Festariraportti: Rockin' Hellsinki, Kaisaniemi 14.-15.6.2013

Loppuviikosta uutisoitiin Helsinki-päivän ilmaiskonsertista Kaisaniemessä. Tuolloin ei paikalle ollut päästetty lastenvaunujen tai eväskorien kanssa. Niinpä suuntasin kulkuni juhlapaikalle pieni pelko gluteus maximuksen tienoilla. Mahtaisiko paikalla olla tänään metallinilmaisin, erittäin henkilöönkäyvä tarkastus ja sen myötä ainakin Töölönlahden ympäri ulottuva jono? Pelko oli onneksi turha, turvatoimet olivat järkevällä tasolla. Vaikka turvatarkastus suoritettiin nyt silmämääräisesti, ei järjestyshäiriöitä ilmennyt. Konsertti oli siis selkeästi järjestetty maksavien asiakkaitten, eikä viranomaisten iloksi. Jonojen puuttumisesta oli perjantaina se haitta että ehdin katsomaan kattauksen ensimmäisen artistin.

Jonne Aaron on meikkien lisäksi huuhtonut pois kaiken Negativen kanssa tehdyn vuosien työn vaihtaessaan suomenkieliseen soolouraan. Tämän keikan perusteella mies ilmoittautuu vakavaksi haastajaksi Mamban ja Yön perinteisesti hallinnoimalle ruikutuksen saralle. Tosin Yön rockimmat kappaleet jyräävät kuin Motörhead Jonnen vastaaviin verrattuna. Hepun biisit olivat kaikeksi onneksi minulle ennestään tuntemattomia, mutta jotenkin tutun kuuloisia silti. Kliseiset sanotukset olivat yhtä tuoppiin itkua ja murhetta. Suurimmaksi osaksi sellaisia valitusvirsiä ettei paremmasta väliä. Yleisö ei ollut yhtä vastaanottavaista kuin joskus Negativen keikalla. Niinpä sankarillamme oli vaikeuksia saada sateessa värjöttelevä ja tässä vaiheessa iltaa vielä vähälukuinen yleisö mukaansa. Lavakarisma on taitolaji. Joku nopeampi biisi ihan lopussa jopa potki ihan kivasti, mutta muutoin voi sooloura olla tv-ohjelman nosteen mittainen. Joku tuntuu siihen kuitenkin uskovan, taustabändissä kun oli Tampereen kovimmista jätkistä Antti Mäkinen ja Jaan Wessman. Dingon Rio Ohoi ei muuten kuulostanut juuri miltään kunnolla soitettuna. Vaikka ei se nyt alun perinkään kummoinen ollut.

En ole Eppu Normaalia nähnyt yli 20 vuoteen, mutta vähänpä tuntui muutoksia tapahtuneen sitten kesän 1991. Hiukset olivat harvenneet ja harmaantuneet, mutta muuten Eput olivat oma itsensä. Hittikone kesti lämmetä parin biisin verran ja siitä eteenpäin ei valittamista ollut, mutta ei tosin paljon mitään muutakaan. Martti Syrjän pitkäpiimäiset välispiikit sisälsivät ajoittain ihan hyvääkin huumoria ja velipoikansa Pantse viritteli alituiseen kitaraansa, johon osa tästä huumorista osuvasti kohdistui. Pitkän linjan yhtyeelle tunnin soittoaika on liian lyhyt jotta kaikki suosikit ehdittäisiin kelata läpi. Edustava otos silti kuultiin. Pari biisiä jopa ensi-lp:ltä. Ne kuluneimmat biisit Urheiluhullu ja Vuonna 85 olisi minun puolestani voinut vaihtaa mihin muuhun hyvänsä. Valtaosa Jonnen ajoista jo lisääntyneestä yleisöstä taisi olla eri mieltä. Joka tapauksessa Eppu Normaali olisi voinut olla huonompikin. Niin paljon kuin bändin joistakin levyistä pidänkin, niin tämä taisi kyllä olla viimeinen kerta kun sitä viitsin livenä katsastaa.

Ennen Bryan Adamsin keikkaa lavan takaseinään heijastettiin miehen Twitter-feedi. Siinä sitten ajankuluksi katselimme viestiliikennettä, joka luonnollisesti vilkastui heti kun ihmiset huomasivat saavansa tviiteilleen yleisöä. Aika tylsää hehkutusta ja kaveriterveisiä. Paitsi se yksi viesti jossa oltiin puumaa metsästämässä. Tämä oikeastaan kiteytti koko illan. Kattaus oli suunnattu selkeästi vanhemmalle väelle ja kutsu oli kuultu. Hyvin iso osa katsojista oli varmasti kuunnellut Eppujen ja Adamsin vanhoja hittejä heti tuoreeltaan koulun diskoissa ja muissa vastaavissa tapahtumissa. Itse myönnän kuuluvani kohderyhmään. vaikka illan päätähden edesottamuksia lakkasinkin seuraamasta suunnilleen siinä vaiheessa kun MTV lakkasi näyttämästä musiikkivideoita. Niinpä en ollut tunnistaa miestä kun bändi hiippaili lavalle. Hiukset siististi jakauksella, 50-luvun tyyliset farkut ja tumma paita. Tuo jos istuisi metrossa vastapäätä, niin en kiinnittäisi huomiota lainkaan. Olemuksen lisäksi myös lavameininki oli seestynyt. Hurjaksi se äityi ainoastaan verbaalisella tasolla ja muutaman kerran kun päätähtemme äityi sooloilemaan oikein kunnolla kitaristinsa Keith Scottin kanssa. Tällöin myös homma toimi allekirjoittaneelle mitä parhaimmin, sillä vaikka hard rockia tämä nyt ehkä keskimäärinkin oli, olisi kipinää voinut olla esityksessä enemmänkin. Välipuheet lähentelivät jo stand-upia, Adams nauratti yleisöä muun muassa vitsailemalla toistuvasti VIP-aitioon pakkautuneiden ihmisten ja yläpuolella kaartelevien lokkien kustannuksella. Laulatuksessa vuoron saivat vippien lisäksi myös aidan ulkopuolella olleet katsojat. Yhden biisin pääsi lavalle laulamaan erinäisten kokkapuheiden jälkeen yleisöstä valittu katsoja. Katri Lahdesta koki varmasti ikimuistoisia hetkiä päästessään idolinsa kanssa lavalle. Tosin nuori nainen oli niin sanavalmis ja osasi biisin sanat niin hyvin, että juttu saattoi olla ennalta sovittu. Joka tapauksessa se oli mukava lisä show'hun ja ilman mitään lavasteita tai muita vippaskonsteja. Kosketinsoittajan toiminta oli sellaista, josta bändi jos toinenkin saisi ottaa esimerkkiä: ukon arsenaaliin kuului vain flyygeli ja ihka oikeat Hammond-urut. Kiippariosuudet olivatkin mukavan orgaaniset ja täten bändin sointi ei kuulostanut missään vaiheessa muoviselta. Ja kyseessä oli nimenomaan bändi, ei Bryan Adams & taustayhtye. Tähteyttä alleviivattiin oikeastaan vain encoreissa, jotka Adams esitti yksin itseään akustisella kitaralla säestäen. Eivät nuo nyt oikein sähköiseen osuuteen verrattuna toimineet, mutta antoivat mukavan välittömän vaikutuksen päätähdestä kuitenkin. Kyseessä on roolinsa hyvin sisäistänyt viihdyttäjä, joka ei turhia diivaile, vaan tajuaa yleisönsä tarpeet ja toimii sen mukaan. En ollut keikkaan täysin tyytyväinen, mutta keikkojen suurkuluttajana en kuulunut kohderyhmään, joka oli nuoruuteensa perään haikailevat 1980-luvun teini-ikäiset, jotka käyvät keikoilla korkeintaan muutaman kerran vuodessa.

 

LAUANTAI

Lauantaina saavuin tonteille juuri kun Los Bastardos Finlandeses (yllä) lopetteli settiään, eli ei siitä sen enempää, kuin että ylimääräisenä soitetusta Ace of Spadesista olen joskus kuullut verevämpiäkin tulkintoja. Aloitetaan siis päivän ohjelman purku Sleepy Sleepersistä...

 

Yhtyeellä on ollut viime vuosina tapana kokoontua kesäisin heittämään muutama keikka. 2000-luvulla yksi sellainen on silmiini osunut, joten tiedossani oli mitä tuleman piti. 30 vuoden takainen meikäläinen olisi ollut moisesta vihainen, lavalla olivat Mato ja Sakke plus jotain oikeita soittajia. Siitä on sliipparimeininki kaukana. Toisaalta, Kekkonen on kuollut, Neuvostoliitto hajonnut ja keskiolutta myydään kioskeissa. Jäljelle jää siis lähinnä poliitikoille ja toisille yhtyeen jäsenille vittuileminen. Timo Soini sai Kaisaniemessä aimo annoksen herjoja osakseen, mutta muuten suunsoitto oli melko leutoa. Muutamaa biisiä alussa ja lopussa lukuun ottamatta lavalla avusti Panssariprikaatin orkesteri. Puhaltimia ja lyömäsoittimia siis riitti ja kaiken kukkuraksi soittivat nuoteista. Ei Sliippareissa kuulu oikein soittaa! Vastapainoksi kuulimme keikan ja ehkäpä myös koko illan upeimman yksilösuorituksen, kun soittokunnan nuori kitaristi soitti upean tilutussoolon kappaleeseen Järkee vai ei.

Matin ja Tepon sävelaarteistoakin kuultiin parin biisin verran. mutta parhailta maistuivat soittokunnan jo lauteilta poistuttua kuullut klassikot Väinö ja Kuka mitä häh. Vaikka Sleepy Sleepers onkin muuttunut yökerhoversioksi ja parodiaksi itsestään, nämä biisit vetävät edelleen vertoja perusrock-klassikoille kansainvälisestikin tarkasteltuna. Ja juuri saamani tiedon mukaan Soini oli kuin olikin paikalla. Terveiset siis menivät perille...

 

Michael Monroe on varma valinta mille tahansa festarille. Mies kiinnostaa kansaa ja keikka on huonoimmillaankin hyvä. Rockin' Hellsinki osoittautui haasteeksi Monroelle, sillä yleisö oli vanhempaa kuin varmasti yleensä hänen keikoillaan, eikä oikein lämmennyt uudemmalle materiaalille. Pelimies olisi tietenkin vaihtanut settiin pari Hanoi-palaa lisää, mutta eipä sitä kai artistina moista tulisi itsekään ajatelleeksi. Keikka alkoi vaivihkaa: Monroe kiipesi lavalle fotopitin kautta ja alkoi laulaa uutta singlebiisiä Ballad of Lower East Side.

Steve Conte säesti kitaralla pa-kaapin päällä istuen ja hiljakseen muukin bändi hiippaili lavalle. Tämän jälkeen mentiin ihan normin mukaan. Sankarimme kiipeili lavarakenteissa, hyppi ja pomppi, teki spagaatteja ja muuta vastaavaa, mihin on tässä yhteydessä totuttu. Hanoi-biisien, muiden muassa Motorvatin' ja Back to the Mystery City, lisäksi eniten yleisöön upposi Dead, Jail or Rock'n'roll. Syksyllä ilmestyvältä levyltä, tai lp:ltä kuten Makkonen asian ilmaisi, kuulimme toisenkin biisin ja täytyy sanoa että paremmalta se kuulosti kuin tuo aluksi kuultu sinkkubiisi. Kauhunhetkiä, tai ainakin säikähdys koettiin kun Monroen jalka luiskahti jossain vaiheessa lavan kattoa kohden kiivetessä, mutta onneksi näkyivät refleksit olevan kunnossa. Laulu ei tauonnut hetkeksikään vaikka selvästi näytti siltä että suunnitellusta jiposta ei ollut kysymys.

Suunniteltu ei myöskään ollut settilistaa. Vaikka toiselle kitaristille, Dregenille laulettiin paljon onnea vaan, niin puolentoista tunnin slotti ei meinannut täyttyä sitten millään. Eikä täyttynytkään, vaikka viimeiseksi soitettiin Hurriganesin Get On, jonka arvostusta tässä maassa ymmärrän entistä vähemmän, sillä huippumuusikoilla ja Monroen staililla soitettuna se oli selkeästi setin huonoin kappale. Kaikkia se ei haitannut – tai ainakaan sitä vanhempaa kännistä herrasmiestä joka kiersi kappaleen aikana esittelemässä Hurriganes-aiheista t-paitaansa kaikille kiinnostuneille. Ja muutamalle muullekin.

 

Edellisestä Status Quo -keikastani oli kulunut viikko ja kaksi päivää. Olikin mukava vertailla Sweden Rockia Kaisaniemeen. Kitaristi Rick Partfitt tuntui ainakin viikossa vanhentuneen ja miehen vaatekaapissa näyttäisi olevan enimmäkseen kulahtaneita t-paitoja. Francis Rossin vitsi saksalaisesta tekniikasta oli täysin sama molemmilla keikoilla. Säästä mies toki kommentoi maakohtaisesti, olihan Ruotsissa helle ja Suomessa vähän päälle kymmnen astetta. Yleisesti ottaen pääesiintyjän paikka tuntui maistuvan Quolle paremmin kuin festariveto, vaikka setti Kaisaniemessä oli biisin verran lyhyempi. Muuten se oli identtinen. Bändin voisikin sanoa olevan taloudellinen boogie-kone. Se tekee hyvin vähän mitään ylimääräistä, näköjään mukaan lukien settilistan varioimisen. Kolea ilta Helsingissä näytti, ettei kyse sentään ole täysin leipiintyneestä pappajoukosta, sillä varsinkin kiipparisti/kitaristi Andy Bownilla ja basisti Rhino Edwardsilla tuntui olevan keskenään hauskaa.

Partfitt lauloi paljon leadia ja Rossi tuntui säätävän alituiseen kitarakamojaan. Monet biisit esitettiin perä perää ja parit pitemmät potpuritkin olivat ohjelmistossa. Juuri sadannen singlensä julkaissut yhtye ei uusilla biiseillä saanut yleisöä mukaansa. Jos edellisen päivän Bryan Adams oli houkutellut 80-luvun teinit, niin Quo sai liikkeelle 70-lukuiset. Alun neljän kappaleen putki vanhoja hittejä oli toinen keikan kohokohdista. Soittajille itselleenkin tuntui maistuvan Carolinen ja Paper Planen junttaus hyvin. Suomalaisen yleisön eduksi ruotsalaista vastaan on sanottava että se hyppi tasajalkaa biisien tahdissa huomattavasti hillitymmin, Sweden Rockissa olisivat turvakengät olleet tarpeen. Toinen kohokohta oli In the Army Now, joka taisi olla tunnetuin kappale niiden keskuudessa, jotka olivat paikalla puolisoidensa vaatimuksesta. Joidenkin inhoamassa kasarihitissään Status Quo näytti että kaavasta poikkeavakin biisi voi nousta siivilleen. Tosin Francis Rossin lauluääntä painoi ikä (65 vuotta) eniten juurikin tämän kappaleen kohdalla. Se ei suurinta osaa yleisöstä varmastikaan kiusannut. Vielä vähemmän kiusaantumista aiheuttivat setin kaksi viimeistä kappaletta. Whatever You Want ja Rockin' All Over the World olivat jo silkkaa ilotulitusta jengille, joka jälkimmäisen biisin jälkeen lähtikin jo runsain joukoin valumaan kohti uloskäyntejä. Encorena kuultu Chuck Berry -medley jäi aika monelta väliin, mutta se olikin aika valju noiden jättihittien jälkeen. Kokonaisuutena Status Quo oli ihan mukavaa viihdettä. Musiikki puhui puolestaan, sillä ainoana bändinä sitä ei kuvattu taustakangasta varten. Jossain vaiheessa takaseinään heijastettiin tovi eri värejä, mutta muuten show oli ainoastaan bändin varassa. Päiden ja kitarankaulojen heilutukset, sekä muut maneerit kulkivat tuhansien toistojen rutiinilla, eikä esitys tässä suhteessa jättänyt isosti toivomisen varaa. Kolmen soinnun perusrockia ei tarvitse soittaa paikalleen jähmettyneenä katse otelaudassa.

Jokunen sana järjestelyistä: säälle kukaan ei mahda mitään, mutta se ei ollut kohdillaan. Lauantaina oli aurinkoista mutta kylmää. Perjantai alkoi sateessa, joka osuvasti kruunasi Jonne Aaronin musiikillisen mahalaskun. Vaikka sade taukosikin, ei esimerkiksi lavan edustalla ollut lätäkkö ollut kuivunut vielä lauantainakaan. Siitä siis terveiset rakennusvirastolle. Kuten myös lokeista, joita oli yksinkertaisesti liikaa. Tästä osasyy kuuluu välinpitämättömille yleisön edustajille, jotka heittelivät ruoanjämiä minne sattuu siivekkäiden ystäviemme ulottuville. Mahtava juttu järjestäjien taholta oli kieltää tupakointi miksauspöydän ja lavan välissä. Vahinko vain, että kieltoa valvottiin melko satunnaisesti. Ehdotankin että vastaisuudessa siihen kiinnitetään enemmän huomiota. Järjestysmiehet voisi varustaa vesipistoolein, joilla voisi käydä sammuttamassa lukutaidottomien tupakoitsijoiden savukkeet, kuten sen vähintään Status Quon ikäisen herraseurueen, joka kärytteli reilunkokoisia sikareja puolet Quon setistä. Olivat ikävä kyllä sen verran kookkaita heppuja etten itse uskaltanut käydä huomauttamassa asiasta. Oluen hinnasta en käy valittamaan, se nyt Suomessa on mikä on, mutta jos sellaiseen päättää sijoittaa, niin olisi mukava päästä edes istumaan sitä juodessa - sateensuojasta nyt puhumattakaan. Nyt penkit ja katokset oli varattu vain vip-lipun ostaneille.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Ismo Karo   Kuvat: Jarmo Katila
http://www.rockinhellsinki.fi/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2370 Palaa »
Bookmark and Share