Festariraportti: Provinssirock 2013

Nostalgia oli tämän Provinssirockin sana. Konkarifestivaalin 35-vuotisjuhla loi jo itsessään tietyt puitteet, ja myös useampi festareiden yhtyeistä sai ainakin allekirjoittaneen haikailemaan menneitä aikoja ja aikakausia: nuoruuden angsteja, opiskeluajan vapautta ja tietenkin niitä lukuisia festareita, joissa oli itse ollut jo mukana.

 

PERJANTAI 14.6.

Törnäväsaaren maisemiin oli helppo upota, ja alue tuntui heti ensisekunneilta kotoisalta ja tutulta: samat lavat, samat paikat, samat yksityiskohdat. Rumbastagen Hexvesselkin (yllä) tuntui tutulta: yhtye oli tullut todistettua jo pariin otteeseen viimeisen vuoden aikana, ja niinpä Provinssirockin veto tältä metsäfolkin sanansaattajalta tuntui jo hieman rutiinirykäisyltä: settilista ei paljoa yllättänyt, ja biisejä kasvateltiin tuttuun tapaan vahvaksi, shamanistiseksi äänivalliksi. Isompi lava ja äänentoisto antoivatkin hyvät puitteet Hexvesselin eeppiselle eteerisyydelle, mutta pientä puutumista oli jossain paikoin aistittavissa. Lyhyeen settilistaan oli upotettu myös kaksi coveria – Yoko Onon Woman of Salem ja Ultimate Spinachin Your Head Is Reeling – joista ainakin jälkimmäisen olisi voinut korvata yhtyeen omalla tuotannolla. Pisteet kuitenkin orkesterille siitä, että se ei lähtenyt karsimaan His Portal Tombin kaltaisten mammuttien minuutteja lyhyen soittoajan takia.

Vesseleiden jälkeen oli ensimmäisen nostalgiapläjäyksen vuoro. Tanskalaisen Mew'n tarttuva ja mahtipontinen indie hurmasi samaisessa YleX-teltassa vuonna 2005, ja nyt oli revanssin vuoro. Ainakin alkuun soundit olivat kuitenkin liian säksättävät, mikä vei tehoja viisikon melodioilta, mutta kyllä Specialin ja muiden hittien vastaansanomaton flow otti hiljalleen kriitikonkin valtaansa – mitä nyt laulaja Jonas Bjerre tuntui muuhun yhtyeeseen verrattuna yllättävän staattiselta. Yleisö tuntui tykkäävän, mutta omalla kohdallani se ensimmäisen Mew-kosketuksen hurmio jäi saavuttamatta.

Ennen riemukkaita jäähyväisiä oli aterioitsemisen vuoro. Provinssirock oli näköjään Flow’n vanavedessä huomannut, että 2000-luvun alun festariyleisöstä oli kasvanut hyvin toimeentulevia aikuisia, joten ruokaan ja puitteisiin kannattaa satsata. Niinpä alueella toimi parikin paremman luokan ruokapaikkaa, joista ainakin lähiruokaan paneutunut Juurella veti tason ravintola-asteelle. Tosin kun ilta eteni, tuli yhä selvemmäksi, että ainakaan Provinssi-yleisö ei ole vielä aivan valmis tällaiseen faceliftiin: kaljaa jonotettiin, a’la cartea ei.

 

Sitten ne riemukkaat jäähyväiset. Paulan ja Miran oli tullut aika laittaa pillit pussiin, ja tämä päätös on näyttänyt herättäneen niin riemunkiljahduksia kuin surun kyyneleitä. Päälavan eteen oli kuitenkin kasautunut pelkästään yhtyeen faneja, ja PMMP tarjosikin räväkät kinkerit. Pyrotekniikassa ei säästelty, ja keikan avanneessa Maria Magdalenassa kitaraa vingutti eräskin von Hertzen. Biisilista oli ehkä vähän liiankin hittihakuinen, mutta toisaalta nyt puhutaan yhtyeestä, jolla riittää niitä hittejä – kuten Paulakin ennen Päiväkodin lapsia tokaisi, ”nyt on slovarin vuoro, meillä on niitä paljon ja me valittiin nyt tämä”. Yleisö palkitsi bändin ja naisten vimmaisen menon suosionosoituksin ja letkajenkoin, ja enpä usko kenenkään poistuneen paikalta pettyneenä.

Jos PMMP edusti itselleni lähimenneisyyttä, Saarilavan vallannut Bad Religion vei tiukasti yläasteaikoihin, jolloin tämän amerikkalaisen punk-veteraanin ristilogo oli yksi äärimmäisimmistä jutuista mitä tiesi. Vaikka Bad Religionin punk ei ole sieltä rosoisimmasta päästä, oli Provinssissa esillä bändi, jota harmaat hiukset eivät tuntuneet vaivaavan – etenkin rumpali Brooks Wackerman oli sähäkällä tuulella. Tosin laulaja Greg Graffin kommentoi, että jos hän olisi nyt yleisössä, paikka olisi mieluummin kaljateltassa kuin mosh pitissä, mutta tämä fiilis ei ainakaan lavalla näkynyt. Herkullista ja ajatonta nostalgiaa!

Bad Religionin ja PMMP:n väliin aikajanalle olikin helppo asettaa seuraava seurattava eli brittipopin aatelinen Blur. Yhtye näytti resuisen charmikasta Damon Albarnia (yllä) lukuun ottamatta varsin keski-ikäiseltä pömppömahoineen, mutta monipuolisten pop-viisujen tenho ei ollut kadonnut minnekään. Beetlebumin kitaraveivauslopetus, Parklifen keveä vallattomuus ja Tenderin leppoisa rytmi – taustalaulajilla ja torvisektiolla tuhditettuna – ottivat koleassa säässä nostalgisoineet kuulijat varsin hyvin hyppysiinsä. Selvää kuitenkin oli, että vuoden 1998 Provinssi-vedosta oli kulunut aikaa ja yhtye ei enää ollut niin energinen ja arvaamaton kuin 15 vuotta sitten, joten itsekään en lopulta jäänyt odottelemaan Song 2:n räjähtäviä kahta minuuttia vaan suuntasin takaisin Saarilavalle.

Viikonlopun Skandinavia-katsauksessa oli päästy Tanskasta Norjaan. Kvelertak on luonut lupaavia aaltoja niin metalli- kuin HC-skeneissä, ja bändin hikinen hardrock/punk/garage/metal-keitos sai myöhäisestä soittoajasta lukuun ottamatta kasaan kiitettävänkokoisen yleisön. Hikeä riittikin lavalla, kun kolmen kitaran voimin ilmoille tuutattiin joskus kaaoksenkin puolelle kääntynyttä mekkalaa. Laulaja Erlend Hjelvikin mikrofonipiuha oli syystäkin pitkä, sillä jo ensimmäisten kappaleiden aikana karvainen pitkätukka heilahteli yleisön sekaan karjumaan. Keikka oli parhaimmillaan mukaansatempaava ja vaarallinen, mutta se osoitti myös selkeästi, että Kvelertakin vahvuudet levyllä eivät aina toimineet keikkatilanteessa: kolmen kitaran nyanssit muuttuivat liian usein sekavaksi meluvalliksi, black metal -blastaukset jäivät turhaksi äärimmäisyydentavoitteluksi ja Hjelvikin keuhkoaminen etenkin keikan alkupuolella oli varsin haeskelevaa kähinää. Kvelertak kyllä osoitti, että bändissä palaa vahva asenne, mutta omaan makuuni keikka oli turhan tasapaksu. Kun koko ajan yläkulmassa väijynyt vesisadekin yltyi puoli kahden maissa, oli aika lähteä keräämään voimia lauantain koitoksiin.

 

LAUANTAI 15.6.

Lauantai aukesi sään puolesta kuivempana, mutta samalla tuli huomattua, että vanhuus ei tule yksin – valokuvaajaamme iski kurkkukipu ja kova kuume. ”Turhaan sitä tämän ikäisenä enää festareille yrittää”, tuli tokaistua ja lähdettyä uhmaamaan kohtaloa Törnäväsaaren maastoon. Nostalgiaa oli taas tiedossa muutamassakin muodossa, mutta lauantain henkilökohtainen festariavaus oli ajankohtaisempaa tavaraa. Antero Lindgrenin Mother-levy (2012) oli ilmestyessään miellyttävän tummasävyinen singer-songwriter-albumi, ja vaikka uusin tuotos, Talking with the Dead, soikin iloisemmalla sävelellä, on mukana vielä paljon riipivää haikeutta. Provinssia varten Lindgren oli kasvattanut ympärilleen kuusihenkisen yhtyeen, jonka täyteläinen soitto vei ajatuksia yhä enemmän Bruce Springsteenin suuntaan. Lindgren itse oli oma sympaattinen itsensä välispiikkejä ja sanojen unohteluja myöten, ja vaikka biisit joskus soivatkin varsin tasapaksulla nuotilla, etenkin keikan loppupuolen kitarakuritukset ja tempoilut osoittivat tunteen olevan läsnä.

Cheek – Popeda – Children Of Bodom. Siinäpä Provinssirockin päälavan kolme ensimmäistä artistia lauantailta. Ehkä tästä triosta voisi vetää jotain johtopäätöksiä suomalaisen musiikin nykytilasta, mutta sanotaan vain, että Bodomit ovat oikeutettuja ison lavan kiinnitykseen. Lauteilla nähtiin varmaotteinen yhtye, jonka soitto kulki kuin rasvattu energiaa ja aggressiivisuutta unohtamatta. Uusien, Halo of Blood -täyspitkältä napattujen kappaleiden vanhakantaisempi ote toi virkeyttä perinteisten keikkarypistysten keskelle, mutta yleisölle tuntui maistuvan eniten Blooddrunkin kaltaiset junttaukset. Viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa.

 

Sitten oli aika jatkaa perjantaina aloitettua Skandinavia-turnetta. Vaikka ruotsalaisen Witchcraftin juuret juontavat vuoteen 2000, ylettyy yhtyeen musiikki vuosikymmeniä kauemmas. 70-luvun sameissa vesissä uitettu raskas rock oli homman nimi, ja vaikka bändi haparoikin niin soundien kuin biisimateriaalin kanssa viime vuoden Legend-levyllään, live-tilanteessa kaikki pelasi. Vaikka lähes kaikki uuden lätyn kappaleet soitettiin, ne näyttäytyivät keikkatilanteessa jotenkin uudessa ja piristävässä valossa. Black Sabbathin paluun ollessa nyt kaikkien huulilla ei tiettyjä kiinnekohtia voinut Witchcraftia kuunnellessa pitää poissa mielestä, mutta nämä ruotsalaiset pystyvät varsin hyvin tuomaan esille samaa tyylillistä kirjoa ja monipuolisuutta kuin birminghamilaiset esikuvansa: junttariffiä, helkkyvää kitarointia, rauhallisia seestymiä ja tuomiopäivän tunnelmaa hyvässä paketissa.

Itse orkesterihan oli uusiutunut lähes täysin Legend-levyn myötä. Laulaja ja päähahmo Magnus Pelander ja basisti Ola Henriksson olivat kuitenkin saaneet ympärilleen tiiviin ja toimivan ryhmän: Tom Jondelius ja Simon Salomon vihmoivat kitaroistaan niin tulta kuin tappuraa, ja sekä haaremi- että trikoohousuissa esiintynyt ja jazztupakkaa poltellut rumpali Oscar Johansson paiskoi settiään kuin nuori Bill Ward konsanaan. Pelanderin spastiset vääntelyt ja kärsivä olemus ehkä jakoivat mielipiteitä, mutta miehen laulunlahjat jäivät tuskin keneltäkään huomaamatta. Kuulas ääni kantoi hienosti rauhallisimmissa osioissa, kun taas venytetyt riffittelyt saivat päälleen kireää ja voimakasta julistusta. Yleisesti ottaen Witchcraft olikin yksi Provinssirockin suurimmista yllättäjistä ja lunasti tällä keikalla taas ykköspaikan meikäläisen listoilla maanmiehiltään Graveyardilta.

Suurempi – niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti – yllätys oli kuitenkin vasta tulossa. Kun nuoruuden vimmaan ja energiaan musiikkinsa ja suosionsa perustanut artisti alkaa vanhentua, kannattaa joko vanhentua tyylillä tai sitten pitää se vimma erittäin lähellä sydäntä. Danzigiin liittyy niin paljon maksiimeja – fyysisyys, uhmakkuus, vaarallisuus – että vuonna 2013 (25 vuotta debyytti Danzig I:n jälkeen!) miehen tekemisiin suhtautuu pakostakin varauksella. Aluksi tuntuikin, että päälavalla raakkuu korkealla hiusrajalla varustettu reliikki, mutta mitä pidemmälle päästiin, sitä tehokkaammin herra Glenn yleisöä kurmotti. Pääpaino oli myrskyisillä heavy-murjonnoilla, mutta Blood and Tearsin Elvis-herkkyys osoitti, että se pehmeämpikin puoli oli hallussa. Myös muu orkesteri – josta eniten huomiota sai varmasti ex-Type-O-Negative-rumpali John Kelly – pääsi hyvin kiinni Glennin vauhtiin.

(Tähän väliin tarjoaisimme mieluusti kuvan Glennista, Doylesta ja muusta yhtyeestä, mutta Imperiumille ei irronnut kuvauslupaa ja yleisöstäkään ei bändiä saanut kuvata. Saatte siis kuvitella itse pimeässä mielessänne Glennin piukean paidan ja Doylen viileässä ilmassa nöpöttäneet nännit.)

How the Gods Killin jälkeen vaihdettiin tulokulmaa, kun Doyle Wolfgang von Frankenstein tamppasi jykevän olemuksensa lavalle - oli aika palata Danzigia aikaisemmille aikakausille. Siirtymä Danzigin jurnutuksesta Misfitsin rypistyksiin tuntui aluksi hieman hontelolta, mutta niin vain nämä horror rock -veisutkin voittivat puolelleen – ja ovathan Death Comes Rippingin ja The Last Caressin kaltaiset biisit sellaisia merkkiteoksia, että ne jo itsessään murskaavat kalloja. Glenn tuntui vain nuortuvan tässä Misfits-osuudessa, ja yleensä jähmeältä miekkoselta irtosi niin kiitoksia kuin jopa hymyä suurilukuiselle ja vahvasti heittäytyvälle yleisölle.

Lopussa saatiin vielä kolme kipaletta Danzigia (Mother!) ja saman verran Misfitsia (Die Die My Darling!) ja se oli siinä. Olkoon Danzigin nykytuotannosta tai yleisestä meiningistä mitä mieltä tahansa, tällä keikalla tämä musta demoni oli voimissaan.

Danzigin lumosta tuli kiire niputtamaan Skandinavia-kierros islantilaisen Sólstafirin voimin. Suurin osa keikasta oli jo tahkottu läpi päästessäni Rumba-teltan pimentoon, mutta onneksi ehdin todistaa henkilökohtaisen suosikkini Fjaran. Vaikka ymmärrettävästä syystä kappaleen ilmavat naislaulut eivät näin keikkatilanteessa olleet mukana tunnelmaa kasvattamassa, tämä eteerisesti rullaava kipale sieppasi mielen hyvin mukaansa. Reilun kymmenen minuutin mittaisessa Goddess of the Agesissa taas lähestyttiin hienosti Sigur Rósin tunnelmia metallisesta näkökulmasta. Tupakat paloivat, Jack Daniels virtasi ja pääsipä joku yleisöstäkin suukotteluetäisyydelle laulaja-kitaristi Aðalbjörn Tryggvasonin (vas.) kanssa. Harmittavan lyhyeksi Sólstafir-messu jäi omalla kohdallani, mutta kyllähän hypnoottinen utumaailma laskeutui ylle tässäkin ajassa.

Kello lähestyi puoltayötä, mutta vielä ehti pyörähtää muutaman kierroksen Punkjunassa. Tämä juna tarkoitti neljää punk-bändiä – Terveet Kädet, Kivesveto Go-Go, Nyrkkitappelu ja Sokea Piste – jotka veivasivat peräkkäin lauantai-illan päätökseen. Itse nautin yhtyeistä vain ensimmäisen eli noise rockia, HC:ta ja synkkää melua yhdistelevän Sokean Pisteen. Puolessa tunnissa ei ihmeitä tehdä, mutta hyvin nelikko sai esiteltyä angstisen olemuksensa tässä ajassa. Eniten keskityttiin vauhdikkaisiin kappaleisiin, ja oma lempparini Välikäsi jätettiin soittamatta, mutta keikan päättäneen Tornien varjojen pessimistinen junnaus pelasti paljon. Kuten punk yleensä, myös Sokea Piste iskisi varmasti paremmin pienemmässä tilassa, mutta hyvä näinkin. Kovempi nostalgikko ja hevimies olisi jäänyt vielä tsekkaamaan viimeisen keikkansa vetäneen Stonen kello yksi Saarilavalla, mutta itse päätin siirtyä jo unten maille.

 

IHMISTEN JUHLA ILMAN IHMISIÄ?

Lastenhoitoteknisten järjestelyjen takia oma Provinssini loppui lauantaihin, mutta ihmisten juhla jatkui varmasti riemuisana myös sunnuntaina. Ihmisiä oli kuitenkin tällä kertaa juhlimassa tavallista vähemmän: tämän vuoden Provinssirock keräsi vain 42 000 kävijää, kun esimerkiksi vuonna 2011 sama luku oli 81 000 - eli lähes tuplasti enemmän! Syitä voi arvuutella: bändivalinnat, sää, kilpailijoiden lisääntyvä määrä... Itse uskon syyn löytyvän yhtyeistä: Provinssirock on aina pyrkinyt tarjoamaan kaikille kaikkea, mutta tällä kertaa ne kuumimmat ja suurimmat nimet eivät vain päätyneet Seinäjoelle. Oli kuitenkin hienoa nähdä Stone-lippikset, Bad Religion -paidat, brittipop-kampaukset ja bilehileet kaikki samassa ympäristössä – se jos mikä on ihmisten juhlaa parhaimmillaan. 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Antti Klemi   Kuvat: Sanna Pikku-Pyhältö (perjantai), Antti Klemi (lauantai)
http://www.provinssirock.fi Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3152 Palaa »
Bookmark and Share