-->
Festariraportti: Jalometalli 2013

Oulun helmi suomalaisten metallifestivaalien joukossa, Jalometalli, on tullut tunnetuksi ylipäätään laadukkaasta metallitarjonnastaan, mutta erityisesti vanhan liiton thrash-konkareiden marssittamisesta lavalleen. Paikalla on vuosien varrella nähty niin Testament, Overkill, Kreator, Coroner, kuin liuta muitakin alan taitajia, mutta vuosi 2013 taisi tällä saralla kruunata koko kavalkadin kun itse pääpiru Marco Järvenpään märkä uni, Slayer, oli saatu buukattua. Ja kun luvassa oli taas kerran runsaasti muutakin kivaa, kelpasi kinkereille hyvillä mielin lähteä. (MS)

PERJANTAI

Tämän vuoden ja myös viimeisen nykyisellä paikallaan olevan Jalometallin sai korkata suomalaisen extreme-metallin jämäkkä peruskallio, Impaled Nazarene, jonka keikka oli sinänsä huomionarvoinen, että se oli ensimmäinen kerta Jalometallissa. No, parempi myöhään, kuin ei milloinkaan, ja kuten Luttinen itsekin totesi bäkkärillä tavattuamme, että oikeastaan on hyvä olla Jalossa nyt, kun Teatria kerran katoaa nykyiseltä paikaltaan. Impaled Nazarenen kiinnitys festareiden korkkaajaksi oli järjestäjiltä hyvä veto, sillä yleisöä olikin saapunut paikan päälle heti kättelyssä varsin mukavasti ja miksei olisi, nauttiihan bändi edelleen tasaisen varmaa suosiota. Bändi latasikin tiukan annoksen uutta ja vanhaa, sekä yhtä ja toista siinä välissä. Voipi olla että puristisimmat black metal -soturit ei bändistä enää liiemmälti perusta, mutta niinpä vain keikan avannut Crucifixion tai loppupuolen Kali-Yuga toimivat edelleen enemmän kuin loistavasti. Yleisön "yksinäiselle urpolle" Luttisen sydämestä toiveen täyttämä Ghetto-Blaster jyräsi niinikään mainosti. Total War, Winter War päätti sodan, joka ei sinänsä yllätyksiä tarjonnut, mutta bändin kone rullasi tehokkaalla varmuudella. Sen myötä Rintalan olikin aika korkata se päivän ensimmäinen olut… koska vuohiperversioiden jälkeen kuuluu tehdä niin. (JR)

Ruotsalainen thrash metal -orkesteri Altair (yllä) oli ennen Jalometallia toimittaja Mustamolle täysin tuntematon nimi, ja niin se taisi olla useimmille muillekin, sillä sisälavan tienoolla ei ollut bändin aloittaessa juuri ketään. Kun bändi aloitti, ihmetytti lähinnä, miten se oli päätynyt Ouluun soittamaan. Vieruskaveri pohti, mahtavatko miekkoset olla Kiimingin metalliskenen jäsenten ruotsalaisserkkuja. Bändin musiikki oli käsittämättömän tylsää ja mitäänsanomatonta, ja noin kymmenen hengen fanijoukkoa lukuun ottamatta vähälukuinen yleisö kuunteli sitä pikemminkin kohteliaana kuin kiinnostuneena. Reilu puoli tuntia Altairia oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta biisi nimeltä Pyroclastic Flow toki lämmittää vanhan tulivuorifanin sydäntä, joten aivan täysin pettynytkään ei voi olla. (AM)

Saarisen Jalometalli 2013 käynnistyi kolmoslavan tuntumassa, jossa möykkää tarjosi rovaniemeläinen Ravage Machinery (yllä). Yhtye oli aiemmin tuttu vain nimeltä, mutta kun muutamakin pohjoisemmasta kotoisin oleva kaveri kehotti orkesterin tarkastamaan, piti niin sitten tehdä. Ja kelpo jyystöähän sitä sitten kuultiin. Musiikki oli modernia deathin ja thrashin sekoitusta, jossa oli kyllä paljonkin toimivan kuuloisia juttuja, mutta vaikka bändi hyvin veti, jäi sellainen fiilis, että ehkä pitää kuitenkin tutustua studiomateriaaliin, jotta livestäkin saisi enemmän irti. (MS)

 

Belgialainen death/grind-ihme Aborted oli tiettävästi Suomen kamaralla ensimmäistä kertaa. Yhtye taisi olla yksi niitä tämän vuoden Jalon odotetuimpia, vaikka lukuisia nimekkäämpiäkin artisteja rosterista löytyi kosolti. Pari viimeistä levyä ovat maistuneet jotenkin enemmän välitöiltä, joten maku bändin suhteen on lievästi väljähtänyt, mutta lavaesiintymistä kohden oli sentään enemmän odotuksia. Itse olin nähnyt Svenchon kumppaneineen joskus Ranskassa, ja tuolloin keikka oli todella tiukka. Oulun päivänpaisteessa ei nyt ihan samaan päästy, vaikka kelpo pauketta lavalta tuli. Se vähän häiritsi, että pari soittajista oli selvästi flegmaattisempia lavaenergian osalta. Myöskään niitä meikäläisen eniten odottamia täysosumabiisejä ei oikein tullut. Vaikka ennemmin olisin katsellut esitystä jossain tiukkaan pakatulla klubikeikalla, oli Aborted silti kiva viimein meilläkin päin nähdä. (MS)

En tahtotilastani huolimatta nähnyt Jyväskylän junnujen männä kevään Overkill-lämppäyskeikkaa, mutta Tuska-vedon kyllä. Silloin viime kuussa konsensus show’n päätteeksi oli ympärilläni ehdottoman positiivinen ja bändi pystyi päälavankin täyttämään varsin hyvin, kun ajattelee kuinka haasteellinen paikka se on useimmille ensimmäisten julkaisujen parissa operoiville yrittäjille. Nyt sitten puoli kasin aikaan Teatrian sisälavalle päin astellessani pisti heti kättelyssä silmään yleisön kunnioitettavan kokoinen määrä. On ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että Jalometallin kakkoslavalle on ollut haasteellista kerätä yleisöä ulkomiljöön aktiviteeteista, olipa kyseessä oikeastaan millainen nimi tahansa. Siis tiesinhän minä että nostetta on ja Bodomin lämppääjäksi ollaan lähdössä, mutta silti tätä alati kerääntyvää porukkaa tuli useaan otteeseen ihmeteltyä. Sen verran monta äärimmäisen hyvää esiintyjää on tullut samoilta sijoilta katsottua jopa vain 20-30 hyvän maun omaavan hengen kesken aiempina vuosina. Nyt betonilattian valtasi vähintään vastaavan väkimäärän kokoinen circlepitti, jonka osanottajat eivät kuitenkaan olleet ollenkaan yhtä hyväkuntoisia meuhkaajia kuin hädin tuskin täysi-ikäiset bändin pojat. Enimmillään parin kolmen minuutin jälkeen piirileikki puuskutti aina sivuun huilitauolle.

Lost Societystä olen tässä kesän mittaan sen verran keksinyt, ettei heidän levyään kovinkaan paljoa jaksa kuunnella, paria kappaletta lukuun ottamatta. Niihin lukeutuu tietysti nyt yllättäen jo alkuvaiheissa kuultu ensisingle Kill (Those Who Oppose Me). Keikalla taas meininkiä riittää jo maankuululla innokkuudella, eikä kappaleiden samankaltaisuus pääse käymään puisevaksi, kunhan vain pysytään kohtuuden mitoissa. Makuasia tietysti, vaan itse ajattelen tämäntyylisen thrash-vedon olevan puolesta tunnista maksimissaan kolmeen varttiin mitoitettuna tehokkaimmillaan. Tunnin täyttyessä alkoikin väsyttää ja takapihan kolmoslava kutsui. Eipä se missään näkynyt, neljä viidesosaa festivaaliyleisöstä oli kerrankin sisällä seuraamassa ja käytännössä kaikki vaikuttivat olevan mielissään kokemastaan. (JK)

Clock Paradoxin (alla) modernia möykkää tuli Saarisen jokunen tovi taivasteltua, ja kuulostihan se paikoin ookoolta. Kuitenkin siinä vaiheessa kun lavalta alkoi tulla jotain puhtaan laulun tapaista, katsoin parhaaksi siirtyä mieluummin itselleni paremmin toimivan Lost Societyn pariin. Eikä se päätös sitten jälkikäteen lainkaan harmittanut, koska nuorten sällien vanhan liiton Kalifornia-thrash kolahti selvästi paremmin tähänkin osoitteeseen. (MS)

Montako näitä mainetekoja Jalometallilla jo on, että bändi soittaa ensimmäisen Suomen-keikkansa juuri täällä? Sen voisi laskea joskus. Mutta ensin laskin kanadalaisbändi 3 Inches Of Bloodin jäseniä sen asteltua päälavalle, ja yksi puuttui. Tarkemmin katsoen huomasin kitaristi Justin Hagbergin ottaneen tällä kertaa livebasson haltuun, kakkosvokalistina toimimisen lisäksi. Ensimmäisillä levyillä mukana ollut örinä/huutolaulaja Jamie Hooper kärisi kurkkunsa paskaksi jo puoli vuosikymmentä sitten. Eriäviäkin mielipiteitä olin myöhemmin kuulevinani, mutta ihan keskelle ja eteen (kakkosriviin) lavan ainoa kuuluva kitara oli Gibson SG Shane Clarkin näpeissä, ja se kuului niin hyvin että mietin pariin otteeseen, tuleeko jostain nauhalta ylimääräisiä harmonioita. Ei kuulemma. Kahdella uusimmalla albumilla samana pysyneen kokoonpanon soitto oli klassiseen painijamalliin viiksensä tarmokkaasti vahanneen rumpali Ash Pearsonin mätkimänä todella hyvässä tikissä.

Se taitaa olla jokin trendi, ettei niitä kaikkein odotetuimpia kappaleita tarvitse aina odottaa keikan loppuun. Uusimman levynsä Long Live Heavy Metalin perinnetietoisen Leather Lordin jälkeen soi heti toisena bändiin useimmat tutustuttanut Deadly Sinners vuoden 2004 Advance and Vanquishilta. Huikea meno oli taattu, sillä mikäs sen kivempaa kuin yrittää päästä Cam Pipesin (oik.) korkeuksiin esimerkiksi klassisessa "enemies of metal, your death is our reward!" -bridgessä. 3IOB olisi voinut omasta puolestani soittaa tämän jälkeen vaikka uusimman levynsä kokonaan, sillä sen tunnustetusta laadukkuudesta jäi monta hyvää kappaletta kuulematta. Olisin lyönyt esimerkiksi Dio-tribuutin puolesta vetoa, mutta onneksi en niin tehnyt.

Vaan tulihan herkkua muutakin, kuten yleisöä silmin nähden riemastuttanut Metal Woman, Advance… -levyn robottihirviö Wykydtron ja 2007 ilmestyneen ja pettymyksen maun jättäneen Fire Up The Bladesin riffitulitus The Goatriders Horde. Se jätti lopetuksena inspiraation kaivaa levy pölyn alta pian reiluun uusiokuunteluun. Samaa suositteli bändin ystävällinen nelikkokin myöhemmin pääesiintyjän aikana poristessamme. Juttutuokion aikana 3IOB kertoi bändillä olleen viime vuosina basistiongelmia, vaikken edes kysynyt missä levyn kansissa viimeksi jo jäseneksi kreditoitu Byron Stroud (ex-aika moni) oli. Nyt nähtiin Justinin mukaan kuitenkin hänen toiseksi viimeinen keikkansa basson kanssa. Kiitin heitä tästä minulle Jalon tärkeimmästä keikasta ja toivotin onnea seuraavan lauantain Bloodstockiin Briteissä. Kunnioitettava välimatka vuoden kahdella ainoalla Euroopan vedolla, vähäiset aikaresurssit huomioiden! (JK)

Australian oman Slayerin, Hobbs' Angel Of Deathin saaminen Jalometalliin olikin Rintalalle yksi tärkeimmistä syistä saapua paikan päälle. Harmaantunut Peter Hobbs (yllä) näyttää ikämieheltä, mutta miehen karun karhea ääni oli edelleen tallella, vaikkakin ukon välispiikit menivät välistä "hieman" ohi. Koska bändi on tehnyt vain kaksi albumia, joista jälkimmäisen levitys jäi vain Australian rajojen sisäpuolelle, painottui keikka luonnollisesti debyyttilevyn materiaaliin. Mutta myös ihan uuttakin soitettiin, eikä se ainakaan yhtään vanhaa tuotantoa keveämmältä vaikuttanut, päinvastoin. Vaikka biisit olivatkin alusta loppuun rautaa, niin huomionarvoista oli koko bändin tiukkuus ja erityisesti rumpali, jolla oli todella tiukka draivi päällä koko setin. Keikka täytti omat odotukseni, ja oli samalla malliksi nuoremman polven thrash-retkueille siitä ettei pelkkä tasapäinen vauhti ole pääasia. (JR)

Kotimaisen vanhan liiton death metalin uudesta noususta osittain vastuussa oleva Vorum (ent. Haudankaivaja, yllä) on todistanut olevansa kykenevä bändi niin lavalla kuin levyilläkin. Ensiksi mainitusta saatiinkin oiva todiste heti Jalometallin perjantai-illassa. Vaikka bändi oli paiskattu piskuiselle kakkosulkolavalle, ei yhtyeen uhmakkuus jäänyt toiseksi isommille bändeille. Energisyys olikin lähes käsin kosketeltavaa. Yleisönpaljoudesta ei yhtye saanut kuitenkaan suuremmin nauttia. Tästä viis veisaten pisti nuorten miesten rytmiryhmä tummasävyisellä kuolonmetallillaan päitä sileiksi. Harmi vain, että yhtyeen yleisö joutui kärsimään hieman pörinäisistä soundeista, sillä tällaisella vimmalla esiintyvää bändiä olisi mieluiten nauttinut tuhdin soundimaailman säestämänä. Vioistaan huolimatta lavalla nähtiin hyvä esitys hyvältä bändiltä. (S)

 

Jalometallin heittämällä suurin ja merkittävin bändi oli Suomessa useampaankin kertaan visiteerannut thrash metalin Grand Old Man, Slayer. Tuon bändin tähdellisyyttä tuskin tarvitsee kellekään alleviivata, mutta lienee sanomattakin selvää, että monelle Slayer oli juurikin se tapaus, jonka takia Ouluun tultiin vähän kauempaakin. Eikä siinä, Slayer on tunnetusti kova live-bändi ja valtavirtakuuntelijoiden Metallica-faniutta lukuun ottamatta myös se thrashin suurin, kovin ja tiukin nimi. Eikä Slayer pettänyt livenä tälläkään kertaa.

Vaikuttavan, lähes 20 kappaletta sisältävän settinsä amerikkalaisbändi aloitti vetämällä niin sanotusti löysät pois piipusta. Toisin sanoen alkuun tarjottiin uudempaa materiaalia World Painted Bloodin ja Disciplen muodossa - olkoonkin, että näistäkin jälkimmäisellä on jo yli vuosikymmen ikää. Näiden aloitusvetojen jälkeen päästiin kuitenkin kuulemaan sellaisia kovuuksia kuten War Ensemble, Mandatory Suicide, Chemical Warfare, Altar of Sacrifice – muista kovista (Jesus Saves, Hell Awaits, Seasons in the Abyss) nyt puhumattakaan. Niin ikään iki-ihanat Dead Skin Mask ja Raining Blood kuultiin myös ennen kuin encore-henkisesti esille vedettiin Hannemanin muistoa korostanut Hanneman-lakana, tietenkin Heineken-oluelle flirttaillen. Sen perään saatiin nauttia vielä South of Heavenista ja Angel of Deathista.

Nämä vedot olisivat olleet vaikuttavia vaikka pimeältä lavalta soitettuna, mutta kiitos napakoiden soundien ja energisen soiton, Slayer vain alleviivasi erinomaisuuttaan. Joitain jäi tosin harmittamaan Paul Bostaphin erilainen soittotyyli, eikä Gary Holt hänkään Hannemania ikinä voi täydellisesti kopioida, mutta minun kirjoissani nuo menevät live-vetojen pikkuvikoihin ja dynaamisen soiton piikkiin. Slayer oli näillä meriiteillään Jalometallin kirkkain kruununjalokivi. (S)

Slayerin jälkeen aloittanut illan päättäjä, Orange Goblin (alla) sai melko epäkiitollisen tehtävän, eikä Teatrian sisäsali enää kerännyt samanlaista yleisömäärää kuin Slayer, mikä nyt ei ollut yllätys, mutta valitettavaa silti. Slayerin setti imi kuitenkin siinä määrin jo meikäläisenkin mehuja, että vaikka pidänkin Orange Goblinista, pitkän päivän seisoskelun myötä taisteluväsymys alkoi jo hieman vaikuttaa ja ennenaikainen lähtö hotelliin oli tosiasia. Mutta ei sitä tyystin sentään periksi anneta ja sen huomasi kyllä että Orange Goblinin miehillä olikin heti ensi hetkestä lähtien ote hallussa ja varsinkin setin alkupuolella soinut Made Of Rats täräytti viimeistään luulot pois. Soundipuoli oli sisäsalin tuntien hyvinkin selkeä, mutta esimerkiksi taannoiseen Cathedraliin verrattuna jäin kaipaamaan hieman enemmän kehoa tuuttaavaa riffivallia. Kuitenkin, melko runsaslukuinen yleisö näytti pitävän kuulemastaan, joten ei bändin pörinä väärässä paikassa väärään aikaan ollut. Minä taisin jo olla. (JR)

 


LAUANTAI

Päivän aloitti auringonpaisteisella päälavalla National Napalm Syndicate, sille yleisön vähemmistölle joka oli krapulaltaan mestoille jo päässyt. NNS:ää tuli pakostakin verrattua edellisen päivän Impaled Nazarenen huomattavasti suurempaan osanottoon samaan puoli viiden kellonaikaan, vaikka silloinhan oli vielä virastotyöaikakin päällä. Samalla kun keikka alkoi kivasti jytisevillä rytmisoittimilla, kiinnitin huomiota kovastikin muuttuneeseen kokoonpanoon. Aiemmin olin tyystin missannut tiedon, kun bändi ilmoitti viime talvena alkuperäisen rumpalin Pasi Pauanteen ja 1989 debyyttilevynsä vokalistin Aku Raaskan paluusta. Kolmas uusi kasvo lavalla oli Saattue-yhtyeestäkin tuttu kitaristi Hapa Lampinen. Saksan festivaalien tyyppisestä "special old school show!" -jutusta ei ilmeisesti ole kyse, mutta ehkä he ovat jatkamassa porukassa, sillä Raaska jättäytyi taustalaulajaksi ja spiikkasi viimeiseen kolmeen biisiin "meidän toisen vokalistin", Ile Järvenpään, joka on pestiä noin kymmenisen vuotta tapahtuneen uudelleenaktivoitumisen jälkeen hoitanut. Mikäs siinä, hyvin oli näiden uusvanhojen lisäysten myötä energiaa tullut settiin sitten viime näkemän. (JK)

Legendaarinen Archgoat (vas) soitti huhujen mukaan Jalometallissa viimeisen keikkansa ennen kokoonpanomuutosta. Onneksi yleisökin löysi sen luo, vaikka samapa tuo lienee ollut yhtyeelle, joka ei vaivautunut pahemmin kuulijoidensa kanssa kommunikoimaan. Ei sellainen olisi tunnelmaan sopinutkaan, sillä yhtye onnistui jälleen tavoittamaan jotain toismaailmaista performanssissaan. Edes sisälavan tavallisesti black metalin soittamiseen kelpaamaton äänimaailma ei latistanut demonista tunnelmaa. Ei tämä nyt aivan paras näkemäni Archgoat-keikka ollut, mutta kirkkaasti Jalometallin parhaimmistoa kuitenkin. (AM)

Myös Nistikko (alla) oli aivan uusi tuttavuus. Onnettomuudekseni se oli päätynyt soittamaan samaan aikaan kuin Archgoat, joka vei päähuomioni. Kahden laulajan voimin grindcorea mättävä nuori yhtye ei kuitenkaan aivan vielä vakuuttanut täysin, joten black metal -konkarit houkuttelivat takaisin sisälavalle. (AM)

Kun Holy Moses edellisen kerran juuri Jalometallissa vieraili, taisin läiskiä jälkeenpäin naamani sinelmille, etten paikalle lähtenyt, mutta syynä oli sentään edes mainio Pellavarock, joka sattui olemaan samaan aikaan. Nyt moiseen ohilaukaukseen ei ollut varaa, sillä on sitä tullut odotettua kuulevansa klassisen Finished with the Dogs -levyn kappaleita jo finninaamaisesta teinistä asti. Niitä myös tuli.

Sabina Classen (yllä) kumppaneineen soitti muun muassa tuon jo mainitun levyn nimikappaleen, Life Destroyerin ja Tankard-Gerren kanssa keikan ehdottoman kohokohdan, Current of Deathin. Lisäksi vanhoista kuultiin muun muassa The New Machine of Liechtensteinin ja World Chaosin nimibiisit sekä mainioriffinen Def Con II. Keikka päättyi luonnollisesti klassikkolainaan Dead Kennedysin Too Drunk to Fuckista, jonka ajaksi Sabina kutsui joukon rohkeimpia nuorukaisia kanssaan lavalle moshaamaan. On jo muutenkin vaikea uskoa naista lähes viisikymppiseksi, mutta kuin todisteena ikinuoruudestaan hän vielä pomppasi keikan jälkeen eturivin päälle crowdsurfaamaan. Arvostan! (MS)

Deathchain on viime aikoina jakanut kovasti mielipiteitä mutta säilyttänyt melko viihdyttävän livebändin maineensa. Liekö Jalometallissa ollut ongelmana jokin sovittamaton ristiriita savolaisen ja pohjoispohjalaisen mentaliteetin välillä vai mikä, mutta kuopiolaisyhtyeen show jäi kovin vaisuksi. ”Oletteko te elossa”, vokalisti K.J. Khaos (oik.) uteli, ja se olikin ihan aiheellinen kysymys siihen tilanteeseen. Melkeinpä harmitti bändin puolesta, mutta oli sen soittokin kyllä kovin turvallista ja yllätyksetöntä. (AM)

Akman voisi pistää hyvin karkealla kädellä samaan lokeroon vaikkapa Clock Paradoxin ja Ravage Machineryn kanssa. Ainakin siinä määrin modernin extreme-metallin määreet nuo kaikki kolme täyttävät. Studiokamana kuunnellessa Akman osalta sävellyksissä on paljon myös melodiaa, ja voinee ollakin kalloon kihahtaneen ohrapirtelömäärän ansiota, mutta Jalossa tuntui että bändin keikka oli enimmäkseen ankaraa junttausta. Yhtye itse kuvailee enemmän tai vähemmän vakavissaan musiikkiaan ultrametalliksi, ja minusta sille saralle uppoaa melkoinen liuta nykypäivän bändejä. Tiukka veto, mutta henkilökohtaisesti en välttämättä levyä ostaisi. (MS)

Ja sitten se kolpakko eli tässä tapauksessa kämänen muovimuki käteen! Tankard oli sitä itseään. Saksassa juodaan olutta ja tämän asian on ottanut omakseen myös kalja-thrashin eturintamaveteraani Tankard, joka on paasannut oluen voimasta ja sen olemassaolon oikeudesta jo 80-luvun puolivälistä saakka. Nykyisellään alkuperäisestä miehistöstä ovat jäljellä laulaja Gerre ja basisti Frank Thorwarth, joista ensin mainittu habitukseltaan se enemmän kaljasieppo. Mikään ei ole kauniimpaa kuin paidan alta pilkottava kaljamaha! Eikä se tässä tapauksessa aina edes pilkottanut. Vaikka Holy Mosesin ohella nämäkin germaanit osaavat pitää hauskaa lavalla ja ottaa yleisönsä, ei se tapahdu musiikin kustannuksella. Osa biiseistä ei ollut tuttuja, sillä bändin myöhempiä levyjä (uusinta lukuun ottamatta) ei ole liikaa tullut kuunneltua, mutta missään vaiheessa keikka ei käynyt tylsäksi, vaan nousi jopa yhdeksi Jalon parhaimmista esityksistä. Zombie Attackilla alkanut ja luonnollisesti (Empty) Tankardiin lopetettu keikka tarjosi energisen annoksen Gerren Duracell-pupun lailla heiluvaa lavatetsausta ja huumoria, mutta myös tiukkaa ja tarttuvaa thrashia, joka ei edelleenkään kuulosta yhtään vanhentuneelta. Pääsipä joku onnellinen (?) neitokainen A Girl Called Cervezan ajaksi lavalle heilumaan. (JR)

Saarisella Tankard tuli muutama vuosi sitten minkä lie mielenhäiriön vuoksi Suomessa missattua, joten bändin Jalo-vetoon pätivät nyt samat sanat kuin Holy Moses-kollegoihinsa. Olin ehkä hivenen yllättynyt jo Sabinan ja kumppaneiden kovasta livekunnosta, mutta Tankard taisi vetää koko Jalometallin kovimman keikan. Katsojille tarjottiin nimittään pirun energinen ja vauhdikas esitys, jossa laulaja Andreas ”Gerre” Geremia poukkoili ympäri lavaa niin hikiseen tahtiin, että pitää hiukan ihmetellä, kuinka mies on silti saanut jo välillä menettämistään kiloista parisenkymmentä takaisin. Mies muistikin esitellä vatsaansa aina sopivin välein.

Jos oli Gerre itse vedossa, samaa voi sanoa muustakin ryhmästä. Erityisesti toinen alkuperäisjäsen, basisti Frank Thorwarth, tuntui ottavan lavatoiminnasta kaiken ilon irti, mutta kyllä kitaristi Andy Gutjahrillakin hilse hienosti kyytiä sai. Biisivalikoimasta voi mainita mainiot Morning Afterin, Stay Thirstyn, Chemical Invasionin, Die with a Beer in Your Handin ja tietenkin (Empty) Tankardin. Jalo-elämys sakemannien osalta sai vielä yön hämärässä lisäfiilistä kun sitä sattuman kautta pääsi bostailemaan Gerren ja Sabinan väliin. (MS)

Niin sanottuna b-luokan black metal -bändinä tunnettu Naglfar (yllä) ei ole koskaan kyennyt nousemaan alkuaikojensa lupaavuudesta huolimatta kastinsa kärkikahinoihin. Jonkin sortin divaribändiksi jäänyt ruotsalaisyhtye on kuitenkin suoltanut ulos jos toisenkin levytyksen ja näin ylläpitänyt olemassaolonsa liekkiä tasaisella vahvuudella. Ehkä juuri tästä syystä myös ruotsihemmojen keikalla näkyi väkeäkin kohtuullisesti, vaikkei porukan melodisen blackin anti kovin kaksiseksi jäänyt. Miehistönsä lähes täydellisesti vuosien varrella uusinut porukka soitti juuri niin tavanomaista melodista äärimetallia kuin olla ja voi, eikä sinänsä hassummin. Tällaista tavaraa vain soittaa niin moni muukin ja vieläpä mieleenpainuvammilla biiseillä, ettei Naglfarilla ole sen suuremmin jalansijaa tässäkään karsinassa. Ihan kiva tilkebändi, muttei millään lailla sen kaksisempi tapaus - livenäkään. (S)

Yksi Oulun ihmeistä, Vermivore, oli sentään aiemmin tuttu joskus räpylään osuneen demokiekon, Zero Vectorin, ansiosta. Tämäkin orkesteri osuu oikeastaan melko pitkälle sinne modernin metallin maailmaan, jota oli tämän vuoden Jalossa tarjolla erityisen paljon tuntemattomammissa, nuorissa bändeissä. Mikäpä siinä, kelpo rypistystä bändi tarjosi, mutta kun samaan aikaan toisaalla räimi Naglfar, jolta selkäytimeen on erityisen hyvin syöpynyt Vittra-albumi, piti sitäkin ehtiä vielä toljottamaan. Vermivoren tulevaisuuden edesottamuksia pitää silti jatkossa seurata. (MS)

Jalometallin kovin pommi oli, kun Blasphemyn (alla ja oik.) nimi ilmestyi bändikatraaseen ja vieläpä yhdeksi pääesiintyjistä. Ainakin meikäläiselle se oli viimeinen niitti ottaa se kurssi kohti Oulua. Edellisen kerran on tullut nähtyä tämä sotapatteristo Helsingissä Black Flames Of Blasphemyssa ja Saksan Nuclear War Now! -festareilla. Ensimmäinen ihmetyksen aiheeni olikin bändille varattu puolentoista tunnin soittoaika, mikä toi pienen ongelman, mutta ratkaistiin venyttämällä keikan aloitusta yli 20 minuuttia, jolloin päätösbändi Voïvodia ennen jäisi se normaalin mittainen lyhyt tauko. Kun Blasphemyn aika koitti, ulkolavan täytti täyslaidallinen todellista war metalia, jollaista ei ihan vasta olla Jalometallin päälavalla kuultu. Melko eleetön esitys ei sinänsä haitannut, mutta biisien välissä olleet lyhyet torikokoukset rumpupatteriston luona verottivat intensiivisintä livekokemusta. Bändi teki kuitenkin selväksi ettei se ollut tullut vain oleskelemaan, vaan tarjosi kolme vartin selkäsaunan, johon jäin kaipaamaan (juuri torikokousten vuoksi) tiiviimpää otetta ja poikkeuksellisesti jopa hieman enemmän volyymia. Vaikka yksittäisillä biiseillä ei juuri ollutkaan merkitystä ja välistä kappaleiden alkupuolesta kävi selväksi, mikä biisi kyseessä, niin eräänlaiseksi "hitiksi" päätynyt Ritual oli silti se vakiolopetus – ja hyvä sellainen. Tästä oli hyvä jatkaa Voïvodin ydinsodan jälkeiseen maailmaan. (JR)

 

Voïvod ei nyt aivan säväyttänyt samalla tapaa kuin ensimmäistä kertaa Jalossa nähdessä, mutta oli silti aivan loistava. Vuosia on toki muutama välissä vierähtänyt, mutta settilista oli pistetty melkoisen kovalla kädellä uuteen uskoon verrattuna aiempiin Suomen-keikkoihin, ja varsinkin uuden, erinomaisen levyn biisejä oli ilo kuunnella. Muun muassa Target Earth, Kluskap O’kom ja ranskankielinen Corps Étranger toimivat myös lavalla yhtä hienosti kuin studiotuotoksella. Oli hivenen yllätys, että muutamia takuuvarmoja vakiokappaleita oli jätetty pois, mutta uudistettu biisivalikoima oli silti oikein tervetullut, suorastaan raikas.

En tiedä miten pitkään Voïvod vielä jatkaa musiikin tekemistä, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että nelikko on vahvempi ja voïvodmaisempi kuin vuosiin ennen Target Earthia. Karismaattinen Snake oli totutusti mikin varressa pirteä ilmestys, mutta kyllä koko porukka tuntuu olevan lavalla kuin kotonaan. Vaikka soundien puolesta sisälava Jalossa ei aina se paras mahdollinen ympäristö ole, oli Voivod-keikka juuri sisätilan ansiosta nyt tunnelmallisempi kuin 2009. (MS)

Vuoden 2013 Jalometalli päätti yhden aikakauden, sillä tämä oli viimeinen kerta kun metallimöykkää tämän festivaalin puitteissa nykyisen Teatrian tiloissa saatiin kuulla. Mitenkään yllätyksenä lähtö ei ole tullut, sillä viime vuosina Teatrian kupeeseen on kohonnut uusia kerrostaloja kuin sieniä sateella. Jos aiempina vuosina onkin uusia naapureita voinut lepytellä vaikkapa ilmaisilla pääsylipuilla, alkaa naapureita olla kertynyt ympärille niin paljon, että moinen tuskin olisi enää kannattavaa. Taitaapa paikalle olla halukkuutta saada lisää kerrostaloja, joten vanhan teollisuuskiinteistön lanaaminen maan tasalle on vain ajan kysymys. Ensi vuoden paikka ei ole vielä tätä kirjoitettaessa selvillä, mutta vuosi 2013 liittyi hyvänä päätöksenä vanhan Teatrian Jalometallien jatkumoon, ja mikäs sen komeampaa kuin päättää se Slayerin, Voïvodin ja kumppaneiden tahdittamana. Vuonna 2014 sitten uusin kujein uusissa tiloissa! (MS)


LISÄÄ TONI SALMISEN KUVIA JALOMETALLISTA 2013 ON TÄSSÄ OSOITTEESSA.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Marko Saarinen, Janne Rintala, Jussi Kallinen, Serpent, Aila Mustamo   Kuvat: Toni Salminen, Kristiina Lehto (Archgoat, Deathchain)
http://www.jalometalli.net Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 5126 Palaa »
Bookmark and Share