Festariraportti: Nummirock 2013 20.- 22.6.2013

Juhannus on aina se aika vuodesta, jolloin väki päättää hukkua sankoin joukoin Suomen lukuisiin järviin, turvautua kirveeseen tai ilostuttaa onnetonta loppuelämäänsä vahinkolaukauksilla niin pusikoissa kuin festariteltoissakin. Jälkimmäiseen tietysti vaaditaan myös niitä festareita, mitä tosiaan on keskikesän juhlan aikaan useampiakin pitkin Suomea. Yksi niistä monista tapahtumista on Nummirock

 

 

– tuo Kauhajoen oma metsäfestari, jos jonkinlaisen pitkätukan ja remmiverkkarin pyhiinvaelluskohde keskelle ei-mitään, viettämään vähemmän soveliasta juhannusta kaltaistensa joukkoon. Tänä vuonna juhannustelu alkoi torstaipäivältä.

Kisa-alueelle kampeuduttaessa on helppo havaita ensimmäinen muutos. Pienin lava on venynyt vähän joka suuntaan, nyt se pykälää isompi ja korkeampi, vastaa hieman paremmin nykyistä kattausta jossa vähän nimekkäämpiäkin bändejä pyöritetään kolmoslavalla. Hökkeli on nyt tosiaan ihan käypäisen kokoinen, siinä missä se ennen vaikutti enimmäkseen traktorin katokselta, niin nythän se on jo aivan oikea lava. Muutenkin festarin kattaus lavojen suhteen on sangen laaja, kolme "oikeaa" lavaa plus kaksi muuta, vähän pienempää, joilla viihdytetään kaljateltassa jumittavia juoppoja. Kaljalavalla pyörivät coverporukat on siitä mainioita, että jos ei tahdo kampeutua takaisin leirintään odottaessa jonkun vähemmän kiinnostavan aktin poismenoa, niin kaljateltassa tarjoillaan edes jotakin mielenkiintoista, oluen lisäksi tietty. Coverporukat on siitä mainioita, että ne on enimmäkseen hyviä ja soitettu materiaali on todennäköisesti tuttua metalliväelle.

Kolmas uusi lava on paljon puhuttanut Free Jam -lava, missä ruuhkatukat voivat käydä näyttämässä taitonsa tai kyvyttömyytensä jammaillen tai vammaillen. Koska jokainen pitkätukka on ainakin joskus soittanut jotakin, uudelle lavalle on huomattavasti kohdeyleisöä. Positiivinen lisä siis, järjestäjät ovat tehneet yllättävän paljon sen eteen että väki istuisi festarialueen sisällä eivätkä juoksisi takaisin leirintään bändien välissä. Viikonloppu itsessään osoittaa kyllä, onko uudistus hyvä vai huono, mutta ajatuksen tasolla lisä on vallan viehättävä. 

Mutta itse asiaan: Matka-aika jälleen venyi pyytämättä ja täysin yllättäen, mutta ei ehkä täysin odottamatta, joten ehdin paikalle vasta toisen yhtyeen kohdalle. Pain Confessor valitettavasti meni siitä johtuen ohi, ensisijaisesti matka-ajan, toissijaisesti sen takia että etsin menetelmää päästä kuvaamaan pienimmälle lavalle. Uusittu, isompi lava olisi mahdollistanut tähänkin paremmat puitteet, mutta olosuhteet sotkivat reittejä. Väylä lavan edustalle oli ansoitettu ja paalutettu, ja ninjaa kömpelömmät fotarit olivat välittömässä vaarassa. Korostan, että olen kömpelömpi kuin kymppiuutisten loppukevennykset, joten minun oli parempi jättää edes yrittämättä kiivetä alueelle. Pahimmassa tapauksessa kansaa olisi saattanut viihdyttää ylimääräinen ohjelmanumero, jossa läski vinssataan joko ambulanssiin tai ruumisautoon…

Joka tapauksessa, Pain Confessorin missaaminen on sinällään kyllä harmi, koska yhtye on ns. paikallinen vuosien takaa ja olisi ollut jännittävä nähdä ja kuulla miten bändi louhii nykyään. Valokuvasekoilun jäljiltä ehdin vilkaista alle puoli settiä, josta niin moni kappale oli aivan tuntematon minulle että on jopa mahdollista ettei yhtye olekaan vain vetänyt lonkkaa kaikkia näitä vuosia. Nähtävästi bändi on käyttänyt viisi vuotta tehokkaasti ja leiponut uuden räiskäleen uudelle lafkalle, joka täytyykin pistää tilaukseen sitten kun himaan pääsee. Keikasta itsestään on vaikea sanoa juuri yhtään mitään, sillä aloitin sen väärästä päästä, ja uusia kappaleita on haasteellista fiilistellä livenä kun soundit ovat vielä hakusessa, joten jääköön tämä nyt odottelemaan parempia aikoja.

 

Seuraavana soittavassa Battle Beastissa (yllä) oli sentään jotakin mistä voi vääntää asiaa, nimittäin solistihan se on tässäkin yhtyeessä vaihtunut. Edeltäjällä ja tällä uudella on kuitenkin niin saman oloinen soundi, että tässäkin asiassa sinällään vedettiin vesiperä jos nyt helppoja aiheita tahtoo löytää. Olosuhteet eivät olleet bändille eduksi, tämänkertaisesta setistä on haasteellista erottaa muuta kuin basistin ja rumpalin yhteistyö, kitarat olivat sen verran hautautuneet kaiken muun alle. Oikeastaan ainoa mikä jää suoranaisesti mieleen on bändin monella tasolla ja eri ulottuvuudella asustava teennäisyys, minkä takaa minun on nähdä sitä, mikä bändillä nyt olisi erityisen omaa. Valtaosa bändin tuotoksista tuo ensisijaisesti mieleen jotakin sellaista minkä joku kerkesi tekemään jo kaksi vuosikymmentä sitten ja vielä monin kerroin paremmin. Yhtyeen kasariheavy on kuitenkin periaatteessa ihan mallikelpoista, myös siinä mielessä että se on kuin kasarin oppikirjoista otettu. Battle Beastin pitäisi monellakin tapaa olla "minun juttu", mutta jostakin syystä yhtyeen musiikki ei oikein lähde muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Torstai on aika napakasti paketissa. Tästä on hyvä jatkaa takaisin leirintään etsimään meininkiä. Sitä taatusti riittää koko yöksi ja seuraavaksi aamuksi, niin pitkään kuin sekoilua jaksaa seurata. Itse sammahdin aika äkäisesti, työpäivän päätteeksi melkein viiden tunnin siirtymän jälkeen täysimittainen yövuoro ei kuulosta erityisen helpolta. Telttailut ja rehujen syömisen jätän suosiolla hipeille ja partiolaisille, nukkumispaikkaa toimittaa leirintäalueen laitaan jätetty auto.

 

PERJANTAI

Vaikka järjestäjä kohteliaasti eilen totesikin että yrittävät keksiä pikkulavan valokuvausränniin helpomman reitin, niin tätä ei ollut toteutettu yön tai aamun aikana. Sinällään positiivista, koska sitä myöten ei ole myöskään erityistä tarvetta stressata pienemmän lavan tapahtumista. Tätä myöten, päätin aloittaa festarin, oikeastaan koko festarikesäni metsälavalta. Tässäkin mokasin, luulisi että tällä iällä osaisi kellon, mutta nähtävästi leirintäalueen ja festarialueen välillä on jokin mystinen vartin aikaero. Autuaan ymmärtämättömänä poukkoilen paikalle tasalta, toisin sanoen vartin ennen oikeaa ajankohtaa.

Kaikesta valmistautumisesta huolimatta festarin virallinen startti jäi kokematta, mutta kyllä Sons of Aeonista jotakin tolkkua saa kolmannesta lyhyemmänkin setin kautta. Entuudestaan tuntematon yhtye ei juuri yllättänyt positiivisessa kuin negatiivisessakaan mielessä. Musiikkinsa tuntui olevan osaavaa ja harkittua, melodiset osuudet tasapainottavat kohkaamista mukavalla tavalla mutta keikkaolosuhteissa ote on kuitenkin hieman vaisu. Hillbilly-ruutupaitaan sonnustautunut orpo piru mikin varressa ei vaikuttanut olevan lavalla kuin kotonaan ja muutenkin enimmän meiningin piti yllä basisti. Sons of Aeon vaikuttaisi olevan enemmän sellaista mitä voisin viedä himaan ja luukuttaa radiostani, sillä vähäiset keikallakäyntitarpeeni kuitenkin vaatiivat enemmän myös jotakin konkreettista, jotain mitä ei voi kotona saavuttaa. 

Isomman lavan puolestaan korkkaa festarikesän ikisuosikki Eläkeläiset. Tämä humpan ilosanomaa levittävä yhtye on siitä hauska ryhmä ettei sen pidä esittää juurikaan mitään. He voivat vetää niin hyvin tai huonosti kuin haluavat, mitä biisejä tahtovat ja voivat leikkiä halutessaan niin paljon kuin mieli tekee. Kuulijat joko tykkäävät tai ovat tykkäämättä, on jokaisen oman huumorintajun tasosta tai laadusta kiinni että miten yhtyeen meno uppoaa. Tällä kertaa bändi veti suhteellisen säntillisesti, lähinnä heavy- ja metallicovereita soitellen ja hyvällä huumorilla keikan, joka löysi yleisönsä keskikesän juhlasta. Vaikka nyt en kokopäiväisesti koekaan Eläkeläisten olevan pelkästään hauska bändi, kyllä tällä paikkansa on ja ainahan se kelpaa niille jotka siitä tykkäävät.

Ghost Brigade puolestaan onnistuu vakuuttamaan ihan eri tavalla kuin aikaisemmat bändit, nimittäin bändin musiikissa on sitä määrittämätöntä jotakin. Bändi on minulle päällisin puolin tuntematon suuruus, luonnollisesti sen nimen on nähnyt useasti mutta en ainakaan tähän hätään muista jos olisin missään keikalla nähnyt. Ja jos olenkin, niin ei se ainakaan entuudestaan ole jättänyt mitään erityisen lähtemätöntä vaikutusta. Ghost Brigaden mukavan vaihtelevalla otteella askarreltu melodinen seos miellyttää, jos sitä luonnehtii kirveellä veistetyksi Swallow the Suniksi, niin tuskin menee turhan paljon metsään. StS:sta poiketen, Ghost Brigade jättää kaikista korkealentoisimmat maalailut ja pahimmat taiteilut musiikistaan pois, Ghost Brigade ei ole musiikkina niin eeppistä ja isoa kuin Swallow the Sun, mikä osaltaan vetoaa varmasti moniin.

Tähän väliin on pakko todeta yksi puute uudessa open stage-lavassa. Olisi nimittäin suotavaa, jos se lätkyttely ja jammailu voitaisiin paketoida siksi aikaa, kun metsälavalta on ohjelmaa. Kieltämättä otti päähän kun esiintyvän artistin himmailukohdissa takavasemmalta kuuluu selvästi viidakkorummun pauke, kun joku apina on päättänyt soittaa kotiin. Tietenkään se ei ole välttämättä järjestäjän homma pitää siitä huolta, mutta toisaalta on vaikea uskoa että humalaisen rockyleisönkään tilannetaju välttämättä riittäisi niin pitkälle. Käsittääkseni tähän epäkohtaan on toki puututtu myöhemmin, mutta ainakin vielä perjantaina tilanne oli sangen absurdi. 

Seuraavana sitten Mokoma, joka kiinnostaa normaalisti yhtä paljon kuin kilo silakkaa. Toisaalta uusimmassa levyssä oli pitkästä aikaa jotakin ideaa, jos ei syrjähyppyä akustiikan puolelle oteta huomioon. Positiivista on myös se, että vaikka yhtye nyt kaikessa muussa junnasikin paikallaan, niin keikkoihin se on aina suhtautunut erityisen autistisesti, työmoraali keikkayleisöä kohtaan tuntuu olevan kohdallaan. Tänäkin iltana yhtye osoitti tyypillistä energisyyttä ja iloisuutta, bändiä on kiva katsoa ja kuvata.

Seuraava yhtye varmistettiin Nummirockin vahvuuteen aivan viime metreillä toisen yhtyeen peruuttaessa esiintymisensä. Korvaava Shining on mielenkiintoinen tapaus ja erikoinen paikkaus, erityisesti kiinnostaa tietää miten yhtyeen show ja musisointi puree kesäisessä auringonpaisteessa. Olen yhtyeen nähnyt kertaalleen jo aikaisemmin klubikeikalla, missä se kaikessa harhaisuudessaan miellytti yllättävän paljon. Oikeastaan paljon yhtyeen magiasta perustuu sen julkeuteen ja hävyttömyyteen. Solisti Niklas Kvarforth, ainakin lavapersoonansa osalta, vaikuttaa niin epämiellyttävältä ihmiseltä että vain Glenn Benton kykenee samaan. Miehellä on joko kova show päällä, vakavia ongelmia tai jopa molempia, mutta miehen paatos ja vihamielisyys tekee keikkakokonaisuudelle paljon hyvää. Ainakin tiettyyn rajaan asti, tietysti voisi edes rauhoittaa yleisön, hyypiöllä tuntuu olevan kohtuuton hinku nakella erinäisiä ruumiinnesteitä yleisöön. Toissatalvena niskaan tuli lavalta verta, tällä kertaa hurri tyytyi vain syljeksimään. Erikoinen juttu, muuten, että se veren pyyhkiminen kamerasta ja kuteista ei vituttanut läheskään niin paljon kuin tämänkertaiset osumat.

Shining on kuitenkin musiikkina vähän kysymysmerkki, on vaikea arvioida, kestäisikö se käytännössä kuuntelua kotona. Yhtyeen musiikki on sinällään musikaalisesti ihan pätevää, mutta omalla kohdallani se assosioituu liiaksi näihin kahteen nähtyyn keikkaan. Tiedä sitten, kantaako sikailu ja vittuilu enää kolmatta kertaa, mutta omalla tavallaan Shining kyllä lunasti tänä juhannuksena paikkansa, keikka ja esitys on lähtökohtaisesti sen verran erilainen festivaalin muu, ammattimainen, hiottu ja siloteltu metalli.

Ei liene epäilystäkään, ettei ruotsalaisen Amon Amarthin nimi festarikattauksessa olisi edistänyt vuoden 2013 Nummirockin lipunmyyntiä. Syystä suosittu skandinaavisella jumaltarustolla ratsastava yhtye keräsi vihreän päälavan eteen ison kasan kansaa jo hyvän aikaa ennen keikan alkua, eikä energinen ja hyväntuulinen orkesteri totisesti tätä kansaa pettänyt. Vahva yli kymmenen biisin festarisetti, jossa kuultiin uudempaa materiaalia ja vanhempia helmiä, vahvisti itse kunkin niskalihaksia – jopa siinä määrin, että tällainen lyhyttukkainen kuvaajanplanttukin innostui heiluttamaan kuvitteellista pehkoaan. Niin naurettavalta kuin se varmasti näyttääkin.

Tuskin jäi montaa sellaista kappaletta soittamatta, joita olisi haluttu kuulla – festarien ensimmäisenä ”encorena” vedetty Guardians of Asgaard päätti viikinkien matalan murinan. Kaikesta hyvästä huolimatta keikka ei jättänyt erityisiä muistijälkiä, etenkin kun sitä peilaa aiempiin katsantokertoihin. Ilkeä voisi sanoa, että Amon Amarth veti keikan rutiinilla. Itse muotoilen asian näin, että yhtye veti keikan äärimmäisen vahvalla ammattitaidolla, josta näkyi se, että akti oli viimeisen päälle mietitty, soitettu ja kuin suomalaiselle hevifestariyleisölle tehty. Yleisölle, joka jo tässä vaiheessa juhannusaattoiltaa oli ehtinyt päästä tunnelmaan – pääosat olivat muikeassa tuiskeessa, kuten asiaan kai kuuluu. (LK)

Setti: War of the Gods, The Pursuit of Vikings, Destroyer of the Universe, Live for the Kill, Varyags of Miklagaard, The Fate of Norns, For Victory or Death, Asator, Where Silent Gods Stand Guard, Free Will Sacrifice, Deceiver of the Gods, Runes to My Memory, Cry of the Black Birds, Death in Fire, Twilight of the Thunder God, Guardians of Asgaard.

Illan viimeinen kohdalleni osunut yhtye on Ensiferum, mikä taas on näitä bändejä mistä on kohtuullisen vaikea keksiä mitään mitä ei olisi jo kertaalleen sanottu. Se kertoo enimmäkseen siitä, että Ensiferum on suomalaisessa metalliskenessä hyvin tasainen suorittaja, niin kaikessa hyvässä kuin pahassakin. En normaalisti kuuntele kyseistä yhtyettä, niin pelkästään keikkaa katsomalla on hyvin vaikea arvioida sitä, että tapahtuuko yhtyeessä mitään, julkaisevat levyjä tai mitään, koska se ulosanti on aina tätä hyvin samanlaista meininkiä. Faneille tämä on toisaalta tarkoitettu, joten nehän saavat juuri mitä on tilattu. Se kuitenkin lienee näissä tapahtumissa oleellisinta.

Mikäs sen parempi kruunaus keskikesän aaton juhlalle lakeuksilla, kuin suomalainen talven auringon mukaan nimetty yhtye, joka laulaa talvesta ja sen hulluudesta, tähdistä, lumesta ja sorrosta, ajasta ja pimeästä auringosta. Jopa niin oli tehokas Wintersunin maisemiin saapuminen, että lämmin ja aurinkoinen päivä pimentyi viileäksi ja hämäräksi iltayöksi. Aaton viimeiseksi bändiksi lavalle esitelty ja tervetulleeksi toivotettu bändi (sivuhuomio: tämähän ei pitänyt sitten alkuunkaan paikkaansa, sillä Omnium Gatherum nousi vielä puolitoista tuntia tämän jälkeen pienemmälle Koff-lavalle) vyöryi lavalle tutulla kaavalla: kun kaunis When Time Fades Away soi taustanauhoin introna, Hahto tuuletteli hakkurin penkille, Koskinen ja Mäntysaari tempasteli kitaroineen paikoilleen – ja viimeisenä, herrana ja hidalgona, Mäenpää virnistellen keulille. Ja katso, Sons of Winter and Stars muutti kuin taikasauvaa heilauttamalla yöttömän keskikesän talviyöksi. Yleisö veti pitkähihaiset tai takin päälle, nosti kädet ilmaan ja otti riemuiten vastaan reilun tunnin mittaisen talven.

Wintersunin setti oli yhdistelmä esikoisalbumista ja ajasta. Se avasi tiukasti ja lopetti vakuuttavasti, mutta kärsi jonkin sortin välineongelmista keskemmällä settiä – itse hieman taaempana keikkaa seuranneena en suoraan sanottuna päässyt jyvälle tarkemmin siitä, mistä ylimääräinen pieni tauko arviolta keikan puolivälissä johtui, mutta ei sillä nyt juuri merkitystä kokonaisuuteen ollut. Jäätävä oli Wintersun taas – tosin itse asiassa tarkemmin ajatellen soitto ei ehkä ollut aivan niin terävää kuin aiemmilla kerroilla yhtyettä todistaessani. Pari sooloilua lipsahti alkuperäisestä – tuskin tarkoituksellisesti. Toisaalta oman huomioni kiinnitti myös se, että kakkoskepittäjä Mäntysaari on mielestäni kehittynyt kitaristina valtavasti ja esimerkiksi Death and the Healing melodioineen soi pirun hienosti (yhteen Mäenpään kikkailun kanssa). Vähän yhden jälkeen tähtilapsi (Starchild) viimeisteli paketin ja Nummijärvi palasi talvesta kesään. Paras keskikesällä koittanut talvi koskaan. (LK)

Setti: Intro (When Time Fades Away), Sons of Winter and Stars, Land of Snow and Sorrow, Battle Against Time, Sleeping Stars, Winter Madness, Death and the Healing, Beautiful Death, Time, Beyond the Dark Sun, Starchild.

Talven auringon väistyminen kesän tieltä vaihtoi samalla juhannusaaton juhannuspäiväksi, ja katsantokannasta riippuen aaton viimeisenä tai päivän ensimmäisenä aktina alueen pienimmällä Koff-lavalla jyrisi aavistuksen omaisilla proge-heijastuksilla viimeistelty melo-death -orkesteri Karhulasta, Omnium Gatherum. Aaton railakas meininki näkyi OG:n yleisössä: yhä useampaa vielä pystyssä olevaa uhkasi useat jo vienyt neliveto, tai peräti vedon loppuminen. Meininki oli kuitenkin kohdallaan, ja sitähän se OG:n keulilla vokalisoiva Jukka Pelkonen riemuitsi: ”kello on puol kaks ja te ootte vielä pystyssä, kuinka ***** siistiä se on”. Koff-karsinassa (aidattu alue pääsisäänkäynnistä vasemmalla), joka oli sijoitettu aivan kaljateltan välittömään läheisyyteen ja joka jatkui anniskelualueena kohti päälavaa, jengiä oli luonnollisesti vielä tähänkin aikaan paljon – Wintersunin jälkeen olutkarsinan kautta on mitä luontevinta siirtyä kohti porttia ja leirintäaluetta. Lava-akti itsessään oli moitteeton: ärjy, lavalla liikkuva, yleisöä lietsova ja kaikkea sellaista. Pakko kehuksi sanoa myös, että toisin kuin niin monen muun pienemmän artistin esityksiä kuunnellessa/taustalla seuraillessa, Omnium Gatherum onnistuu aina vangitsemaan, vaikka kauempaakin. Juuri kun on vaikkapa lähdössä pois ja toteamassa, että tämä oli tässä, nyt unta, OG vetäisee jotakin melodisen kaunista, joka estää lähtemästä. Ja kun on toista kertaa lähtemässä, bändi täräyttää sellaisen aggressiovyöryn, ettei taaskaan halua mennä minnekään. Lopulta keikka päättyy. Sitten voi lähteä. Mutta ei ennen.

Rautaisannos teknistä kikkailua ja tiluttamista päättää mukavasti keskimmäisen päivän, ja niin on juhannusaatto saatu päätökseen – on aika sukeltaa leirielämän sydämeen, narskauttaa olut auki ja alkaa ihmetellä sitä, mistä yli puolet Nummirock-kokemusta koostuu. Nukkumaan tuskin pääsee vielä moneen tuntiin, suunnitelmissa on olla niin tulessa koko yö, että nukkumaan mennään vasta aamiaisen kautta.

 

LAUANTAI

Uusi päivä ja uudet kujeet, leirintäalueella on lauantaiaamuna kohtuullisen seesteinen meininki, ihmiset potevat darraansa kukin omissa oloissaan ja ne vähäiset ihmiset jotka aamukymmenen pinnassa jaksavat olla pystyssä, ovat todennäköisesti vasta menossa nukkumaan. Oma iltani päättyi yllättävän lyhyeen, jotenkin se koko päivän jatkunut ravaaminen pitkin poikin festarialuetta vei mehut yllättävänkin tehokkaasti. Vaikka ensimmäinen bändi metsälavalta aloittaakin vasta 14:45, sekin tuntuu jalkojeni mielestä vähän turhan aikaiselta.

Kun tämän raportointiristin on ottanut kantaakseen, niin pakko se kuitenkin on tarkistaa että mitä siellä sitten on tapahtumassa. Ensimmäinen lauantain bändeistä on Nicole, joka ei juuri ole minua vakuuttanut koskaan, eikä se sillä rintamalla tee poikkeusta tänäänkään. Jälleen kyse on lähinnä siitä, että on vaikea löytää yhtyeen musiikista mitään erityistä tai konkreettista mihin tarttua. Biisit eivät suoranaisesti tarjoa turistille oikeastaan mitään. Äkäinen karjuntalaulukaan ei anna mahdollisuutta paneutua lyyriseen antiin ja tai arvioida runouden eri tasoja, joten väsähtäminen tapahtuu hyvinkin nopeaan tahtiin.

Seuraavana isolla lavalla starttaa vuorostaan vähän tutumpi Kalmah. Ensimmäisiä levyjä tuli kyllä kuunneltua, mutta Black Waltzin jälkeen kiekot unohtuivat alati kasvavan kuuntelemattomien levyjen kasan alle. Ennakkoon minulla ei ole mitään käsitystä, mihin suuntaan yhtyeen musiikki on kehittynyt, jos minnekään. Positiivista luonnollisesti olisi, jos edes välispiikit olisivat parantuneet. Aikaisemmin anti nimittäin oli kohtuullisen legendaarista kaikessa noloudessaan. 

Ihan suoralta kädeltä on vaikea arvioida kumpaan suuntaan spiikit itse asiassa ovat menneet, nykyään niissä toisaalta on eri tavalla ironinen vivahde. Oikeastaan muita eteenpäin menemisen kriteereitä täyttäviä asioita on haasteellista löytää, mutta toisaalta tämä nyt ei tätä keikkaa ajatellen ole välttämättä huono juttu. Vanhat hyvät biisit oli yhä vanhoja hyviä biisejä uudetkin kuulostavat hyvin saman oloisilta kuin ne tutut kappaleet, mikä ei sekään ei ole huono juttu. Kalmah kuitenkin on ihan lystikäs yhtye: kaikesta huolimatta omanlaisensa ja tunnistettava. Sellaisena bändin kannattaa pysyäkin. Ainakin keikka herättää kiinnostusta uudempaakin tuotantoa kohtaan. Juhannuksen jälkeen voisi kieltämättä käydä norkoilemassa siellä levypinon pohjalla, jos sieltä vaikka löytyisi unohdettu helmi soittimessa pyöritettäväksi.

Vaikka In This Moment monen naiskauneutta arvostavan katsojan pettymykseksi (allekirjoittanut mukaan luettuna) perui Nummirockinsa, ruotsalainen solisti Liv Jagrell paikkasi pettymystä oikein mukavasti. Toki jo ei-enää-niin-nuori syntisisko on yhä ihan vetävän näköinen nainen ja ehdottomasti piristävä ilmestys tiukassa mustassa asussaan muuten niin rumaan äijäköriläsesiintyjistöön (poislukien tietysti Ensiferumin Emmi Silvennoinen). Jagrell keulillaan Sister Sin rykäisi oikein mukavankuuloista ja asiallista ”perusrokkia”, jonka luulisi tyydyttävän suurimpaa osaa raskaamman musiikin kuuntelijoista – Sister Sin on niin peruskamaa, ettei sitä vastaan voi olla mitään. Eikä siinä, keikka oli oikein mukava, biisit soivat suhteellisen täsmällisesti ja Jagrellin ääni oli kuosissa. Intohimotonta ehkä, yllätyksetöntä varmasti, mutta luulisi silti kelpaavan, noin iltapäivän ratoksi. Mutta kun ei – yleisöä oli rantalavalla hävettävän vähän. Pari ihmisriviä ensimmäisellä ”mellakka-aidalla” (ne ovat niitä puisia tukia), pari ihmisriviä toisella ”mellakka-aidalla”, kourallinen niiden välissä ja loput baarialueella. Missä kaikki olivat? Oliko kysymys välikuoleman vietosta aaton ja päivän rymyämisen keskellä, oliko leirintäalueella jotakin spesiaalia, onko Sister Sin niin tylsä ja yllätyksetön ettei ketään kiinnosta? En osaa vastata esittämiini kysymyksiin, mutta valitettavasti yleisön puutos ja paikalla olevan yleisön vaisu osanotto varmasti vaikuttivat lava-aktiin: bändi yritti kyllä keikan alkupuolella nostattaa tunnelmaa, mutta todettuaan homman mahdottomasti veti loppukeikan kuin pakkopullaa ja painui pois. Siitäkin huolimatta, että keikan loppua kohden yleisömäärä hieman kasvoi. Sääli kaikkiaan. (LK)

Päälavan otti haltuun seuraavaksi Insomnium. Useasti bändin nähneenä keskityin lähinnä seuraamaan, nouseeko varsin tiheästi keikkailevan (vain tuntuuko se vain, että tämä orkesteri on joka festivaalilla?) yhtyeen Nummirock-setistä jotakin maininnan arvoista esille. No eipä noussut. Helvetin kovaa musiikkia, tiukka lava-akti, hyvät saundit, yleisö mukana. Ihan samaa settiä kuin aiemminkin. Eli siis hyvä festarille. Huono Imperiumin lukijalle; ei kummempaa kommentoitavaa. (LK)

Olen aina ajoissa paikalla. Niin nytkin. Objektiivi ojossa, valmiina taiteen tekoon. Festareilla on ymmärrettävästi tiukka aikataulu, eikä siitä pidä lipsua. Viimeisin kerta, kun artisti venyttää alkua tarpeettomasti oli viime kesän Ruisrockissa, kun nimeltä mainitsematon epämusiikkia epälaulava rap-artisti päätti myöhästyä (reilusti). Chelsea Griniä ei tuntunut kuuluvan – pari hemmoa lavalla ravasi, oliko sitten jotakin tekniikkamurheita. Yksi yleisöstä huusi toisella kotimaisella ”you are late”, toinen ensimmäisellä ”ootte saatana myöhässä”. Syystäkin olivat nämä vihaisia. Meinasin itsekin jo lähteä pois ja kiroilin sitä, että kulutan aikaani odottaen yhtyettä, josta en tiedä mitään muuta kuin sen, etten mitä luultavimmin pidä kyseisestä musiikista lainkaan. Jotakin metalcorea (vai mitä se nyt oli) piti olla tarjolla. Hyvä seura sai minut kuitenkin pysymään kuvauspitin läheisyydessä, ja tuli se bändikin sieltä sitten. Ja hupsista keikkaa, alkoipahan tapahtua. Lavalla pomppi lyhythiuksisia, mutta oikeastaan aika komeita kavereita (basisti etenkin). Kuvauspitin ”takana”, siis yleisökarsinassa, pomppivat puolestaan kaikki Nummirockiin saapuneet teinit. Eikä aikaakaan kuin ensimmäinen yleisöpitti oli valmis. Ja sitten tuli toinen. Ja kolmas. Oikeastaan yleisöpittien määrä korreloi Chelsea Grinin biisien määrään – ja nähtiinpä yksi asiallinen kuolemanseinäkin. Itse asiassa meininki oli Eläkeläisten keikkaan verrattavissa, niin pisti nuori ”metallikansa” jalkaa koreasti ja läskin tummumaan. Ja yhä edelleen tullaan siihen josta olen joskus aiemmin jo kirjoittanut, että kun nuori yleisö päästetään valloilleen, bileet ovat parhaat. Yleisö, jossa nähtiin paljon: vapahtaja, pikkupiruja, housuton teinityttö, paidaton teinipoika, ja normaalejakin ihmisiä. Musiikista en osaa sanoa mitään, mutta alun takeltelun ja odottelun jälkeen setti oli yhtä juhlaa – hienoa, että nihkeä päivä parantui tällä tavoin. Arvostan. (LK)

Soilwork on päälavan ensimmäinen todellinen voittaja. Setissä ovat sulassa sovussa niin uudet kuin vanhat rallit, ja vaikka itse olen unohtanut tutustua yhtyeen viimeisimpään levytykseen, niin siinähän ne menivät vallan mukavasti vanhempien, tutumpien biisien joukossa. Ajoittain soundien muhjuisuus ja kuulumattomuus yritti vähän kammeta fiilistä huonompaan suuntaan siinä kuitenkaan erityisen hyvin onnistumatta. On se myönnettävä että vanhempien biisien jotkut osa-alueet eivät mene aina ihan putkeen, mistä esimerkkeinä vaikkapa rummut kappaleissa Follow the Hollow ja Like an Average Stalker, niin ei sekään oikein tahdo lannistaa tunnelmaa. Hyvin vedetty joka tapauksessa, olen tyytyväinen näkemääni. Soilworkin keikalla kuitenkin on aika hyvä tasapaino vanhojen ja uusien raitojen välillä, ja vaikka bändi onkin muuntautunut aika paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, niin sillä on yhä se suhteellisen tunnistettava oma tyylinsä.

Lähestulkoon viimeisiä siis viedään, sillä Soilworkin jälkeen jokaiselle lavalle mahtuu enää yksi yrittäjä. Mors Principium Est on niitä harvoja yhtyeitä joiden katsominen sivulavalla tuntuu mainitsemisen arvoiselta. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä ovat pyörineet koneessa suhteellisen pitkään ja hartaasti ja vaikka useammankin vuoden olen festareita tällä intensiteetillä kolunnut, niin yllättäen olen nähnyt yhtyeen livenä vain kerran. Tämäkin tapahtui joskus 2000-luvun puolessa välissä, joten on aika tarkistaa miten bändin setti nykyään voi. En edes ole muistanut seurata, onko yhtye puuhannut uusia levyjä sitten Termination = Salvationin jälkeen, mutta nähtävästi neljäs levy tehtiin vuonna 2012, vain viisi vuotta em. levyn jälkeen. Ilmankos olen ollut lievässä informaatiokuopassa… Luulin jo bändin olleen samassa kuopassa vaikka kuinka kauan. Julkaisutahtinsa osalta bändi ei ainakaan turhaan hätäile. 

Odotetusti bändi painottaa uusia kappaleitaan, mutta liika se on liikaa siinäkin. Jos en täysin väärässä ole, niin vanhempi materiaali rajoittui kahteen biisiin, joista Cleansing Rain vedettiin osan ajasta aika suurpiirteisesti. Liekö syynä sekin, että yhtyeeseen kiinnitetyt kaksi uutta pelimannia eivät välttämättä ole ihan kartalla vanhoista biiseistä, etenkään kun ne eivät ole kenellekään enää ihan tuoreita. Bändin biisit, niin uudet kuin vanhatkaan, eivät ole mitään yksiselitteisiä soittaa. Tämä uusi, brittiläinen import-muusikko tuntui soittavan sellaista tilua että kehnompaa soittimenomistajaa ainakin hirvitti. Odotin kuitenkin vähän enemmän MPE:n keikalta, vanhojen biisien vähyys on suurin syy miksi keikkaelämys jäi minulle vähän pannariksi ja oli odotuksiini nähden pettymys. Onneksi kuitenkin yhtyeen levy on kasassa, vaikeudet on voitettu ja ehkä joskus tulevaisuudessa bändiä ei tarvitse lähteä katselemaan satojen kilometrien päähän metsään. Suomen klubikeikkoja odotellessa siis.

Illan toiseksi viimeinen bändi on Rytmihäiriö, joka sopii Suomen suven fataaleimpaan juhlaan kuin muovipussi päähän. Parhaimmillaan Rytmihäiriö toimii kuin kirves nalkuttavaan naapuriin, ja etenkin loppurockiin ajoitettu rynnäkkökänni auttaa osaltaan eläytymään yhtyeen sielunmaisemaan. Kyllähän tuo kovin hauska bändi on, vaikka on olevinaan niin kovin extreme. Kivat yhteislaulut ja kertsit viehättävät tavallistakin tallaajaa, etenkin kun tuntuu siltä että ympärillä joka toinen on myös harjoittamasta sitä epätoivoista pikakänniä Nummirockin ajautuessa vääjäämättä kohti loppuaan. Niin groteskilta kuin se kuulostaakin, Rytmihäiriö on eräänlainen ilon emiraatti, joka kannattaa ottaa toki vakavasti mutta ei tosissaan.

Vuoden 2013 Nummirockin paketoi kotimainen Children of Bodom. Jokainenhan sen on joskus nähnyt, ja se on tälläkin kertaa samanlainen kuin ennenkin, joskin biisivalinnat luonnollisesti painottuvat eniten uusimmalle Halo of Blood -levylle. Siinähän se meni, tyypillistä energistä meininkiä ja ”vittuvittuvittu”-välispiikkejä, summannevat kokonaisuuden aika hyvin. Jos jotain pitää todeta vielä, niin eivät ole ihan väärässä ne, jotka väittävät että uuden levyn biisit ovat parempia kuin parin kolmen edellisen levyn biisit, jos kauheasti ole kujalla siitä mikä on mistäkin. Soundipoliittisesti keikka oli vallan abysmaalinen, riippui aika paljon kuuntelupaikasta että saisiko esimerkiksi kitarasoundista mitään selvää.

Se kuitenkin oli siinä, Nummirock vuonna 2013. Muutamia positiivisia muutoksia ja pari negatiivistakin asiaa, mutta kokonaisuus on plussan puolella. Nummirockissa tuntui tänä vuonna olevan enemmän väkeä kuin moneen vuoteen, mutta samalla iso joukko aikaisempien vuosien tutuista naamoista oli jättänyt tulematta. Se ehkä johtuu lippujen hinnasta, joissa on viime aikoina ollut jonkinlainen korotuspaine, mutta toisaalta myös uudet bändit, virtaukset ja muut syyt aiheuttavat myös sukupolven vaihdoksen. Sukupolven vaihdos ja artistikattauksen suuntautuminen näkyy ihan selvästi leirinnässä, väki on selvästi nuorempaa. Toisaalta myös näytti siltä, että nuorempi väki ei ehkä vielä osaa olla niin kuin paikalla kuuluu olla: festivaalialue oli silmämääräisesti arvioiden törkyisempi kuin monena vuonna aikaisemmin. Pääsin todistamaan paria järjestyshäiriötä sekä myös vähän turvattomalla tavalla sammumaan jätettyjä kavereita, joten toivottavasti tässä nyt kaikki oppivat olemaan. Toki tässäkin tapauksessa ne pari poikkeusta jäävät mieleen, valtaosa väestä on tarpeeksi siivosti, hyvällä meiningillä ja maailmaa hyväilevällä hippiasenteella. Se on hienoa, kun lähes mihin hyvänsä leiriin voi kävellä sisään ja porukkaan pääsee mukaan, olutta lyödään kouraan tuiki tuntemattomille ja asiaa on lähes kaikille, kaikesta mahdollisesta. 

Tämä vuosi pistää vakavasti taas harkitsemaan ensi vuoden kuviota, nimittäin muuttuneesta ilmastostaan huolimatta, leirintäalueen meininki voittaa työnteon 6-0 ja voi olla, että ensi kerralla raportointi jää sikseen. Kaikki kunnia niille, jotka ovat mukana Nummirockin tekemisessä, kyseessä on kyllä sellainen uroteko jota festarikävijänä arvostaa. Tietty kiitokset myös bändeille ja muille festarivieraille, joihin kuuluu kyllä melko erikoisia vipeltäjiä! Näillä puheilla, Imperiumi kiittää ja kuittaa.

 


 

LISÄÄ LAURI KANANOJAN KUVIA NUMMIROCKISTA 2013 LÖYTYY TÄMÄN LINKIN TAKAA.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Turkka Holmqvist, Lauri Kananoja   Kuvat: Lauri Kananoja
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3118 Palaa »
Bookmark and Share