Keikkaraportti: Halestorm 23.3.2013, Nosturi, Helsinki

Saapuessani Nosturiin reilusti ennen lämmittely-yhtyeen, jyväskyläläisen Dead Cult Diariesin aloitusta, näytti siltä, että tiistai-illan keikka saattaa olla tekemässä järjestäjille tepposet. Vaikka Halestormia on soiteltu valtakunnan virallisella rockkanavalla varsinkin viimeisimmän, Grammynkin kotimaassaan pokanneen ”The Strange Case Of...” -albumin tiimoilta riittämiin, kansaa ei Telakkakadun tärinähalliin ollut vääntäytynyt paria sataa enempää. Vähä vähältä sitä kuitenkin uksista valui ja DCD sai soittaa laulajattarensa Emmyn sanojen mukaan ensimmäisen keikkansa puoleen vuoteen ihan mukavan monipäiselle yleisöjoukolle.

Musiikkityyliinsä huomioon ottaen käsittämättömällä ja jopa harhaanjohtavalla nimellä paiskattu Dead Cult Diarieshan on siis se Radio Rockin järjestämän kolmannen RockStarba-kisan voittanut pumppu, jonka rivistöstä löytyy Imperiumin lukijoille varmasti ennestäänkin jo tuttu, edesmenneen Machine Menin kitaristi J-V Hintikka. Muilla yhtyeen jäsenillä ei ymmärtääkseni ole aivan yhtä mittavia näyttöjä takanaan, mutta se ei viisikon menoa haitannut. Enemmänkin hommassa pyki pahansorttinen alkukankeus. Kolmen ensimmäisen kappaleen aikana laulajatar Emmy ei tuntunut osuvan oikeisiin säveliin kuin satunnaisesti ja koetti paikata tilannetta huutamalla. Hän huomasi varmasti sen itsekin, sillä välispiikeissäkin tyttö tuntui takeltelevan pahasti. Jännitystäkö? Vai eikö yhtye alkuun kuullut monitoreistaan mitään?

Musiikillisesti jonnekin Paramoren purkkapunkin ja hiukan sitä raskaamman rokistelun väliin luiskahtavalla yhtyeellä oli lavalla hyvä ja energinen meno, ja mainittujen kolmen lämmittelyrallin jälkeen vireetkin saatiin sen verran kohdalleen, että nihkeä rokkipoliisikin viihtyi – mikäs oli viihtyessä, onhan kyseessä kaikin puolin hyvännäköinen partio. Juuri näillä näppäimillä (19.4.2013) ”The World is Too Small” -esikoiskiekkoaan julkomassa oleva rykmentti löysi vetonsa puolen välin seuduilla sellaisen rehvakkuuden, että katsojillekin selvisi etteivät nykäskyläläiset olleet Helsinkiin pelkästään nöyristelemään tulleet. Bändi soitti mainiosti, rumpalilla oli hulvattomia ilmeitä ja varmuutensa löydettyään laulajatar Emmystä alkoi löytyä jo Lulla-Tanja v1.0:n veroista rokkipetoa. Vielä lisää röyhkeyttä ja ontot välispiikit pois, niin hyvä siitä vielä tulee. Lopulta vähän turhankin kiltin kuvan itsestään jättänyt Dead Cult Diaries osoittautui ihan viihdyttäväksi tapaukseksi. Pyydän anteeksi laimeaa ilmaisuani ”ihan viihdyttävä”, mutta minun on reiluuden nimissä tunnustettava että jyväskyläläisviisikon edustama musiikkityyli on itselleni kaikkiaankin täydellisen samantekevä.

 

DCD:n keikan viimeisen rallin aikana kansaa oli Nosturiin valunut jo oikein mukavasti, mutta ei onneksi tungokseksi saakka. Täyteen myyty Nosturi on nimittäin melko inhottava paikka olla. Mutta kun Amerikan rokki-ihmeet valtasivat lavan, pian alkava ahtaus unohtui, samoin kuin sekin että paikalla mitään lämppäriä oli ollutkaan. Kun Freak Like Men rypistys alkoi, nihkeinkin rockkriitikko sai heittää nurkkaan kaikki luutuneet käsityksensä siitä millaista osaa naissolistit rockyhtyeissä esittävät. Lzzy Hale ei ole hyvään rokkibändiin ulkonäkönsä vuoksi päälle liimattu nätti keulakuva eikä sen puoleen pelkästään hienoääninen laulajatarkaan. Lzzy Hale on tässä yhtyeessä sekä keskipiste että liikkeessä pitävä voima, jota ilman koko yhtyettä ei pysty edes kuvittelemaan. Sama tietysti pätee Lzzyn rumpaloivaan Arejay-velipoikaan, hehän tämän yhtyeen ovat jo varhaisteineinä yhdessä perustaneet. Yhtyeen kaksi muuta muusikkoa sen sijaan voisivat hyvinkin olla vaihdettavissa ilman suurempia vaurioita.

Niin, siitä Lzzystä... Sitä ei voi kuulkaa edes tajuta ennen kuin näkee, että miten paljon siinä voi olla oikein että enimmäkseen melodisen alt. rockin ja näin raskaamman musiikin kuluttajan vinkkelistä tarkasteltuna pahimmillaan ihan Kelly Clarkson -popinkin alueilla operoiva gimma laulaa Dio- ja Judas Priest -covereita. Siihen tosin tarvitaan vähintään Joan Jettin rockuskottavuus ja karisma sekä moitteettoman rosoinen mutta kaunis rockääni. ”No problem”, sanoo Lzzy Hale ja iskee jauhot suuhun.

Halford-rääky lähtee Dissident Aggressorissa kuin alkuperäisesittäjältä ja ääniskaalan toisesta päästä löytyy vavahduttavan kaunista balladihallintaa. Ääni ei värise, ei haparoi eikä hae vireitä, vaan tarvittaessa löylyttää ja toisaalla hivelee. Vaikka tämä oli nyt toinen kerta, kun näen Halestormin, Nti Hale onnistui Nosturissa loksauttamaan allekirjoittaneelta montun auki.

Arejay Hale (alla vas.) puolestaan on rumpalina melkeinpä oma lukunsa. Ei ehkä niinkään taidoiltaan (vaikka jätkällä onkin aivan älytön groove), vaan show-miehenä. Taloudelliseksi miehen soittoa ei voi sanoa parhaalla tahdollaankaan, vaan punakuontaloisen tupsutukan vihtomista ei voi oikein verrata kuin vielä kertaluokkaa hullumpaan Zoltan Chaneyhin. Ellei kummankaan nimi sano mitään ja tykkäätte überatleettisesta rumpujensoitosta, heti mars mars YouTubeen viihtymään.


Basisti Josh Smithin hillityn herrasmiesmäistä huopahattu-habitusta en tajua, sillä fedora on mielestäni vanhojen miesten hattu, mutta kitaristi Joe Hottingerin (yllä oik.) ujosti hymyilevä naapurinpoikacharmi vetosi ajoittain varsin äänekkäästikin kirkuneeseen eturivistöjen naisväkeen. Ukkojen soitosta ei kannata sanoa mitään, perusvarmoja keijoja molemmat. Hottingerin sooloissa tosin oli toisinaan vähän ”tulkintaa”. Mutta erästä varsin suosittuakin suomalaiskitaristia lainatakseni: ei hän väärin soittanut, soittipahan vain eri tavalla…

Yhtyeen parinsadan keikan vuositahti näkyy ja kuuluu: Halestorm on äärimmilleen rasvattu keikkakone, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puhtoisen rocksukupolven lämminhenkinen ja vaaraton amerikkalaisedustaja jonka esiintymisessä ei tyritä, ei starailla eikä järkytetä systeemin perustuksia. Halestorm on hyvällä tavalla rutinoitunut, taitava ja viihdyttävä nuorista ammattilaisista koostuva orkesteri, joka ottaa kohteliaasti yleisönsä ja muistaa jopa kiittää lämppäribändiään. Enpä kyllä ihan heti saa muistini kätköistä tongittua muita jenkkitähtiä jotka olisivat muistaneet kiittää lämmittely-yhtyettään oikein nimeltä ja pyytää näille yleisöltä ylimääräisiä suosionosoituksia kesken oman settinsä. Kaunista, kohteliasta ja koko perheelle sopivaa rockviihdettähän se oli, rock’n’rollin vaarallisuus oli 26.3.2013 siis jossain ihan muualla kuin Helsingin Nosturissa. Tai ehkä se on pelkkä muisto?

Visuaaliselta kantilta tarkasteltuna (siis sen lisäksi, että kuten Sleepy Sleepers jo ajat sitten totesi että ”kaikki kauniit ihmiset täällä ovat Jenkkejä”) Halestorm ei siis ole maailman riehakkain yhtye lavalla, vaikka Arejayn rumpaloinnin näyttävyydessä riittää katsomista useammankin bändin tarpeiksi. Mikä kuitenkin tärkeintä, Halestorm on ylituotettuja ja puhtoisiksi puunattuja albumeitaan painavamman lavasoundinsa vuoksi livenä paljon, paljon parempi kuin levyillään. Halestorm rokkaa, ja suosittu se on siksi, että se vetoaa niin nuoriin kuin varttuneempiinkin kuulijoihin ja on kiitettävällä tavalla löytänyt omat kohderyhmänsä niin rockyleisön kuin mainstream-popin kuuntelijoiden joukosta. Ja juu, kyllä minä menisin katsomaan sitä vielä kolmannenkin kerran.

Halestormin setti: Freak Like Me / Love Bites (So Do I) / You Call Me a Bitch Like It's a Bad Thing / Dirty Work / Straight Through the Heart (Dio-coveri) / Innocence / Rock Show / Break In / Familiar Taste of Poison / rumpusoolo / Daughters of Darkness / Mz. Hyde / Dissident Aggressor (Judas Priest -coveri) / It's Not You / I Get Off. Encore: Here's to Us / I Miss the Misery.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Mape Ollila   Kuvat: Riitta Arokallio
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 1866 Palaa »
Bookmark and Share