Kimmo Blom

Suuri yleisö muistaa Kimmo Blomin Uuden musiikin kilpailusta tai Voice of Finlandista. Me muut muistamme myös Urban Talen, Dyecrestin tai lukuisat sessiot ja tribuutit. Kaiken kaikkiaan Blom on saanut rakentaa uraansa melkoisen rauhassa. Imperiumin haastattelulle mies järjesti ehkä juuri siksi aikaa kesken UMK:n karsintoihin valmistautumisen. Lyhyessä sessiossa ehdittiin käsitellä monia aiheita uran varrelta, sekä myös ammattilaisen vinkkejä vaikkapa aloitteleville laulajille. Ja vaikka Imperiumi ei nyt varsinaisesti ole Euroviisu-hössötyksen etujoukoissa, siitä on hyvä aloittaa. Eli: Uuden musiikin kilpailu, olet mukana siinä nyt kolmatta kertaa.

– Olen jo pari vuosikymmentä yrittänyt elättää itseni musiikilla tässä rakkaassa Suomenmaassa ja pääsääntöisesti englannin kielellä. UMK on hyvä tilaisuus saada vähän potkua perseelle mitä tulee mahdollisiin tuleviin julkaisuihin. Oli kyse sitten albumin tai ihan biisin mittaisesta. Sekä tietysti keikkakuvioihin. Jos taustalaulukeikat lasketaan mukaan, tämä on viides kerta. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava etttä jotta siitä saisi jotain konkreettista hyötyä, olisi siinä pärjättävä. Seurasin viime vuonna katsojalukuja ja ne olivat valitettavan vaatimattomia siihen nähden, että kyseessä oli ihan hyvin tehty musiikkiohjelma. Jos verrataan noihin talentti-show -ohjelmiin niin UMK on jäänyt jälkeen. Toivottavasti tänä vuonna ei ole sama tilanne.

Formaatti on kuitenkin kehittynyt. Kun muistaa 1970- ja 80-lukujen Euroviisukarsintoja, niin siellähän oli suorastaan harras tunnelma.

– Kyllä kyllä. Nykyään on sen verran erilainen kulma tähän, että siellä on enää muutama artisti jolla on ns. jotain diilintynkää. Levy-yhtiökuvio on niin erilainen. Joku voisi kysyä, että onko kisa muuttunut harrasteluksi, mutta vastaus on ei. YLE:n tiimi tekee homman aina niin viimeisen päälle. Totta kai artistit ovat tänäkin vuonna erilaisia. Jollakin Einillä ja mullakin on kilsoja takana aika paljon. Sitten on niitä joilla on vähän, mutta kyllä se tuotantona pyritään viemään jokaisen kohdalla niin tappiin kuin mahdollista.

Kerropa kilpailukappaleestanne Good Enough. Krediiteissä ei tuttuja nimiä näkynyt.

– Biisin tarina lyhykäisyydessään on se, että meihin otettiin yhteyttä tekijöiden taholta. Michael James Down on äijä, joka tehtailee biisejä eri maiden karsintoihin. Mies elää sillä, on siis ammattibiisinkirjoittaja. Hän otti yhteyttä muhun loppukesästä. Erinäisten vaiheiden jälkeen saapui Good Enoughin demo. Tuli paljon matskua, mikä ei sopinut. Prosessin alkuvaiheessa tuli myös ajatus että lähdetään tekemään duettona Annican kanssa. Mähän olin viime vuonna mukana. Otin kopin ajatuksesta että miksi ei voisi hakea, mutta täytyy ottaa uusi lähestymiskulma.

 

Tästä päästäänkin tähän teidän duoon Annica & Kimmo. Olen ymmärtänyt että se sai alkunsa Queen-musikaalista.

– Tietyllä tapaa joo. Mehän oltiin molemmat Musiikkiteatteri Palatsin Tina Turner -musikaali Simply the Bestin castissa. Ajatus kaikennäköisestä yhteistyöstä on lähtenyt sieltä, vajaan neljän vuoden takaa.

Annica & Kimmo myös keikkailee jonkin verran. Setistä löytyy toistaiseksi Classic Rock -osastoa päivän hiteillä höystettynä. Omaa materiaalia kuullaan mahdollisesti jossain vaiheessa.

– Ajattelen tätä tämän päivän skeneä niin että sitten kun jollekin asialle on enemmän tilausta, annetaan sille enemmän huomiota. Kun jollain pitää elääkin, niin keikkojakin olisi hyvä tehdä. Meidän tapauksessa keikkakehät ovat auenneet covereilla. Toistaiseksi ollaan menty se kulma edellä. Eikä niitä keikkoja nyt määräänsä enempää ole ollut, mutta joitakin. Se mikä on huomionarvoista, on se, että vaikka Annica on minua aika paljon nuorempi, niin hänellä on hyvä musiikkimaku (naurua). Jos joku Kissin 70-luvun lopun kuva on näytönsäästäjänä, niin se kertoo jo paljon (lisää naurua). On ollut kiva kasata biisilistaa. Meidän bändissä on nuoremman polven musiikinopiskelijoita, jotka ovat löytäneet Journeyn ja Toton tämän bändin kautta. Mukava olla tässä nestorina tai mentorina nuoremmille. Nyt kun katsoo vaikka tämän tai viime vuoden Voice of Finlandia, niin mulla on sellainen hunch, että niistä näkee miksi classic rock on classic rockia. Kyllä ne parhaat biisit löytyy sieltä laarista.

Miltä duon tulevaisuus näyttää? Kuinka paljon se on riippuvainen UMK:ssa pärjäämisestä?

– Joka tapauksessa tehdään lisää orkkismatskua. Jos kisassa tulisi menestystä ja ihmiset löytäisivät tätä juttua, sillä mitä isomman mandaatin yleisöltä saa, sitä helpompi on lähteä työstämään omaa materiaalia. On myös aika- ja rahakysymys että sitä puolta saa vietyä eteenpäin. Levy-yhtiökuviotkin ovat vielä todella auki.

 

Aika rientää, joten siirrytäänpä aiheissa eteenpäin. Tuossa aiemmin jo sivuttiinkin Queen-musikaalia, jossa siis Blom häärii Freddie Mercuryna. Kun seurasin viime vuoden Voice of Finlandia, olin huomaavinani, että Freddien vaikutus kuului äänestäsi. Kuinka paljon rooli on omasta mielestäsi vaikuttanut laulamiseesi?

– Onhan se vaikuttanut ihan helvetisti! Sen myötä olen löytänyt paljon juttuja uudestaan. Koko paletti alkoi taas kiinnostaa ihan eri tavalla. Olen selittänyt tätä aikaisemminkin ja selitän hamaan tappiin asti. Mulle Queenin laulaminen, paitsi että se on makea haaste, on myös kauhean luonnollista, mitä tulee vaikkapa eleisiin. Osahan siellä on Freddien signature-juttuja, mitkä ovat sitten jääneet omaankin rosteriin. Niin hyvässä kuin pahassakin. Jotenkin se vaan tulee niin luonnostaan. Voice of Finlandissa vitutti se, että mulle koko ajan toitotettiin että me halutaan nähdä kuka sä oikeasti olet. Aina kun yritin olla oma itseni, niin huomasin että mä en ole se tyyppi. En mä tiedä, ehkä ne tietyt jutut tai maneerit on jääneet sieltä musikaalilavalta. Mä teen niitä, en tarkoita sillä mitään pahaa. Ehkä ne ovat jääneet vähän päälle. Mutta that's what I am (naurua).

– Voiceen mua on pyydetty jo monena vuonna tuomaan vähän sitä ammattikulmaa mukaan. Viime vuosi oli ensimmäinen, jolloin se aikataulullisesti sopi. Kyllä se varmasti lisäsi tunnettuutta. Katselin tämän vuoden kisaa kotistudiossani. Siellä joku kaveri oli kuulemma lopettanut duunin kisan takia. Mä huusin siellä että ei saatana! Don't quit the day job man! (hervotonta naurua). Ne päivät on ohi jolloin tällä työllä elää. Enkä tiedä palaavatko koskaan. Tää kuulostaa kauhean kyyniseltä mutta mä puhun kokemuksen äänellä. Taivasosuuksia on tietyille ihmisille jaossa ja kovalla työllä voi totta kai päästä johonkin. Mutta meitä ex-idolslaisia, ex-voicelaisia ja ex-umk:laisia on jo niin paljon. Ihan liikaa.

Niin, jos tässä nyt oikein kyyniseksi heittäydytään, niin ei se UMK:n voittokaan mitään takaa. Tuolla ne on Paradise Oskarin levyt kierrätyskeskuksen euron hyllyssä.

– Sepä se! Sen takia pitää muistaa että jos joku juttu jää elämään ja nousee keskiverron yläpuolelle, niin se hyvä biisi ei riitä. Pitää olla muutakin. Tiettyjä syntejä saa matkan varrella anteeksi. Esimerkiksi ”mä en tykänny siitä teidän ekasta levystä, mutta te ootte kasvanu sen mukana”. Ensin pitäisi tavallaan saada lupa lähteä rakentamaan. Ja se lupa tulee tietysti yleisöltä. Siihen nuo tv-ohjelmatkin nojaavat. Ne haluavat löytää ilmiöitä ja sellaisia kulmia tyyppeihin, jotka eivät lähtökohtaisesti olisi valinneet musiikkia urakseen. Aikanaan kun Idols tuli ja löi läpi, niin siinähän oli juuri se kulma.

 

Voice of Finlandista oli tarkoitus kysyä erikseen, mutta niin vain juttu kääntyi ihan itsestään siihen. Kuten kävi vähän väliä koko ajan jutustelumme kuluessa. Kimmo Blomin projektit näyttävät lähes kaikki liittyvän toisiinsa enemmän kuin yhdellä säikeellä. Yksi tällainen on tietysti Urban Tale, joka ainakin haastattelijan mielestä on sankarimme tähänastisen uran merkkipaalu, kulmakivi ynnä muuta sellaista. Bändin alkuaikoihin kuului Journey-covereiden soittoa ja toimipa viisikko hyvän tovin Nokian house-bändinä keikkaillen niissä merkeissä pitkin Eurooppaa. Frontiers Records julkaisi pari pitkäsoittoa. Nimetön esikoinen ilmestyi 2001 ja ”Sign of Times” pari vuotta myöhemmin. Toissa syksynä bändistä nähtiin pitkän tauon jälkeen elonmerkki, kun olivat On The Rocksissa Helixin lämppärinä. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa...

– Siihen on yksinkertaisesti se syy, että Erkkaa (Korhonen, kitara) työllistää niin paljon tuo Raskasta joulua. Käytännössä koko vuoden nykyään, se on niin iso juttu. Meillä kaikilla on ollut omat aikataululliset haasteemme. Tossa kun oli nuo joulun keikat, niin Erkan kanssa puhuttiin että meillä olisi ehdottomasti halua ja paloa tehdä musaa yhdessä. Suunnitelmissa on tänäkin keväänä istua leivättömän pöydän ääreen ja kokeilla jotain. Jää nähtäväksi saadaanko mitään aikaan. Toivottavasti, koska siitä Helixin lämppäyksestä jäi helvetin hyvä fiilis.

Mainiota! Yleisön puolella jäi Urban Talesta hyvä fiilis, mitenkäs se siellä toisella puolella aitaa? Siis muutenkin kuin tuon yhden keikan jälkeen. Kaksi levyähän julkaistiin ja yksi on ilmeisesti pöytälaatikossa?

– Ja toivottavasti jääkin sinne! Siinä oli sellaista erikoisvääntöä henkilökemioiden puolella. Osa asioista on anteeksi annettu ja hyväksytty. Ja katsottu ennen kaikkea peiliin. Ne asiat miksi meillä meni sukset ristiin yhdellä jos toisellakin siinä yhteisössä, niin ehkä osa oli pettymystä kun se eka levy oli ja edelleenkin on omassa elämässä tärkeä vedenjakaja. Se oli niin kuin ”so close”. Siinä olisi voinut olla jotain näkymiä. Toinen levy alkoi ehkä hieman häröilemään tyylillisesti. Ollaan paljon puhuttu tästä Erkan ja Timon (Pudas, koskettimet), että fokus alkoi mennä hukkaan. Oli liian monta kokkia sähläämässä. Olisi pitänyt unohtaa se demokratia ja ennen kaikkea olisi pitänyt olla joku tiukka tuottaja, joka olisi pitänyt orkesterin ruodussa. On toisella levylläkin hetkensä. Ja ne on just mitä bändi parhaiten osaa, eli sitä melodic rock-AOR -veiniä. No, ajat olivat huonot tuon kaltaiselle musiikille. Oli jännä juttu, että sitten kun meillä alkoi rakoilla, niin rupesi tulemaan bändejä, jotka olivat diganneet meidänkin tekemisistä. Jotain Sunrise Avenueta ja Brother Firetribekin tuli, niiden kanssa ehdittiin yksi keikka tekemään. Aika oli sellainen, että kun me ruvettiin saamaan vyön alle niitä että meidän levy on julkaistu siellä ja siellä, niin eihän se täällä Härmässä kiinnostanut ketään.

Siihen aikaan sentään jos sai levyn pihalle Frontiersin kautta, se kiinnosti automaattisesti globaalisti sentään joitain ihmisiä. Vieläkö Urban Tale muistetaan ulkomailla? Onko FireFestin järjestäjät soitelleet, että tuletteko keikalle?

– Harmi kyllä ei, mielellään ois ehkä menty. Jotakin kontakteja Andrew McNeiceen (suuren AOR-sivusto melodicrock.comin pomo) on ollut, ei ole montakaan vuotta.

Jotkut muistavat sinut sentään ulkomaisista projekteista, kuten Radioactive tai Charming Grace. Jätetään nämä kuitenkin toiseen kertaan ja siirrytään kotimaiseen projektiin, jonka voisi kliseisesti sanoa olevan maamme tarkimmin vartioituja salaisuuksia. Kyse on bändistä nimeltä Heartplay, jonka ensialbumi The Album! (2001) on paitsi unohdettu AOR-klassikko, myös hintava harvinaisuus. Toinen pitkäsoitto Where the Deadends Meet (2004) ei varsinaisesti ole kumpikaan. Se tehtiin saksalaisen levy-yhtiön aloitteesta, Heartplay kun oli herättänyt kiinnostusta sielläpäin.

– Siinä on vähän sama stoori kuin Urban Talen kohdalla. Just puhuttiin Raskasta joulua -keikoilla Tuomaksen (Wäinölä, kitara) kanssa että pitäiskö vielä rykäistä jotakin. Mutta vaiva tulokseen kautta tuottoon nähden kun miettii, niin se voi olla vähän vaikeata. Sakari Sallin, joka siinä se päätyyppi oli, kanssa en ole ollut missään tekemisissä enää vuosiin. Siinä ei ole mitään draamaa, hän on hautautunut omiin töihinsä. Tekee leffamusaa ja mainosmusaa. Tuomas on tehnyt Sakarin kanssa paljonkin yhteistyötä ja sanoi että kyllä se heidänkin puheissaan aina silloin tällöin on.

Tässä välissä pyysin Kimmolta kommenttia tietoon, jonka mukaan ensilevyn Suomessa myymättä jääneet kappaleet olisivat menneet Saksaan. Mies ei ollut moisesta tietoinen ja näytti silminnähden ilahtuneelta. Toisaalta nyt levyllä voisi tehdä tiliäkin, ainakin Discogsin perusteella kyse on 40–50 euron cd:stä.

– Mielenkiintoista nähdä vaikka jostain Amazonista, että mitä noista cd:istä pyydetään. Se jotenkin niin ottaa sydämestä kun niitä katsoo. Painokset olivat muutaman tuhannen luokkaa niin Urban Talella kuin Heartplayllakin. Jos niitä olisi painettu edes tuhat kappaletta lisää... Erkan kanssa on ollut puhetta Urban Tale -reissueista. Tuotantoyhtiö Roasting Housella on ollut jotain haluakin niihin, mutta taas kerran kun kyse ei ole prioriteetista, asia on hautautunut muiden töiden alle.

- When the Deadends Meetissä oli se ongelma, että materiaalia ei ollut tarpeeksi. Piti väkisin työstää siitä mitä oli. Isoin ongelma silläkin levyllä oli että ei ollut kunnon tuottajaa. Silloin kun ei ole kunnon tuottajaa joka sanoo että ei kelpaa, uutta, niin homma jää liikaa omiin käsiin. Esimerkiksi siellä ne lauluraidat ovat sellaisia että vain muutamaa mä pystyn kuuntelemaan. Muut pääsääntöisesti hävettää (naurua).

 

Tokaistuani, että otsikko oli sitten siinä ja naurun tauottua siirryimme seuraavaan aiheeseen. Raskasta joulua -konsepti on kasvanut todelliseksi koko kansan ilmiöksi. Levyt myyvät kuin häkä ja konsertit ovat loppuunmyytyjä missä hyvänsä hevimiesten karavaani niitä pitää. Kimmo Blom on ollut yksi solisteista, minkä osaltaan selittää tietysti se, että kapellimestarina häärii Erkka Korhonen. Ensimmäisenä tulee aiheesta mieleen kysyä että kun yleensä laulat englanniksi, niin miltä tuntuu vetäistä välillä suomeksi?

– Olen joskus sanonut että joululaulut ja lastenmusa – tein Peter Panin roolin muutaman kerran Peter Pan -musikaalissa – hyväksytään. Ja olenhan mä kokeillut suomenkielistä poppiakin laulaa. Suomen kieli on mulle haaste. Kaikki rakkaus meidän äidinkielelle, ei siinä mitään vikaa ole, mutta mun mielestä se ei vain ole laulukieli. Se vaan on ihan helvetin vaikeata. Mä operoin mieluummin englanniksi. Mitä tuohon Raskaaseen jouluun tulee, niin mä olen Erkalle kiitollinen että se on mua käyttänyt siellä oikeiden hevilaulajien seassa. Se on ollut sellainen kiva juttu tämän kolme, neljä vuotta, minkä olen saanut olla mukana. Se on ollut mukava lisä vuoden esiintymisiin, mutta ei mulle suomen kielellä laulaminen ole sellainen, mistä ikinä tulisi ykkösjuttu.

Keikkatilanteet ovat varmaankiin vähän erilaisia. Tarkoitan että lienee vähän toista laulaa jossain Järvenpää-talolla kuin baarin nurkassa?

– Totta kai. Ja jos puhutaan joululauluista, niin kaikki tuntevat sen materiaalin, osaavat sanat paremmin kuin allekirjoittanut itse (naurua). Niillä on paikka ihmisten sydämessä. Olen todella nöyrä ja kiitollinen, että saan olla mukana jutussa, missä on maailmanluokan tekijämiehiä solisteina. Se on tosi iso kunnia!

Tokihan tunnet puolet heistä ennestään tekemiesi taustalaulusessioiden kautta. Nimesi löytyy ainakin Stratovariuksen, Tunnelvisionin ja Thunderstonen levyiltä. Äijät kävivät suunnilleen toistensa levyillä lauleskelemassa.

– Kyllä, kyllä! Se oli makeeta, meillä oli sellainen rinki, Minä, Marko Waara, Anssi Stenberg ja Pasi Rantanen. Käytiin tekemässä vuoroin vieraissa -tyyppisesti. Ne oli kivoja ja opettavaisia sessioita. Varsinkin Stratovariuksen 1990–luvun sessioista on lämpimiä muistoja. Silloin tehtiin intensiivisesti niin sanotusti kasetille. Tuli paljon toistoja, se oli helvetin hyvää treeniä. Ja hienoa musaahan jätkät tekivät silloin. Vanha liitto ja että pääsit Finnvoxilla laulamaan, niin olihan se kivaa.

 

Tästähän päästiinkin siirtymään joustavasti metallin puolelle. Dyecrest oli bändi, joka voitti Noise Recordsin Young European Metal Gods -kilpailun ja teki sen vuoksi pari levyäkin. Lauloit kakkoslevyllä This Is My World (2005). Muistan ajatelleeni kun uutinen liittymisestä tuli, että onpas outo veto Kimmolta.

– Ensinnäkin, sehän oli ihan mahtava yhteisö! Ne kundithan on ihan mielettömiä tyyppejä! Mulle se oli sitä, että mä olen aina halunnut laulaa hevibändissä. Jo pikkupojasta asti. Se tuli sellaiseen saumaan että mulla oli tavallaan sellainen tyhjiö, kun pyydettiin siihen mukaan. Se oli erikoinen juttu. Osa niistä kundeista oli laivalla ja näki meidän cover-keikan siellä. Nähtiin baarissa ja ystävystyttiin, se lähti niin kuin sitä kautta. Saattoi heilläkin olla vähän sellainen ’katotaan mitä tästä tulee, kun kokeillaan tällaista ammattijätkää’. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa päässyt lentoon. Oli kyllä hienoja hetkiä ja hienoja keikkoja senkin porukan kanssa. Ja yksi ikimuistettavan katastrofaalinen levytyssessio Saksassa. Se ei johtunut bändistä vaan taustajoukoista. Dyecrest oli erikoinen episodi. Ei millään muotoa kevyt vaan aika raskas. Ei mulla olisi oikeasti ollut resursseja siihen, mutta mun tie on kulkenut sitäkin kautta ja olen toki siitäkin kiitollinen.

Kun tuossa mainittiin laiva ja coverit, niin siirrytäänpä seuraavaksi bändiin nimeltä Mr C. Melko hiljaista ollut silläkin suunnalla viime aikoina...

– No siihen on yksinkertaisesti se syy, että mä olin neljä vuotta Tampereella musateatterikuvioissa, jotka käytännössä täytti mun kalenterin. Mä olin neljä vuotta pois skenestä. Mr C on toki tehnyt keikkoja muiden solistien kanssa mutta kun niitä keikkojakaan ei enää oikein ole. Skene on täysin muuttunut. Sen saa jo äijien luvallakin sanoa että me edustetaan jo sitä vanhinta cover-bändikaartia Helsingissä ketä on vielä hengissä (naurua). Nuoremmat bändit tulee ja raharakenne on muuttunut aika dramaattisesti siitä mitä ennen keikoista maksettiin ja mitä nykyään. Osittain myös sen takia keikat ovat vähentyneet. Oli meillä päättyneenä vuonna keikkaa, mitähän mä sanoisin, alle kymmenen. Pahimpina vuosina melkein 150 tuli täyteen.

No, ainakin Helsingissä mestat, joissa cover-bändit vetävät, ovat vähentyneet. Muistan sinut ainakin London Pubista Police-ohjelmistolla ja Klaus Kurjen kellarissa joskus todistin Toto-keikkaa. Kaikkein ikimuistoisimpia ovat kuitenkin Journey-vedot. Sinulla on selkeä palo laulaa maailman vaikeimpia biisejä?

– Ehkä se tuli siitä, että kun mä olen niin helvetin pitkään treenannut ja haastanut itseni ja edelleenkin haastan ja haluan mennä eteen päin. Se on jotenkin niin luonnollista fanittaa Steve Perryä, Freddie Mercurya ja vastaavia kavereita. Rock-miesäänelle se materiaali, mitä he ovat levyttäneet, ei ole pelkästään parhaita biisejä, vaan myös laulullisesti joka kerta hyvällä tavalla haastavaa.

 

Otetaanpa ties kuinka mones aasinsilta tästä: haastattelupäivänä oli pakkasta parikymmentä astetta. Jopa haastattelijalla otti keuhkoon tallustaessa Sörnäisissä konditoriaan (nyt meni loppukin rock-uskottavuus), jossa haastattelu pidettiin. Miten moinen vaikuttaa solistin ääneen? Tai oikeastaan laajemmin: miten pidät huolta äänestäsi?

– Äänen huolto on sitä, että on järkevä. Ei lotraa viinan kanssa joka ilta, nukkuu hyvin, syö hyvin ja pitää itsensä lämpimänä. That's it! Äänen kanssa... ellei mitään dramaattista tule niin se on siellä. Sitä on paljon treenattu ja paljon paijattu niin kyllä se siellä mukana kulkee. Mulla tulee nyt kuukauden keikkatauko, niin pakkohan mun on vähän tehdä töitä, että mä saan sitä auki. Ammattilaisen vinkkinä voisi sanoa laulajille, että olkaa fiksuja! Ennen kaikkea se on korvien välissä, ei se ole sen kummempaa. Jos mieli on virkeä ja hyvä ja ääntöelimistössä ei ole tulehduksia tai mitään muuta rasituksen aiheuttamaa, niin ei siitä tarvitse olla huolissaan. Mulle sanoi 90–luvulla kun opiskelin, yksi foniatri, että kun klassiselta puolelta tulee laulajia, niin niillä on aina nuhaa. Laulajat kun äänensä kanssa elävät, niin ovat aika sensitiivisiä sen suhteen.

Kyllähän näistä poppakonsteista on saanut lukea, mitä jotkut laulajat harrastavat. Jorma Kääriäinen muistaakseni kertoi jossain tiputtavansa Echinaforcea suoraan kurkkuun, että saa äänen auki.

– Hirvittävää tuhoa tekee itselleen. Echinaforcessa on alkoholia ja jos on tulehdus päällä, ääni on vähän puhki, niin se antaa hetkellisesti buustin. Alkoholihan kuivattaa, se on oikeastaan pahinta mitä voi tehdä.

Siis vähän kuin jos pakkasella kusee housuunsa niin hetken se lämmittää mutta pian on entistä kylmempi?

– Hahaha! Hyvä vertaus! Tuollaisia konsteja on pilvin pimein, vaikka joku c-vitamiini. Taas kerran, kaikki on korvien välissä. Se ajatus siinä, eihän tässä ole mitään hätää, mä otan vähän sitruunaa ennen kuin mä rupean laulamaan. Sillä ei ole mitään tekemistä tuon vehkeen kanssa. Jos vehje on kunnossa, siitä on pidetty huolta vuodet läpeensä ja välillä tietysti vähän rääkätty, niin kyllä se siellä mukana elää. Pitää olla fiksu ja kuunnella kroppaa, että mitä siellä tapahtuu. Jos pitää levätä niin sitten pitää, vittu, levätä! Ei siinä muu auta.

Huh, siinä tuli painavaa asiaa. Joten kevennetään hieman loppua kohden. Mitenkäs, kiireinen muusikko kun olet, ehditkö yhtään fanittaa muita? Esimerkiksi tsekata uusia levyjä tai käydä muiden keikoilla?

– Pakko on ikäväkseni tunnustaa, että ihan liian vähän. Mä olen vähän laiska. Kyllä mä edelleen fanitan musaa, mutta en ole ehtinyt kokonaisia albumeja kuunnella oikeastaan vuosikausiin. Perusarki on sitä että mulla on vaikka joku proggis tulossa ja täytyy opetella uusia biisejä. Sitä kautta tutustuu uusiin juttuihin – tai vanhoihin juttuihin uudestaan. Keikoilla käyminen taas, mulla on tietty päivärytmi, johon päiväduunissa käyminenkin kuuluu, niin en mä oikein jaksa lähteä. Mä olen koko ikäni ollut baareissa keikoilla tai keikkojen jälkeen asiakkaana, niin mä olen osani siihenkin antanut. Ei se mua enää puhuttele.

– Pakko sanoa fanittamisesta vielä, että joku oli jakanut Facebookissa Saxonin Crusader-albumin ja mä otin kopin siitä. Se on mulle ihan vitun tärkeä levy, koska siitä kaikki lähti. Hardrock '83 –kokoelma ja Crusader olivat ensimmäiset albumit, jotka oikeastaan jysähtivät. Kävin lataamassa levyn ja voi perkele miten kovaa settiä se on! Olin aivan fiiliksissä, että mä olen digannut hyvää musaa jo skidinä.

Seuraavaan kysymykseeni odotin hieman ympäripyöreää ja vaikka vaisuakin vastausta, mutta yllätyksekseni sain kaikkea muuta. Eli ainakin Journey, Boston ja Yes ovat löytäneet uudet solistit YouTuben kautta. Mihin bändiin Kimmo Blom haluaisi tulla löydetyksi?

– Jos vanhoista bändeistä otettaisiin yhteyttä, niin jos joku haluaisi kasata uudestaan Selling England by the Pound -aikaisen Genesiksen, niin kovin mielelläni menisin mukaan. Tai sitten mun ikisuosikki, jota mä jaksan edelleen kuunnella ja fanittaa, niin Marillion. Nimenomaan se Fishin aikainen materiaali olisi tosi siistiä esittää livenä. Rakastan tätä nyky-Marillioniakin, ei siinä mitään. Toivottavasti Hogarth ei koskaan saa potkuja siitä, koska hän on täydellinen. Katselin netistä pätkiä kun Fish teki Misplaced Childhood -rundia (esimerkiksi viime kesänä, toim. huom.). Oli kyllä alkuperäiset sävellajit tällä kertaa, mutta mies vetää oktaavia alempaa. On selkeästi jo sellainen vähän väsynyt vanhempi valtiomies.

– Yksi bändi on pakko nostaa esille. En ole hirveästi sitä kuunnellut, mutta laulajana olen tykännyt laulaa hänen musaansa. Eli jos hyvä ystäväni (naurua) Steve Lukather soittais mulle... Mä tunnen sen materiaalin melko hyvin noiden meidän tribuuttikeikkojen kautta. Jumalauta, tehdä edes yksi konsertti nelosesta Seventh Oneen niitä Toton parhaita biisejä!

No, jos tällainen toteutuu, niin lupaan olla paikalla eturivissä. Lopetellaanpa juttutuokio vakiokysymykseen: elämäsi on melko musiikkipainotteista. Mitä teet silloin kun haluat päästää hetkeksi irti musiikista?

– Täydellinen irtiotto olisi vaikka sitä että pääsisi kävelemään meren rantaan. Miksei vaikka lukea hyvää kirjaa ja naukata lasi viiniä tai pullo hyvää olutta. Vain olla ja lepuuttaa. En koe olevani vanha ja väsynyt, mutta annan arvoa sille, että saan laulaa ja olla terveenä toivottavasti tulevaisuudessakin. Se vaatii vastapainoksi sivistyneen chillauksen (naurua).

– Lopuksi haluaisin vielä puffata tulevaa koitosta. Jos ihmisiltä löytyisi meidän skenessä ja sen ulkopuolellakin, avarakatseisuutta kääntää pop/viihde-moodi päälle, niin käykää katsomassa meidän UMK-video ja kuuntelemassa biisi! Ja toivottavasti tykkäätte, että saadaan lisäbuustia meidän kilpailuun. Seuraavat viikot tulevat olemaan aika intensiivisiä sen parissa. Olemme ihan tosissamme tekemässä Annican kanssa tuota juttua. Se ei ole vain sellainen ”just another gig”. Tässä maailmantilanteessa ja tässä musabisnestilanteessa jokainen tuollainen mahdollisuus on otettava kunnolla ja tosissaan. Vanhat synnit, vanhat keikat, kaikki ne kilometrit, jotka musiikin kanssa on tehty, voivat jossain kohtaa kääntyä pääomaksi. Että jengi muistaisi että hei, tämähän on se tyyppi joka on tehnyt sitä ja tätä.

Jäämme siis jännittämään, kuinka kisassa käy. Ja sen verran mukava haastattelutuokio, että otetaanpa joskus uusiksi! Moni asia jäi melko ylimalkaisesti tarkastelluksi. Ja moni kokonaan väliin. Eli ensi kerralla käsittelemme ainakin seuraavia aiheita: Nova Scotia, Edrian Sun Cycle, One Vision -Queen-tribuutti, Hysteria sekä Angelo de Nile…

Annica Milán ja Kimmo Blom esiintyvät UMK:n toisessa karsinnassa 13.2. kello 21. YLE TV2:lla ja yle.fi/umk.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Ismo Karo   Kuvat: Spinefarm, Jan Carlsson, UMK, Noise Records, Musiikkiteatteri Palatsi, annicakimmorocks.com
http://www.annicakimmorocks.com Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3317 Palaa »