Festariraportti: Kivenlahtirock 2013

Kivenlahtirock pamautti allekirjoittaneiden festarikesän käyntiin kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Kuten viime vuodesta on tullut tutuksi, järjestetään kinkerit nykyisellään Espoon Leppävaarassa, eikä suinkaan Kivenlahdessa, josta tämä pieni paikallisfestari on uransa aloittanut. Kivenlahtirock on kasvanut pienin askelin vuodesta toiseen, mutta paikan päällä aistii vahvasti hieman kotikutoisen pikkufestarin hengen. Lippuluukulla rannekkeet loppuvat ja kukaan ei oikein tiedä minkälaista passia kellekin pitäisi käteen tyrkätä. Tämä on lähinnä sympaattinen lisä muuten kattaukseltaan varsiin ammattimaiseen kesäfestivaaliin.

Viime vuosista on opittu se, että Kivenlahtirock toimii paremmin kaksipäiväisenä tiukkana pakettina. Se on myös opittu, että hevimiehelle festivaalialueella palloilu tarkoittaa "bändi-kaljateltta-bändi-kaljateltta..." -tyyppistä suunnistusviestikilpailua parhaimmillaan. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että Stonen, Bodomin, Whitesnaken ja muiden hevisuuruuksien välillä kakkoslavalle on laitettu soittamaan sellaisia hevimörölle yhdentekeviä suorittajia kuin Haloo Helsinki!, Karri Koira ja Notkea Rotta. Festarille olisi ollut näistä bändeistä nimittäin rakennettavissa kokonaan kaksi eri teemalla varustettua päivääkin: hevi-päivä ja "Radio Helsinki" -päivä. Voi hyvin olla että Cheekiä ja Karri Koiraa katsomaan tulleet festarivieraat jakavat saman ajatuksen tästä eri musiikkityylien epäpyhästä allianssista ja viettivät puolestaan heviräimeen ajan aikansa kaljateltan puolella. Tämä ratkaisu voi olla toki järjestäjiltä siis nerokkuudessaan kiero kaljan myyntiä lisäävä kikkakin.


PERJANTAI

Ensiferum on tullut nähtyä monta kertaa ja erityisesti Suomen suvessa. Tämäkään veto ei jätä kylmäksi, vaikka aikaisesta slotista johtuen porukkaa on paikalla varsin vähän. Suurin osa oli ilmeisesti vielä kaljoittelemassa alueen ulkopuolen nurmikentillä. Yhtyeen tunnin kestävä melodinen pakanahevipaketti asiaankuuluvine kilpikoristeineen, toimii kyllä aina. Yhtye osaa vetää villilänsi/viikinki-sävytteisen juttunsa myös tarpeeksi kieli poskessa - mentaliteetilla, joka toimii valoisassa kesäkuun iltapäivässä viihdyttäen ja jalka vispaten. Stone Cold Metalin aikana basisti Sami Hinkka juoksi myös innoissaan fotopitiä edestakaisin.

Setti: Symbols (intro) / In My Sword I Trust / Guardians of Fate / From Afar / One More Magic Potion / Unsung Heroes / Burning Leaves / Stone Cold Metal / Ahti / Twilight Tavern / Iron.

Niin paljon kuin Cheekiä television avulla on ihmisille tyrkytetty, voisi kuvitella että Paskan Musiikin Lavaksi nimeämälläni, alunperin etäisesti olutta muistuttavan kengurunvirtsan mukaan nimetyllä kakkoslavalla olisi Jare Henrik Tiihosen keikan aikana vähintäänkin valtaisa yleisömassa. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, ettei kikkareesta saa timanttia televisiolla tuputtamallakaan. Cheekin seurana lavalla olleet huitoja/hölisijät ja MC eivät saa aktillaan täytettyä pientäkään lavaa, ja ääntelyn dynamiikkakin tuntuisi leviävän kankahille kuin Mr. Jokisen retkimuona, sillä MC vetää hanat kokonaan kiinni joka kerta, kun yleisön kuuluisi kertseissä täyttää lavanedus omalla laulullaan. Ja kun kansa ei huudakaan, ilman täyttää vaivaannuttava hiljaisuus. Ainakaan kentän puoliväliin saakka yleisön mölinä ei kuulu; toivottavasti sentään edes lavalla, sillä noloahan siellä luulisi hiljaisuudessa olevan huiskia. Ei irronnut sokka, ei, mutta Cheekin pokka sentään piti. Taisipa jo ajatella maanantaista matkaansa pankkiin... Viisashan se se kakka on, joka saa tarpeeksi kärpäsiä itsestään tykkäämään.

Seuraava Imperiumin katsastelema yhtye oli paluun lavoille keväällä 2013 tehnyt Stone. Tämä suomihevin legendojen legenda oli todella hyvässä iskussa. Puolet yhtyeestä (kitaristi Nirri Niiranen ja rumpali Pekka Kasari) ei juurikaan ole viime vuosina musiikkipuolella olleet aktiivisina, vaan ovat ilmeisesti pikemminkin viettäneet aikaansa "normaalissa" päivätyössä. Silti Stone on edelleen tiukka kuin kivi. Soitto sujuu dynaamisen tiukasti ja Joutsenniemi keulilla vetää paremmin kuin ennen vanhaan. Hauskan lisän keikkaan tuo paikan sijainti, sillä Joutsenniemi muistaa dokailleensa läheisillä kallioilla ja muutenkin muistelee 1980-luvun Leppävaaraa lämmöllä. Sama vanhojen muistelu toistuu seuraavaan heviyhtyeen vedon aikana. Children of Bodomin jäsenistöstä suuri osa nimittäin on käynyt viereisen Leppävaaran koulun ja epäilenpä, että muutama sihi-juoma on myös samaisilla kallioilla otettu, 10-15 vuotta Stonen äijien jälkeen.

Setti: Get Stoned / Real Delusion / Back to the Stone Age / Concrete Malformation / White Worms / Reached Out / Small Tales / The Day of Death / Overtake. Encore: Sweet Dreams / No Commands.

Jotain muutakin on näillä kahdella päälavalla peräkkäin soittaneella yhtyeellä (sivulavan Haloo Helsinki! jäi nyt väliin; Elli on ihana, mutta festareilla ihmisen pitää myös syödä ja ihan vain pällistellä) yhteistä: Roope Latvala. Yleisön joukossa hieman mietittiin, että mitenhän maestro mahtaa keikat jaksaa suorittaa. Kuumassa säässä kun urheilujuomaa luultavasti tekee mieli, ja rokkipiireissä se on usein luonteeltaan varsin alkoholipitoista. Pelko ja epäilys oli turhaa, sillä kun Bodom aloitti keikkansa noin tunti Stonen lopetettua, oli Latvalan downstroke edelleen tiukassa otteessa. Festarisetti Bodomilta sujui läpileikkausta eri aikojen materiaalista soittaen. Uudelta Halo of Blood -albumilta tarjoiltiin nimiraita ja Transference. 1990-luvun lopussa yhtyeen löytäneen palkitsi myös yllätysvetona Silent Night Bodom Night, jota en ole aikoihin livenä kuullut.

Setti: Intro / Transference / Needled 24/7 / Living Dead Beat / Angels Don't Kill / Halo of Blood / Bodom After Midnight / Silent Night, Bodom Night / Hate Me! / In Your Face / Blooddrunk / Downfall / Hate Crew Deathroll.

Seuraavaksi Paskan Musiikin lavalla esiintyi Notkea Rotta, SMC Lähiörotat fiittaamassa. Hyvä asenne, paskaa musaa ja kiva kuono. Rane Raitsikka on ollut paljon paremmissakin bändeissä. Neeeeext.

Illan suurimpana nimenä lauteille kipusi karismaattisen David Coverdalen luotsaama Whitesnake. Ehkä hieman laskusuhdanteessa olevan bändin taktiikkana taitaa olla tätä nykyä buukata itsensä näille keskikokoisille festareille, jossa saavat varmasti esiintyä yksinoikeutettuna pääesiintyjänä. Whitesnakelle olikin varattu se pääesiintyjän puolitoistatuntinen, joka melkein täyttyikin. Viime vuosina yhtyeen nähneenä on tullut vähän sellainen vaikutelma, että jatkuva viskin naputtelu ja tupakin röyhyttely on tehnyt viimein tehtävänsä herra Coverdalen äänelle. Se onkin ollut parilla viime kiertueella varsin kaameassa kunnossa. Ylimpiin ääniinhän mies ei ole päässyt vuosiin. Nyt kuitenkin asiat ovat selvästi paremmalla tolalla. Davidin onneksi bändissä on hyvät taustalaulajat ja stemmoja onkin vähän vaihdeltu siihen malliin, ettei Coverdalen tarvitse jatkuvasti ottaa niitä levyiltä tuttuja korkeita raspejaan laulettavaksi. Yhtyeeseen palanneen Tommy Alridgen rumpusoolon ja kitaristien kitarasoolojen avulla mies sai myös tarvittavaa hengähdysaikaa kappaleiden välillä. Suotakoon se tälle pitkälti yli kuusikymppiselle brittiläiselle herrasmiehelle. Se minkä Coverdale äänessään menettää, sen hän vuosi vuodelta charmissa voittaa. Mies muisti monta kertaa keikan aikana kutsua eturivin blondeja myös julkisesti backstagelle poreammeeseen. Aika harvan isoisällä on pokkaa, varaa ja uskottavuutta tehdä tätä Espoon Leppävaarassa. Yhtye oli selvästi pirteämpi kuin edellisellä Suomen vierailullaan ja tähän suuren vaikutuksen teki juuri bändiin palannut Alridge. Uskomattoman paljon voi yhden miehen panos vaikuttaa koko yhtyeen suoritukseen, avain kuin Whitesnake olisi saanut kollektiivisen vitamiinipistoksen. Yleisö odotti tietenkin niitä kuuluisia hittejä: Fool For Your Lovin', Still of the Night, Here I Go Again, Is this Love... ja ne se saikin. Uusimmat kappaleet, joita mukana ei ollut montaa, menivät tuossa huumassa varmasti monelta aika lailla ohi.

Setti: My Generation (The Who, intro) / Give Me All Your Love / Ready an' Willing / Can You Hear the Wind Blow / Don't Break My Heart Again / Is This Love / Gambler / Love Will Set You Free / Pistols at Dawn (kitarasoolot) / Steal Your Heart Away + rumpusoolo / Forevermore / Best Years-Bad Boys-Children of the Night -potpurri / Fool for Your Loving / Here I Go Again / Still of the Night / We Wish You Well.
 
Whitesnaken onnistuttua huimasti yli odotustemme, perjantai päättyi hyvillä mielin niin meillä yleisössä kuin varmaan yhtyeelläkin. Hyvähän se on Dave-sedänkin e-duurissa soivaa naamanahkaansa backstagen paljussa huljuttaa jos vain vapaaehtoista selänpesijää riittää... joten hyvä espoolainen nuori aikuinen: oletko aivan varma, ettei juuri sinun äitisi ollut Leppävaarassa salaa takahuonealueelle jonottamassa?
 
 
LAUANTAI
 
Saapuessamme lauantaina alkuiltapäivästä alueelle Paskan Musiikin Lavalla hölötti taas joku räpätti. Karri Koira? Kukahä? Ihassama. Mutta päälavan keskustan täytti jo pöytä, jonka yleisöstä katsottuna vasemmalla puolella oli rummut, ja sehän tarkoittaa, että Eläkeläiset, nuo humpan kuninkaat, ovat saapumaisillaan stagelle.


 
Yhtyeen fokuspiste Onni Varis oli laajentanut soittopeliarsenaaliaan sitten viime näkemäni, sillä nyt Toppo ei enää tyytynyt pelkkien miniurkujen pirstomiseen (sekin nähtiin kyllä), vaan ravasi ympäri lavaa kuin Charme Asserdal kiltissä ja seikkaili pitkin yleisöä revitellen hanuriaan (siis sitä instrumenttia) ja mandoliiniaan. Paha tietenkin sanoa, mutta (ehkä esiintymisen varhaisesta ajankohdasta johtuen) Eläkeläiset tuntuivat tämän kesän Kivenlahtirockissa keskittyvän enemmän musisointiin kuin muihin performanssinsa pääelementteihin, riehumiseen ja keiton vetämiseen. Keikka oli totta kai hyvin viihdyttävä ja toi – kuten aina – hymyn huulilleni, mutta olisiko nyt käymässä niin, että se pahamaineinen “seestyminen” on hiipimässä jopa Eläkeläisten puseroon... Sanotaan nyt vaikka niin, että keikka oli tällä kertaa enemmän kahvia ja potkukelkkaa kuin humpparaakkeja tahi pultsarihumppaa.

Toivottavasti Paskan Musiikin Lavalle jättämämme Stig löytää pian puumansa, sillä eihän noin aneemisesti muniin puhalleltua Suomi-reggaeta kuuntele ulvomatta vuorileijonakaan. Siirryimme siis Max Vol. -pikkulavan läheisyyteen ihmettelemään useimpien suomalaisten rockmedioiden lempilasta, punkyhtye Pää Kiitä. Eipä tuo ollut edes siirtymän edellyttämien parinsadan askelen väärti. Levyllähän yhtye saattaa olla silkkaa timanttia, mutta live-esityksestään päätellen Pää Kii on Suomen ylihypetetyin bändi: lussua läpsyttelyä, jonka kutsuminen punkiksi loukkaa punkkareita ja solisti, jonka vammaiseksi sanominen loukkaisi Pertti Kurikan Nimipäiviä. En siis niin sano, mutta ei kaveri kyllä ihan kunnossakaan taida olla. Ja jos tämä lausunto nyt jonkun poliittista korrektiutta loukkasi, tukehtukaa korrektiuteenne ja haistakaa paska – punkin tehtävä on juuri teidänlaistenne seipään nielleiden jäykkisten ravisteleminen. Ei lastenlaulumaisten kierrätysmelodioiden veltto rätkytys ja markkinointi seiskaseiskapunkerona.

Ohjelmassa seurasi PMMP, joka on luvannut lopettaa uransa pikapuoliin. Se on hieno päätös se. Bändiläiset ovat varmaan ihan mukavia ihmisiä ja likat laulavat toisinaan tärkeistäkin asioista (okei, no, rusketusraidat eivät ole henkilökohtaisessa asioiden prioriteettilistassani kovinkaan korkealla, mutta tietänette mitä biisejä tarkoitan), mutta se Agit Propin keksimässä, Ultra Bran & Scandinavian Music Groupin ansiokkaasti suosionsa huipulle lykkimässä 70-lukulaisessa suomalaiskommunistisessa sävelasteikossa soiva musiikki... ei saatana. Ei. Ei.

Seuraavaksi Paskan Musiikin Lavalla esiintyi Paleface. Isot propsit vain Karrille hienon 8 Mile -elokuvan suomentamisesta ja Helsinki – Shangri-Lan modernista Irwin-kanavoinnista (joka muuten sanalla sanoen on tuhat prosenttia enemmän punkia kuin Pää Kii), mutta ei lähtenyt kyllä tämäkään. Takaisin siis pikkulavalle katsomaan Palen Nyrkkiä paljon räjähtävämpää Santa Cruzia.

Melkoisen löylytyksen glam-junnut järjestivätkin. Olin huomaavinani pikkulavalla festivaalin ensimmäisen mediavääristymän, sillä paljon vaatimattomammasta medianäkyvyydestä huolimatta Santa Cruz keräsi Max Vol. -stagen huudeille ainakin saman verran yleisöä kuin Pää Kii. Lyhyesti sanottuna, Santa Cruzissa ei ole mitään muuta vikaa kuin sen nimi. Joka tapauksessa, Pyhän Ristin veljeskunta laittoi itsensä likoon nuoruuden innolla - täytti roolinsa näyttäen hyvältä ja soittaen tymäkästi. Keulahahmo Archie otti lavasta irti mitä sai PA-kaappien päällä kiipeillen ja yleisöä liekittäen. Ryhmä on nuoresta iästään huolimatta kumuloinut jo melkoisen lavakokemuksen, ja se näkyi ainoastaan hyvällä tavalla. Kun rockrepäisytkin ovat niin huiman kovia kuin ovat (toistan toistamasta päästyäni: Aiming High'ssa on Suomen rockhistorian kolmanneksi kovin riffi!), minun on helppo ennustaa “joulupukin kainalosauvalle” isoja asioita!

Ruokailun vuoksi skippaamamme VHB:n jälkeen (anteeksi, mutta yhtye on nähty niin monesti, ja aina tasalaatuisen hyvänä, ettemme veikanneet menettävämme mitään ennen näkemätöntä) sivulavalla oli luvassa Raappana. Suomiräppiä surullisempaa huonoutta ei ole kuin Suomi-reggae. Korvatulpat siis päähän ja nokka kohti tuopin pohjaa – tämä sonta saa jopa meidän kaltaisemme streittaritkin juomaan.

Musiikkipoliittisista syistä pakolliseksi osoittautuneen juomatunnin päättyessä päälavalle kapusi monen monituista kertaa suomalaisfestivaaleilla ja Tavastialla luuhannut ruotsalaisrockjyrä Hardcore Superstar; yhtye joka ei imagollisesti tiedä haluaako se olla The 69 Eyes, Misfits vai Mötley Crüe. Musiikillisesti sen melko yhdestä puusta veistetty mutta kiitettävästi Radio Rockilla valtavirtarockkansan tietoisuuteen puffattu sleaze-rock pureutuu juhlakansaan kuitenkin kerta kerran jälkeen kuin kainuulainen mäkärä: puraisun huomaa ja jäljelle jää kutka vielä keikan jälkeenkin. HCSS:n setti oli tasapainoinen hittiseos, jossa vähintään joka toinen biisi oli radiosta tuttu. Muun muassa Moonshine, Last Call for Alcohol, Guestlist, Above the Law ja We Don't Celebrate Sundays pitivät huolen, että Leppävaara viihtyy. Ei huono, ei missään nimessä, mutta päivän kovemmasta sleaze-spektaakkelista paitsi jääneille korostan, että pikkulavalla aikaisemmin esiintynyt Santa Cruz oli, Hardcore Superstarin kivenkovaan rutiiniin verrattuna joltisessa raakilemaisuudessaankin, vielä pari piirua naapureita kovempi.
 
Kello 21:30 nostamme Paskan Musiikin Lavan yltä sille antamamme nimen, sillä lauteille astuvat Savon saatanat, Turmion Kätilöt. Samalla huomaan festarin toisen, ja edellistä rajumman, mediavääristymän. Kätilöillä on kakkoslavan edessä kolme kertaa enemmän yleisöä kuin tv-boostatulla Cheekillä; väkeä riittää pitkän matkaa vielä ruokakojubasaarillekin.


 
Vaikka Kätilöt ei koskaan suosikkiyhtyeisiini ole kuulunutkaan, kalakukkokaupungin pahalaisenpalvaajat ovat kiistatta hienoja showmiehiä, ja tällä nimenomaisella kerralla on suorastaan upeaa päästä todistamaan kuinka hyvään kuntoon MC Raaka Pee jo hiljattaisista terveyspulmistaan huolimatta on päässyt. Keikan alussa pääkätyrillä nähty kävelykeppi tuo sottanaamaiseen hahmoon tiettyä charmanttia arvokkuutta, ja kun Speggelikin on saanut nykyisessä sotisovassaan soman punan poskilleen, Kuopion Sliippari-Mansoneitahan katsoo nykytikissään suorastaan mielikseen. Kätilöt ei pettänyt Leppävaarassakaan, vaan paukutti ilmoille energisen ja erittäin viihdyttävän setin tanssittavia hittejä ja tulehtuneita juttuja. TeeKoo saattaa olla nykyisessä kunnossaan parempaa viihdettä kuin koskaan ennen, eikä siihen tarvita edes rälläkkää ja repsottavia kikuleita. Loistavaa!
 
Kello puoli yksitoista päälavalle astuu monien kovin odottama Rival Sons. Allekirjoittaneelle yhtye on jokseenkin vieras: mahtavasti zeppelinmäisesti groovailevan Pressure and Timen videon olen nähnyt ja pari muuta joiden nimiä en edes muista, mutta kaikesta päätellen pääesiintyjältä on lupa odottaa tykkiä settiä...

Mutta kakkelbergin marjat, Rival Sons on lähtenyt Espooseen aivan väärällä lääkityksellä. Umpiveltto fiilistely seuraa mitäänsanomatonta maalailua ja koko ryhmä on kuin horteessa. Kaukana tästä mikään pääesiintyjäenergia on, ja muutaman veisun kuluttua päähäni hiipiikin jokunen väistämätön kysymys: A) minkä ihmeen tähden niin moni vouhottaa Rival Sonsista, B) kuinka paljon huumausaineiden käyttö on tilastollisesti Helsingissä yleistynyt ja C) onko asioilla korrelaatio?

Ihan liian pitkän aikaa settiä kärvisteltyäni kuulen kaipaamani Pressure and Timen, joka sekin on saatu kuulostamaan veltolta, ja totean että Rival Sons huono, taksijono hyvä.

Setti: You Want To / Get What's Coming / Wild Animal / Memphis Sun / Torture / All the Way / Until the Sun Comes / Jordan / Manifest Destiny, Part 1 / Keep On Swinging / Pressure and Time / Face of Light. Encore: Burn Down Los Angeles / Soul.

Näin ensikertalaisena täytyy kiittää Kivenlahtirockin järjestelyjä. Mukavankokoinen ja viihtyisä festari, jossa ei ole liian kova tungos eikä hektinen tahti. Sämpläämämme eväät olivat festariruoaksi erittäinkin syömäkelpoisia, ja kiitämme myös Alepan konttia josta sai helpotusta helteeseen niin kivennäisveden kuin aurinkorasvankin muodossa. Hyvä oli ihmisen Leppävaarassa kesäkisat 2013 korkata - saatammepa saapua toistekin! Kiitos!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Eero Kaukomies & Mape Ollila   Kuvat: Jarmo Katila
http://www.kivenlahtirock.com/13 Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 4505 Palaa »
Bookmark and Share