieman ristiriitaisen fiiliksen: huippukohdat erottuivat kirkkaasti settilistasta, mutta tasapaksua muhjua oli liikaa timanttien seassa. (AKle)

 

LAUANTAI

Lauantaille oli tehty logistisia muutoksia ja lavan edustalle pääsi vastaanottamaan heavy metalin ilosanomaa tuoppi tai tölkki kädessä – perjantaina hyvää tarkoittanut “pennutkin paikalle” -ratkaisu jätti nimittäin monet katselemaan keikkoja anniskelualueelle. Tämä muutos ei kuitenkaan pelastanut toisen päivän avausaktia Satan's Fallia, sillä kuten perjantainakin, myös lauantaina ei seitsemän pintaan paikalle ollut kerääntynyt kuin kourallinen ihmisiä. Jotkut olivat toki kunnioitettavasti ottamassa vauhtia alakerran dj-meiningeistä (vas.). Onneksi tilanne hieman parani keikan loppupuolella, mutta mitään villiintymistä ei kuitenkaan ilmassa väreillyt. Tähän yksi syy oli myös Satan's Fallin musiikki, joka ei kauheasti perusheavysta eronnut. Kappaleihin oli upotettu keskitempoista rouhintaa, vimmaisia kiristyksiä ja rutkasti kitaratilua, mutta mikään kappale ei lyhyestä setistä noussut toisten yläpuolelle. Ehkä bändin olisi kannattanut ottaa niksi jos toinenkin Mercyful Faten biisikaimaltaan? No, kyseessä on vasta yhden demon julkaissut kokoonpano, joten josko se oma ilme löytyisi ajan myötä. (AKle)


Tamperelainen Evil-Lÿn (oik.) ei ole urallaan kiirettä pitänyt, jos katsoo kohta kymmenvuotiaan bändin diskografiaa. Tähän mennessä kaksi pienjulkaisua maailmalle saatellut yhtye on kuitenkin keikkaillut kohtuullisen ahkerasti Suomessa ja tehnyt pistokeikkoja Kreikkaa myöden. Sen verran on bändin kokoonpano kuitenkin vuosien varrella elänyt, että bändi ei ole tallentamismoodiin kunnolla päässyt.

Lavalla bändi joka tapauksessa näyttää aidosti tekemisestään nauttivalta, yhtenäiseltä viisikolta. Syyskuisesta Tampereen-keikasta bändi oli hitsautunut yhä paremmin yhteen ja tarjosi nyt Nosturin alkuillan kankeudesta kärsineelle yleisölle maistiaisia niin jo julkaistusta kuin tulevasta tuotannostaan. Jo syksyltä mieleen jääneen In the Conventin kaltaiset biisit eivät jätä kysymyksiä bändin potentiaalista, jos kohta kaikissa biiseissä ei samanlaista koukuttavuutta olekaan. Keikka tuntui yleisölle silti maistuvan. Ainakin yksi fani oli selvästi Evil-Lÿnia silmällä pitäen lähtenyt notkistamaan vointiaan jo hyvissä ajoin päivällä ja pyrki biisien välissä dialogiin yhden jos toisenkin bändiläisen kanssa. Tiettävästi kyseisen herrasmiehen ilta Nosturissa päättyikin tähän keikkaan. Siitä bändillekin mallia kuntohuipun oikeaan ajoitukseen, kun toivottavasti lähitulevaisuudessa löytävät itsensä myös studiosta. (AKor)

 

 


Lauantain kotimaisen kimaran päätti Lord Fist, ja makoisasti bändi tämän tekikin. Lord Fist osoitti, kuinka biiseihin voi ladata energiaa, ilmavuutta ja hyviä ideoita perinteistä tinkimättä, ja lopputulos olikin omasta mielestäni illan paras. Ruuhkatukkansa takaa kitaristi-laulaja Perttu Koivunen (yllä) päästeli laadukasta laulutyöskentelyä, ja melodiahekumoinnit toisen kitaristin Niko Kolehmaisen kanssa osuivat saumattomasti yksiin. Yleisö vastasi Lord Fistin energiatasoihin samalla mitalla, ja esimerkiksi tenhoavan Who Wants to Live Foreverin aikana oli aistittavissa jo hurmoshenkistä menoa. Hikinen ja positiivinen performanssi. (AKle)

Fiilikset kokivat kuitenkin takapakin, kun pohjoisirlantilainen Terminus saapui lavalle. Avauskappale lupasi vielä hyvää Solstice-henkisellä, mahtipontisella ja jylhällä messuamisellaan, mutta pian yhtyeen meno vesittyi tasapaksuksi puurtamiseksi, joka ei heilauttanut mieltä suuntaan tai toiseen. Bändi oli liian ärhäkkä ollakseen eeppinen ja liian raskassoutuinen ollakseen ravisuttava, ja niinpä Terminus jäi kahden ääripään väliin harhailemaan. Bändillä oli kyllä kokemusta ja soittotaitoa hyppysissään, mutta nyt itse biisit olivat se, mikä mätti. Kun basarit vielä jyräsivät laulaja James Beattien (oik.) suorituksen ja muidenkin nyanssien ylitse, oli pakko luovuttaa keikan loppuvaiheilla ja siirtyä alakertaan puhdistamaan mielentilaa virkistävillä juomilla. (AKle)

 

Onneksi paluu lavan luokse tapahtui paremmissa merkeissä. Ennakkokuuntelun perusteella Evil Invaders (alla.) kuulosti kakkosluokan speed metal -kohkaamiselta, mutta live-olosuhteissa tämä belgialaisnelikko piikitti olemukseensa rutkasti lisää tehokkuutta. Nuoret miehet jumppasivat pitkin lavaa useamman kilometrin verran, ja tuulikone hoiti kutrit kuntoon. Eipä nyt kuulluista kappaleista mikään jäänyt muistoihin kummittelemaan, ja laulut olivat sitä perinteistä ärjähtelyä ja kiekumista, mutta energiatasojen ja innokkuuden osalta Evil Invaders oli virneen kasvoille nostavaa seurattavaa. Myös Exodus-cover Fabulous Disaster osui just eikä melkein kohdilleen settilistaan. Kollega Korpisen kanssa tulikin veikattua, että jos Ranger sattuu olemaan jossakin muualla ensi vuoden Tuskan aikaan, saisivat festarit Evil Invadersista kelpo paikkaajan. (AKle)

 

Belgialaisen speed metal -aerobicin jälkeen oli Savagen (vas.) vuoro valloittaa lava. Jos arvasi perjantaina Witch Crossin heittävän 30 vuotta vanhojen klassikkobiisien sekaan tuorempaakin materiaalia, sama oli odotusarvo lauantaina tämän brittibändin kohdalla. Kun Savage on kaiken lisäksi ehtinyt julkaista kuusi muutakin levyä Loose 'n Lethal -debyyttinsä (1983) jälkeen, settilistaan on arvatenkin tunkua. Kurkkaus setlist.fm:ään ennen keikkaa paljasti, että bändi on kuitenkin joillain keikoillaan esittänyt jopa kaikki debyyttilevyn kahdeksan biisiä. Siksi en olisi ikinä ajatellut saati toivonut kuulevani viiden uudemman kappaleen putkea keskellä keikkaa. Bändi kun hairahtui muutamassa rallissa luotaantyöntävän moderneille raiteille.

Keikka alkoi komeasti Loose 'n Lethalin päätösraidalla, White Hotilla, jonka kertosäkeessä toistettu biisititteli kuulostaa jo levyllä aivan kuin laulaja kysyisi kuuntelijalta "Wadup? Wadup now?". Tämän jälkeen aikakone meni valitettavasti viiden kappaleen ja bassonkielen vaihdon ajaksi rikki, ja tänä aikana aloin ainakin itse olla jo epäuskoisissa, tuskaisissa fiiliksissä. Murheen alhosta kuitenkin noustiin nopeasti, kun keikka päättyi kolmeen ensilevyn biisiin. Keikan päätti itseoikeutetusti Let It Loose, jonka tempoa oli levyversiosta kiristetty vielä muutama pykälä. Siihen tuntui myös moni yleisön puolella lataavan kaiken keikan aikana patoutuneen energian, sen verran lennokkasta ilmakitaransoittoa ja tukanheilutusta olin näkevinäni vähän joka puolella. Täysin vastaanpanematon brittihevikappale ja päätös keikalle, josta oli kehkeytyä täysi katastrofi. (AKor) 

 

Yhtenäiseen, mustapunaiseen asustukseen verhoutunut saksalaisbändi oli itselleni festarien vanhoista bändeistä vähiten tuttu. Scannerin (alla) heavy/power metal oli joka tapauksessa yhtä saksalaista kuin ne kolme raitaa bändiläisten kustomoiduissa asusteissa ja siksi Scanner olikin iloluontoisuudessaan osuva päätösakti tapahtumalle. Muihin ikämiesbändeihin verrattuna tämän 80-luvun alusta lähtien käytännössä yhtäjaksoisesti operoineen, joskin enää vain yhden alkuperäisjäsenen työllistävän yhtyeen tunnetuin levy, Hypertrace (1988), sai huomattavasti tasapainoisempaa vastinetta viiden muun levyn materiaalista, vaikka mainittu debyytti keikalla keskiössä olikin. Toki Terrionin ja Warp7:n kaltaiset raidat erottuivat edukseen muutenkin kuin siitä syystä, että satuin tuntemaan jo entuudestaan. (AKor)

 

HEAVY METALIN KOSTO

Matkalla kotiin Tampereelle autokuntamme veti yhteen tapahtuman plussia ja miinuksia ja syventyi filosofiseen pohdiskeluun siitä, millaisena heavy metalin kosto kenellekin manifestoituu. Ilmeneekö se Toijalan paikkeilla takaisin ruokatorveen ja suusta ulos pyrkivänä vatsansisältönä? Vai kenties haluttomuutena kuulla tuplakitaraliidejä enää vähään aikaan (elleivät ne sitten ole samaa tasoa Lord Fistin parhaiden hetkien kanssa)? Vai ottaako se autoradiosta ensimmäisenä tulvivan Richard Marxin Right Here Waiting -kappaleen hahmon ja saa sen kuulostamaan helvetillisen hyvältä kahden päivän heavy-täyslaidallisen jälkeen (Korpinen oot poseri!)? Onko se puuttuva insertti 45 euron hintaisessa Witch Cross -seiskatuumassa? Tai lovi festarijärjestäjän lompakossa, kun nippu Suomen ja Euroopan kovia, nousevia hevibändejä yhdessä muutaman iäkkäämmän kulttibändin kanssa ei houkuttele Nosturin kuin puoliksi täyteen (huomatkaa optimismi)?

Jos – ja toivottavasti kun – tapahtuma vielä saa jatkoa, olisi suotavaa, että paikalle raahattaisiin enemmän myös sellaisia hevibändejä, joille se heavy metalin syvin olemus ei hahmotu pelkästään voiman, vimman ja vauhdin kolminaisuutena. Heavy metal on ehdottomasti myös tätä, mutta ei tyhjene näihin kolmeen käsitteeseen. 


JARMO SIIRAN KUVAGALLERIA THE ULTIMATE REVENGE OF HEAVY METALISTA 2016

© Imperiumi MMVII. Teksti: Antti Klemi ja Antti Korpinen   Kuvat: Jarmo Siira
http://incantationagency.com Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2238 Palaa »