Black Crucifixion / The Crescent

Meillä kaikilla on ristimme kannettavanamme. Suomalaisyhtyeet Black Crucifixion ja The Crescent kantavat omansa jälleen yleisön ihmeteltäviksi. Enochian Crescentin hengenperinnön jatkajan, The Crescentin, tuore albumi on vallan nimetty Ristiksi, kun taas pääsiäisajankohtaan jo nimeltään mainiosti sopivan Black Crucifixionin tuoreella Coronation of King Darkness -levyllä Lodestar-biisissä ristejä sanotaan olevan vain yksi – ja sekin väärinpäin. Imperiumi roikkui keskiristillä Black Crucifixion -puhemies Fornin ja The Crescent -kitaristi Viktorin välissä ja kyseli vaikeita.

Heti alkuun on tunnustettava, että sekä Black Crucifixionin että The Crescentin uusimmat levyt osoittautuivat itselleni jonkinasteisiksi pettymyksiksi. Bändeille itselleen uutukaiset ovat kuitenkin – yllätys, yllätys – heidän parhaat tuotoksensa ikinä. Uusi levy tuntuu tietenkin tuoreutensa vuoksi relevanteimmalta tässä hetkessä, mutta jos yritetään jättää aikaulottuvuus huomioimatta, mitkä asiat tekevät Rististä tai vastaavasti Coronation of King Darknessista parhaan levynne?

(c) Roni SahariViktor: Helppo vastata tähän, koska ensinnäkin ihan absoluuttisella mittarilla levy on parhaiten soitettu talteen. Koska en ole sitä koulukuntaa, joka kannattaa levyjen teknologia-avusteista virheenkorjausta, täytyy itse soittosuoritusten olla hyviä, jotta myös tallennettu musiikki kuulostaa hyvältä. RISTI:n soitossa saa kuullakseen, jos tällaisia asioita haluaa tai pystyy havainnoimaan mielestäni oikeassa keskinäisessä suhteessa teknistä puhtautta ja soiton riemua. Subjektiivisemmilla mittareilla katsottuna mielestäni kyseinen levy edustaa myös sävellyksiltään ja sanoituksiltaan kehityksen tämänhetkistä korkeinta astetta: Sävellyksissä on syvyyttä, joka avautuu vasta useiden kuunteluiden jälkeen mutta samalla ne omaavat välitöntä tarttumapintaa. Myös sanoituksissani on mielestäni nyt oikea tasapaino välittömien mielikuvien herättämisen sekä syvempien viittausten kesken. Kaikin puolin omassa muusikon aikajanassani RISTI on osa loogista jatkumoa ja jälleen kerran erilainen mutta silti ytimeltään samankaltainen kuin kuusi edeltävää albumijulkaisua.

Forn: Coronation of King Darkness on sitä, mitä Hope of Retaliation -levy lupasi: Oikea yhtye soittamassa kuuntelua kestäviä biisejä, joista joka ikinen on joutunut lunastamaan paikkansa kokonaisuudessa. Tarkoituksena oli tehdä albumi, jonka pystyy kestonsa puolesta kuuntelemaan yhdellä istumalla läpi ja johon on helppo päästä sisään, mutta jossa riittää kuunneltavaa vuosiksi. Black Crucifixionin aatteellinen uskontunnustus on kirjoitettu cd:n kansivihkon takasivulle. Se ei seisoisi siinä, jos levy ei olisi parasta mihin tähän mennessä olemme kyenneet.

Sinällään ei olekaan yllättävää, että useimmat kriitikot ovat ottaneet levyt vastaan lähes ylistävin sanankääntein. Hivenen yllättävämpää on kuitenkin se, kuinka hyvin ostava yleisökin on löytänyt Ristin ja Coronation of King Darknessin; molemmat levyt nimittäin debytoivat Suomen virallisen albumilistan top-40:ssä. Black Crucifixion päätyi julkaisuviikollaan juurikin sijalle 40, kun taas The Crescent kipusi aina sijalle 23 asti.

Listasijoitukset eivät vielä haastatteluhetkellä olleet selvillä, mutta bändit tuntuvat ottaneen menestyksen vastaan nöyrinä ja kiitollisina. Tällaiset saavutukset voidaan toki nähdä tuloksena molempien bändien pitkäjänteisestä ja -kestoisesta työstä taiteensa eteen, sillä sekä The Crescent että Black Crucifixion tunnetaan tekemisiään pitkänpuoleisesti hauduttelevina yhtyeinä. Onpa Coronation of King Darknessin kansiin kirjattu esituotantovaiheeksi vuodet 1990–2012.

Laatu ennen määrää über alles – mutta mikä tekee täyspitkien albumien tekemisestä teille niin pitkäkestoisen projektin? Kun katsotaan historiaa Enochian Crescentin ajoista lähtien, olette mielenkiintoisesti julkaisseet täyspitkien välissä aina jonkun pienemmän julkaisun. Toki sen jälkeen bändin nimi ehti merkittävien muutosten myötä vaihtua, mutta minkälaisena siirtymäriittinä näin jälkikäteen näet NEF.VI.LIM:in ja myös Tuhkaa/Käärmeen polulla -splitin?

Viktor: NEF.VI.LIM oli uuden soittajakokoonpanon sisäänajoprojekti raadollisesti sanottuna. Tunturituuli ja Vilhelm olivat siinä vaiheessa olleet jo yhtyeessä mukana jonkin aikaa ja todistaneet kykynsä lavalla, mutta se mitä meillä studiossa tapahtuu poikkeaa hieman siitä miten musiikkia yleensä tallennetaan, joten mielestäni kuusi kappaletta, jotka kyseiselle tallenteelle tehtiin oli juuri oikea määrä ajaa herrasmiehet lopullisesti sisään. Sen lisäksi oli jokseenkin pakottava tarve saada erinomainen Lyijysiipi myös muiden kuultavaksi ja tehdä Muisto sorkasta -kappaleesta lopultakin sävellystä kunnioittava tallenne. OBC:n versio on liian nopea ja kuulostaa korviini lähestulkoon parodialta yhtyeestä/kappaleesta.

– Jos siirtymäriittejä ajattelee, niin Tuhkaa/Käärmeen polulla -split-single on todellakin sellainen viimeistä sekuntiaan myöten. Kyseinen julkaisu paitsi hyvästelee ylväästi 17 vuoden yhteisen taiteilijataipaleen Wrathin kanssa myös esittelee kurkusta kiinni ottavalla tavalla uuden vokalisti Hellwindin karismaattisen ja aggressiivisen laulutyylin. Kun herra Tuonenjoki oli ensimmäistä kertaa tallentamassa kyseistä kappaletta, olimme kaikki tarkkaamossa äänittäjää myöten ihokarvat pystyssä. Se tunteen palo ja antaumus millä mies kappaleen tulkitsi ei jättänyt epäilyksen sijaa sille, etteikö yhtye voisi jatkaa ja mennä eteen- ja ylöspäin uuden frontmanin kanssa.

(c) Ossi HonkanenBlack Crucifixionin johdatti Coronation of King Darknessille puolestaan parin vuoden takainen Hope of Retaliation, neljä uutta biisiä ja viisi livevetoa esitellyt julkaisu, jota korskeasti markkinoitiin täyspitkänä albumina. Forn kertookin, että tämä juhla-albumi synnytti kieltämättä väärinkäsityksiä, vaikka tosiasiat levynkannessa ja midprice-hinnassakin esille tuotiin. Laatukriteerit tuntuisivat bändillä joka tapauksessa olevan kohdallaan.

– Kun nykyajan julkaisuja kuuntelee, niin usein vaikutelmana on, että onkohan kukaan tämän levyn tekoon osallistunut kuunnellut tätä masteroinnin jälkeen kokonaan läpi? Meitä ällöttää julkaisujen tekeminen vain julkaisemisen vuoksi. Ja koska BC:llä on poikkeuksellisen vähän riippuvuutta musiikkiteollisuudesta, niin olemme päättäneet, että jokaisen julkaistavan biisimme tulee olla tarpeellinen lisä läntisen kulttuurin saralle, siis sellainen, että sen voi kaksikymmentä vuotta myöhemmin pystypäin soittaa ainoana esimerkkinä BC:n tuotannosta.

– Kun ei tee musiikkia ostaakseen maksalaatikkoa, niin ei tarvitse myöskään levyttää maksalaatikkoa. Me emme ole erityisen laiskoja tai epäluovia. Päinvastoin. Biisejä on nytkin varastossa ihan perkeleesti, mutta ajalliset resurssit sekä halu pitää elämän- ja luovan työn laatu korkeana ovat tuottaneet tällaisen kahdenkymmenenkahden vuoden ajalla levittäytyvän diskografian. Ja mukaan on toki hyvä laskea Promethean-yhtyeen molemmat kokopitkät 90-luvulta, ne ovat oma lukunsa BC:n historiassa ja täyttävät aikajanaa parin täyspitkän verran. 


RISTIN SIELU?

Molemmat bändit ehtivät joitakin vuosia sitten pitää reiluhkon tauon levyttämisestä. Olen antanut itseni ymmärtää, että jossain vaiheessa niin Forn kuin Viktorkin kyllästyivät tyystin metalliin ja metalliskeneen, minkä vuoksi myös herrojen bändit viettivät hieman hiljaiseloa. Viktorin kohdalla tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

(c) Toni SalminenViktor: Nyt taitaa asiassa olla jonkin sortin väärinkäsitys tai misinformoitu huhu, vaikka EC oli poissa julkisuuden silmästä ja Omega Telocvovimin ja Black Churchin välille kertyi kuusi vuotta, niin yhtye oli koko ajan aktiivinen. 2000-luvun alkuvuodet käytimme uuden miehistön löytämiseen ja sisäänajamiseen. OBC:n kappaleet äänitettiin jo 2002–2003, mutta itse julkaisu viivästyi erinäisistä syistä lähes kolme vuotta. Näiden äänitysten jälkeen kirjoitimme Black Churchin ja treenasimme yhtyeen todella julman tiukaksi yksiköksi sekä aloitimme aikaisempaa tiiviimmän keikkailun. 2000-luvun alkupuolelle toki ajoittuvat myös askeetikkovuoteni, joka saattaa olla syynä kysymyksessä mainitsemaasi käsitykseen. Harjoittelin fyysisesti kuusi kertaa viikossa Astangajoogaa, meditoin, tein pranayamaa sekä elin todella pelkistettyä elämää mihin ei todellakaan mahtunut alkoholi tai baareissa roikkuminen. Poissa silmistä, poissa mielistä ja niin edespäin – mutta metallimusiikkin en koskaan ole kyllästynyt, päinvastoin tuntuu että rakkaus sitä kohtaan sykkii kahta vahvempana vuosi vuodelta.

Forn sen sijaan tunnustaa aikanaan ottaneensa tietoisesti etäisyyttä metalliskeneen. Ajan mittaan hän kuitenkin palasi vanhan rakkautensa luo.

Forn: Taustalla oli nuorten miesten ehdottomuutta, elämän opiskelua sekä paljon muuta, mikä muokkasi minun ja E.Henrikin (basso) luovaa tekemistä. Oli varmasti pettymystä ”skeneen” ja epämääräistä pakokauhua, jonka tuottavat ensimmäiset kokemukset siitä, että pysyviksi sekä periaatteellisiksi oletetut asiat ja ihmiset sulavat lumien mukana. Mutta eniten kysymys oli meidän muutoksestamme yksilöinä, valinnoista, joita on vaikea katua, kun näkee kuinka kehäraakkeja jo meidän ikätoverimme monella elämänsaralla ovat. Minä itse annoin sieluni oikeille voimille hyvin nuorena, se on ollut antoisa polku.

– Mikään yksittäinen asia, tapahtuma tai varsinkaan muu bändi ei aktivoinut meitä uudelleen, vaan oma henkinen kehitys vain oli saavuttanut pisteen, jossa kaikki se, mikä ennen oli vaikeaa ja työlästä, olikin yhtäkkiä helppoa. Enää ei tarvinnut tapella mistään musiikkiin tai sen toteuttamiseen liittyvistä seikoista, vaan riitti, että tartutaan soittimiin ja toteutetaan sitä, mikä päässä taukoamatta soi. Alkupään BC-tuotanto on erittäin laadukasta, mutta sitä työstivät henkiset ja emotionaaliset kääpiöt. Se oli parasta mitä me pystyimme tuolloin saamaan aikaan, kun taas nyt visioiden toteuttaminen itsessään on kivutonta ja tuotoksiin voi sen sijaan kanavoida sitä kipua, mitä ihmisenä oleminen tuottaa. Ennen me pelkäsimme musiikkia, nyt musiikki on lohduntuoja kosmoksen ikuista kauhua vastaan.

Kuten Viktor ylempänä jo viittasi, 2000-luvun puolivälin jälkeen Enochian Crescent aktivoitui voimakkaasti nimenomaan liverintamalla. Samaa voi sanoa Black Crucifixionista. Koetteko, että ahkerampi keikkailu on muovannut biisienkirjoitustapaanne jollain tavalla, esimerkiksi niin että biisiä säveltäessäsi ajattelette, miten jotkut jutut toimivat livenä?

Viktor: Mielestäni keikkailu tekee sen, että sängyn reunalla kitaraa näpertäneestä untuvikosta tulee oikea muusikko. Kun hallitset itsesi ja instrumenttisi satojen ihmisten edessä ja maistat sitä energiaa minkä yleisö sinulle antaa, se muuttaa koko sitä tapaa millä katsot musiikkia. OBC:stä alkaen kaikki julkaistu musiikkimme on viimeistelty treeneissä koko yhtyeen toimesta ja ainakin meillä se miten kappaleet soivat treeneissä vastaa hyvin pitkälti sitä miten ne soivat lavalla ja jos sävellys toimii treeneissä se oletettavasti toimii myös livetilanteessa. Eli, jos joku kohta nostaa treenitilanteessa karvat pystyyn ja palan kurkkuun kollektiivisesti kannattanee siitä pitää kiinni, koska toivottavasti se tekee saman myös yleisölle siellä lavan toisella puolen sitten itse sotatilanteessa.

– Varsinaiset levytykset pyrimme tekemään niin, että kaikki mitä on tallennettu pystytään myös esittämään lavalla… eli muutos on ehkä sellainen että Telocvovim-trilogia on hyvin pitkälti sävelletty siellä sängyn reunalla, opetettu muille ja mars studioon. Uudet levytykset on rakennettu yhdessä, hiottu ja taottu satojen tuntien yhteissoiton alasimella lopulliseen muotoonsa sekä lopulta tallennettu mahdollisimman autenttisesti. Lisäksi vuosien ja elämänkokemuksen myötä kaikenlainen muiden miellyttämisen tarve, hyväksynnän halu, genre- tai muiden ulkopuolelta asetettujen rajojen kunnioittaminen tai turha sovinnaisuus on karissut pois. Lähestulkoon putkinäköisenä teemme yhdessä musiikkia, joka juuri sillä hetkellä tuntuu maailman parhaalta soittaa, tallennamme sen ja päästämme irti kun paras mahdollinen on levytykseen annettu – maailma ja kuuntelijat olkoon sitten se viimeinen tuomari. Tarkoitus on tehdä musiikkia näillä lahjoilla ja kyvyillä mitä meille on kollektiivisesti suotu ja jonka soittaminen tuntuu itseä suuremmalta.

Forn: Hope of Retaliationilla esitelty nykyinen BC-soundi on suoraa seurausta keikkailun aloittamisesta. Me emme kuulostaisi näin hyvältä, jos tekisimme levyt makuuhuoneen nurkassa kitarasämplejä klikkiraidan kanssa monistamalla. Livesoiton kautta lähes vaistomaiseksi muuttunut käsitys nykyisen bändin soinnista auttaa sovittamaan korvien välissä uudet pyörivät biisit. Mutta biisien säveltämiseen keikoilla ei ole merkitystä, sillä livesetin biisivalinnat voi tehdä kunkin keikan ehdoilla, biisien liveversiot voi aina sovittaa uusiksi, kuten esimerkiksi Bitten by the Long Frosts -kappaleen kohdalla on tehty, se on lavalla merkittävästi lyhyempi kuin Hope of Retaliationilla julkaistu. BC:n albumit ovat omia kokonaisuuksiaan ja keikat omiaan. Edelliset on tarkoitettu elämään ”ikuisesti”, kun taas keikat ovat jaettuja kokemuksia yleisön sekä bändin kesken ja niistä jää jälkeen vain unenomainen tunnejälki paikalla olleille.

Haastattelun mittaan lienee jo tullut selväksi, että niin The Crescent kuin Black Crucifixion ovat omien polkujensa kulkijoita – onpa bändejä jopa pidetty outoina lintuina suomalaisen black metalin saralla. Vaikka tätä outolintu-aspektia on ehkä liioiteltukin, skenesääntöjen sijaan bändejä on vuosien varrella johdattanut ja ajanut eteenpäin jokin muu voima. Miten kuvailisitte tuota voimaa?

Viktor: Taisin osittain tyhjentää tämän pajatson jo edellisessä vastauksessani. Mutta jos asiaa vielä näin muotoilisi: sisälläni palaa liekki luoda uutta ja ennenkuulematonta sekä mielestäni maailman parasta musiikkia. Sillä hetkellä, kun tuntuu siltä, että mitään uutta sanottavaa musiikin keinoin ei ole laitan kitaran sivuun.

–  Nämä outolintu-jutut lähinnä ovat huvittaneet – ihmisillä on tarve lokeroida asioita ja sitten kun kohde ei menekään valmiiseen karsinaan on se joku outolintu. Ehkä loppujen lopuksi erikoisinta meissä oli entisen vokalistimme Wrathin lavapreesens, joka sitoi kaikki genresäännöt nippuun sukkahousuin ja väänsi niiden päälle glitterillä kuorrutetun paskakorsetin. Musikaalisesti olemme kuitenkin kaksi kitaraa, basso, rummut, ihmisäänet sekä satunnainen vieraileva instrumentti vuohensorkkahelistimestä pianoon ja tietenkin hieman epäsovinnainen tapa käsitellä musiikin teorioita, mutta niiden kanssa mennään monasti niin hienosyiseen viilaukseen, että tavallinen kuulija ei edes niitä havaitse – ehkä aistii että tässä on jotain outoa, kun tahtilajit tai duuri/molli-jako ei menekään ihan niin kuin kaikessa muussa ympäriltä kuuluvassa on tapana.

Forn: Säännöt ja niiden noudattaminen kuulostaa kristittyjen, muslimien ja muiden uskovaisten puuhalta. Mitä tekemistä niillä on black metallin arvomaailman kanssa?

–  Meitä ajavat eteenpäin kammo, rakkaus ja pakko. Kammo laumamentaliteettia kohtaan sai bändin maastoutumaan jo vuonna 1994 ja toisaalta vaikuttaa yhä myös siihen, että BC:n tuotannosta on varmaankin aika vaikea löytää musiikillisia yhtymäkohtia muihin alan nykybändeihin.
Rakkaus on tärkeä voima. Käytit termiä tuossa haastattelun alkupuolella ja rakkaus musiikkiin kuvaa hyvin sitä aineetonta hyvää, mitä tämä taidemuoto tuottaa tekijöilleen. Kun on rakastettu ja saa rakastaa, niin jaksaa myös tarvittaessa vihata. Pelkkä viha taas tuottaa ihmisraunioita.   
Luomisen pakko pistää meidät soittamaan, vaikka omilla korvillaan ajattelevaa yleisöä ei olekaan paljoa. Black Crucifixion on puhdasta musiikkia, vaikka se käsittelee ihmisen epäpuhtautta. 

Yksi ulottuvuus tuosta eteenpäin ajavasta voimasta tiivistyy sanoihin, joilla Forn kuvasi Black Crucifixionin uutta levyä. Coronation of King Darkness on hänen mukaansa ”black metalia ihmisille, jotka tykkäävät musiikista”. Näissä sanoissa on aika vahva provokaation tuoksu, joskin uskoisin ymmärtäväni, mitä näillä sanoilla haetaan ja tarkoitetaan. Etenkin viime vuosina black metalissa – esimerkiksi kansallissosialistisessa ja uskonnollisessa tyylisuunnassa – on alettu nähdä musiikki melkeinpä toissijaisena asiana aatteelle ja perverssillä tavalla jopa persoonille bändin takana. On vaikea nähdä black metalia "enemmän kuin musiikkina", jos se ei ole erityisen hyvää edes musiikkina. Ja tällä en siis viittaa Black Crucifixioniin. Forn pääsee joka tapauksessa hieman avaamaan lauselmansa taustoja.

Forn: Hyvä jos lause vähän ärsyttää, sillä sittenhän siinä voi olla pointtia. Tuo määrittely on vilpittömin sydämin lausuttu, koska meille tämä on ensisijaisesti musiikkia, joka pohjautuu voimakkaaseen arvomaailmaan. Musiikki on ikiaikainen portti henkimaailmaan, jonka vietäväksi antautumalla voi irtautua arjesta ja maallisesta. Tuo portti on jokaisen kokeiltavissa, mutta kaikki eivät siitä pääse läpi. Havaintosi musiikin toissijaisuudesta joillekin toimijoille on varmasti totta. Meillä taas kaikki tekeminen on alisteista musiikille. Kukaan bändissä ei ole virtuoosisoittaja, mutta toisaalta meillä on kertynyt huomattava tuotantotekninen ja taiteellinen osaaminen, minkä vuoksi nykymusiikkiamme kuunteleva voi olla varma, että kaikki kuulostaa siltä miltä kuulostaa juuri siksi, että olemme niin tarkoittaneet.

– Uskonnollisen käännytyksen ja poliittisen muutoksen tehokkaimmat vaikuttamisalueet ovat varmasti muualla kuin Drophammer-studion äänittämössä, black metal -chatissa tai hollantilaisen kapakan paskaisella bäkkärillä. Eri asia on, jos haluaa pöhistä voimakkaan symboliikan ympäröimänä omassa samanmielisessä pikkuporukassa. Hyvä kysymys silloin tietysti on, että mitä Saatana tekisi, jos olisi sinun housuissasi?

En yritä laittaa sanoja suuhusi, Viktor, mutta osuuko Fornin lause yhtään niihin ajatuksiin, joita sinulla on The Crescentistä?

Viktor: Lause on hyvin kiteytetty, koska käsittääkseni BC pyrkii ennen kaikkea tekemään ennemmin hyviä sävellyksiä kuin myötäilemään vallalla olevaa käsitystä siitä miltä Black Metalin pitäisi kuulostaa. The Crescentillä ei ole kohderyhmää, me teemme tätä musiikkia koska se on palkitsevaa itse soiton hetkellä ja jos siitä joku muu löytää kosketuspintaa omille tunnoilleen, niin aina vaan parempi. Tiedän, että RISTI-levyä kuuntelee innolla niin alakouluikäiset lapset kuin 16-vuotiaat nuoret sekä ehdottomat kaksikymppiset kuin 40-vuotiaat puolalaiset extreme metal -karjut. Jokainen näistä löytää oman peilauskulman itseensä musiikistamme ja ei todellakaan ole mitään yhteistä nimittäjää saati termiä miten heitä kutsua.

Mikään musiikki ei tietenkään kategorisesti rajaa kuuntelijakuntaansa, mutta keskimäärin kuvittelisin niin The Crescentin kuin Black Crucifixionin uutukaisista nauttivan ihmisen olevan jotain muuta kuin Viktorin mainitsemia puolalaisia extreme metal -karjuja. Nimenomaan Enochian Crescentin tunnetuimmissa biiseissä, kuten Väkisinkastetussa ja Lyijysiivessä, on sellaista kansantajuisuutta, että en ihmettele, miksi bändin fanikunta on niin heterogeenistä kuin Viktorkin totesi. Myöskään Risti ja Coronation of King Darkness eivät musiikillisesti tai soundillisesti kalastele ystäviä black metal -undergroundin syvimmistä onkaloista. Kuinka tärkeitä Black Crucifixionin musiikissa ovat esimerkiksi sellaiset asiat kuin rajuus, repivyys, aggressiivisuus ja uhkaavuus?

Forn: Jos kuuntelee muinaista Faustian Dream -levyä, niin nuo asiat eivät varmaan ole kovinkaan tärkeitä, keikalla todistettuna ne taas ovat hyvinkin paljon läsnä. Repivyys on kuitenkin aidosti repivää vain, jos se repii jotain muutakin kuin kuulijan tärykalvoja. Uhkaavuus on merkityksellistä vain, jos se todella uhkaa kuulijansa mukavuusaluetta, eikä jää ulkokohtaiseksi naamioinniksi; kuten esimerkiksi corpsepaintit bändillä, joka ei edes uskalla katsoa eturivin yleisöään silmiin. Mitä luulet, onkohan moista koskaan tapahtunut bläkkiskeikalla?

– Coronation-levyn tuotanto on helvetin tarkkaan hiottu. Sen pitää jatkaa siitä, mihin The Fallen One of Flames vuonna 1992 jäi, sen pitää soida hyvin sekä hiljaa että kovaa toistettuna. Sen pitää antaa kuulijalle avain musiikin tulkitsemiseen sekä mahdollisuus sen sanoman omaksumiseen. Soundin pitää kolmen sekunnin näytteenä kiteyttää se, minkälaiset miehet sen takana seisovat. Joillekin tuo kiteytys kertoo, että musiikki edustaa kumartamisen arvoisia kuvainraastajia, toisille se varmasti viestii Gehennan pimeästä liekistä jo kauan sitten etääntyneistä keski-ikäisistä taidehomoista. 

Esitän saman kysymyksen myös Viktorille, joka kuitenkin sanoo ettei ymmärrä kysymystä. Pyrin kysymyksellä keskusteluun niin usein mm. The Crescentin ja Black Crucifixionin kohdalla esiin tulevasta ”hienostuneen aggression” käsitteestä, mutta tuon keskustelun käyminen jää jonkun toisen toimittajan tehtäväksi.



PIMEYS / MUUTOSVOIMAINEN / PIMEYS

Uudistuminen ja kaavoihin kangistumattomuus ovat sekä Black Crucifixionille että The Crescentille lähtökohtaisesti tärkeitä asioita, ja bändien uudet albumit todistavat tämän selkeästi. Vaikka kumpikaan levy tulee tuskin jäämään mieleen vuoden 2013 huippuhetkenä, on molempien bändien omistautumista työlleen helppo kunnioittaa. Black Crucifixionin uutukaisesta puhuttaessa on nostettu useaan otteeseen myös esille Rekku Rechardtin läsnäolo – nimenomaan se, että hän ei ole levyllä mukana tavanomaisessa ”soolo siellä, toinen täällä” -roolissa. Missä vaiheessa sävellys- tai nauhoitusprosessia päätitte pyytää Rekkua vierailemaan levyllä ja mikä visio teillä oli tavoitellusta lopputuloksesta, kun pyysitte häntä mukaan levylle? Ja käsi sydämelle: Mitä sellaista Rekku toi mukanaan, jota ette itse olisi saanut levylle luotua?

Forn: Koko levy oli jo sävelletty ja demotettu siinä vaiheessa, kun keskustelut Rekun kanssa aloitettiin. Meillähän ei ole bändissä pulaa sävellyksistä, vaan enemmänkin mahdollisuuksista hyödyntää tuota koko ajan karttuvaa materiaaliarsenaalia. Ilmiselvän fanipoikailun lisäksi kyse Rekun mukaan pyytämisessä oli siitä, että pidimme varmana, että hän toisi levylle sointia, jota emme itse siihen saa luotua juuri samalla taitotasolla. Sillä, että kyseessä on kitaralegenda, jonka soittoa olemme ihailleet parikymmentä vuotta, oli merkitystä juuri siksi, että tuottajina uskoimme tietävämme mitä miehen käsistä tarvittaessa irtoaa. Rekku itse epäili asiaa vielä sessioissakin, koska ei järkytykseksemme ollutkaan kuunnellut viimeistä kahtakymmentä vuotta BC:n tuotantoa. Meillä ei ollut kuitenkaan mielessä ketään muuta metalligenren sisältä tai ulkoa, joka olisi lisäarvottanut näitä kappaleita vastaavasti, vaan halusimme juuri hänet. Rekun soittoa kuuluu läpi levyn ja aika usein siellä, missä sitä ei ehkä olettaisi olevan. Hienoja yksittäisiä hetkiä ovat mm. levyn aloittava duetto Rekun ja minun näppäilemänä sekä Lodestar-kappaleen kitarasoolo, jonka Rekku soitti kerran kokeeksi ja tokalla otolla purkkiin. Rekun panos tuo levyyn vaikeasti määriteltävää syvyyttä, mutta ei määritä levyä.

The Crescentin kohdalla suurin ulospäin näkyvä muutos, jonka myötä bändi vaihtoi myös nimeä, on tietenkin Wrathin poistuminen takavasemmalle ja Hellwindin hyppääminen kelkkaan. Wrath oli helppo nähdä ei ainoastaan omaperäisenä laulajana vaan eksentrisenä keulahahmona, joten hänen saappaitaan ei monessakaan suhteessa ole helppo täyttää. Toki voidaan ajatella, että hän ja Enochian Crescent ylipäätään maalasi itsensä tietyllä tavalla nurkkaan, minkä myötä bändin aiemman inkarnaation kuolema voi tuntua niin The Crescent -miehistölle kuin Black Dawnin kanssa jatkavalle Wrathille myös vapauttavalta. Millä tavalla bändin henki/energia on tämän muutoksen myötä (ja muutaman viimeisimmän keikan perusteella) mielestäsi muuttunut – jos mietitään ennen kaikkea keikkatilannetta?

Viktor: En kommentoi.

Ristin sävellysprosessi oli joka tapauksessa jo melko pitkällä siinä vaiheessa, kun Hellwind vakilaulajaksi pestattiin. Risti on musiikillisesti pitkälti Viktorin tuotos, ja tämä tuskin Hellwindin mukaantulon myötä muuttuu tulevillakaan The Crescent -tuotoksilla, mutta Ristille ehti jo muutama hänen tekemänsä teksti. Jos olen ymmärtänyt oikein, Hellwind vieraili keikoillanne lavalla tuon tuosta, joten hän oli aiemminkin lähellä bändiä, mutta oliko sinun ja hänen (toki myös useammat sanat levylle raapustaneen Hyytisen) sanoituksellisten visioiden yhteen sovittamisessa minkäänlaisia ongelmia?

(c) Toni SalminenViktor: Itse asiassa myös musikaalisesti uskallan sanoa, että levystä tuli erilainen - ennen lopullista päätöstä oli aika lailla selvää, että EC ei tule kovin pitkään siinä muodossaan jatkamaan. Kun sitten asiat todentuivat ennen studiosessioiden alkamista, niin koko musiikin tallennus tapahtui aivan erilaisissa henkisissä asetelmissa kuin miten levy olisi EC:nä sisään soitettu. Minun on itse asiassa vaikea nähdä, että levystä olisi tullut yhtä hyvä jos se olisi pakotettu vanhan kaavan mukaisesti. Hautajaislevystä tulikin syntymäjuhlalevy. Hellwind oli tosiaan tuttu jo aiemmin mutta se lopullinen syy mikä sai meidät tilanteessa vailla lead-laulajaa kysymään häntä mukaan oli ajallisesti varsin lähellä. Steelfestissä hän lauloi leadit Väkisinkastetun alkuun samalla kun Wrath valmistautui tekemään polttomerkkiään ja kun soittajien kesken puimme muuttunutta tilannetta ja pohdimme miten tästä eteenpäin muistui kyseinen hetki lavalla mieleen ja jokainen soittaja oli samaa mieltä siitä, että kemiat toimivat siinä hetkessä todella hyvin yhteen ja herra Tuonenjoen maskuliininen karisma nosti siinä hetkessä yhtyeen soinnin uusiin ulottuviiksiin - tältä pohjalta oli lopulta helppo lähestyä häntä ison kysymyksen tiimoilta.

– Sanoitusten osalta täytyy sanoa, että olen iloiten ottanut vastaan jo useita aihioita uusien biisien sanoituksiksi. Se että Hellwind on tuottelias sanoittaja tarkoittaa sitä, että meillä on yhtäkkiä enemmän biisinaihioita kuin vuosiin. Kuten on tunnettua preferoin sanoitusten mukaan säveltämistä, koska minua puhuttelevien tekstien synnyttämät mielikuvat, kätketyt melodiat ja tunnelmat suorastaan pakottavat musiikkia ulos maailmaan. Vaikka nyt RISTI:llä olen pääsanottajana niin ihannetilanteessa ja varsinkin nykyään rajoitetun ajan puitteissa keskitän aikani ja energiani mielummin säveltämiseen, niin että levylle jää kirjoitusvastuuta noin kaksiin kolmiin sanoituksiin. Toistaiseksi ei ole ollut yhteensovittamisongelmia. Ristille päätyneet sanat Choronzoniin olivat itse asiassa kirjoitettu toista tarkoitusta varten, mutta kun sain ne luettavakseni, niin ne sopivat kohta kohdalta täydellisesti jo valmiiseen sävellykseen joten vaihtoehtoja ei jäänyt. Lilitun sanat syntyivät yhteistyössä siten, että sain sanoitusaihiot joista syntyneet mielikuvat muovasivat lopullista kirjallista ilmaisua niin että eräänä yönä yhdeltä istumalta Hellwindin pohjatyö kasvoi siksi tarinaksi joka levyltä löytyy.

Jossain vaiheessa oletin uuden The Crescent -levyn olevan täysin suomenkielinen, mutta lopulta levylle päätyi kolmanneksen verran englanninkielistä tekstiä. Enochian Crescentillä oli aikoinaan muutama suomenkielinen biisi (Kun ihmisliha itki, Väkisinkastettu), joista jälkimmäistä voisi – ainakin ennen Lyijysiipeä – kaiketi sanoa bändin tunnetuimmaksi kappaleeksi, ehkä myös jonkinlaiseksi riippakiveksi. Suomen kieli ei siis sanoituskielenä ollut täysin tuntematon juttu, mutta millaiseksi haasteeksi koit siihen tarttumisen (lähes) koko levyn mitassa? Mitkä muut asiat teksteissä mielestäsi sen ilmeisimmän kielellisen ulottuvuuden myötä muuttuivat?

Viktor: Levy oli tarkoitus tehdä täysin suomenkielisenä mutta sattuneen muutoksen vuoksi meille jäi kolmen kappaleen kokoinen tyhjiö ja siinä tilassa luovat voimat päättivät virrata vain englannin kielellä. Vaikea taistella vastaan, koska mitään merkitysettömiä täytesanoja en todellakaan ikinä haluaisi julkaista vain että joku ennalta päätetty kohtalo toteutuisi. Muutos ja sopeutuminen muutokseen on aina ollut voimavara jota kannatan sekä kunnioitan. Suomeksi kirjoittaminen on lähtökohtaisesti helvetin paljon vaikeampaa kuin englanniksi. Englanti on jo luonteeltaan paljon helpommin runoihin taipuva ja soljuva kieli. Suomi on aika brutaali, vastahakoinen ja vikuroiva partneri näissä hommissa. Lisäksi kynnys kirjoittaa äidinkielellä on huomattavasti korkeampi, koska jokainen mielikuva pitää rakentaa erityisellä huolella myös tekstin runollisuus huomioiden – vaadin myös kirjallista erinomaisuutta kaikilta aspekteiltaan. Ontuva rytmi tai tyhjyyttä kumiseva sisältö ei kelpaa.

Jos Ristin jakaa triptyykiksi kolmen englanninkielisen kappaleen saareke, on Coronation of King Darknessin sanoituksissa sen sijaan käytetty sekaisin suomea ja englantia, jopa saman kappaleen sisällä. Koetko itse suomenkieliset kohdat voimallisempina ja henkilökohtaisempina kuin englanninkieliset sanoitukset vai oliko esimerkiksi avausraidalla kuultava kohta Pimeys / Sanoin kuvaamaton / Pimeys ikään kuin pakon sanelemaa? Rivi ”Darkness / Indescribable / Darkness” kun kuulostaisi yksinkertaisesti kornilta.

Forn: Noissa valinnoissa tosiaan yhdistyy henkilökohtainen merkitys sekä taiteellinen vaikuttavuus. Sanoitushan ei voi elää täysin irrallaan musiikista vaan sillä on tehtävänsä osana laulun instrumentaatiota. Siksi joissakin kohdissa hakkaavan perkussiivinen suomenkieli on valittu, vaikka se sulkeekin heti ison osan levyn kuulijoista sanojen merkitystason ulkopuolelle. Noissa kohdissa ulkomainen kuuntelija toivottavasti aistii viestin musiikin luomasta kokonaisvaikutelmasta. ”Darknessin” huutaminen tuplabasarijyrän päälle jääkööt jatkossakin Metallican tehtäväksi, eiköhän se One soiteta heidän keikoillaan maailman tappiin saakka.

EC-menneisyys huomioiden The Crescentillä on kuljettua tietä takana kohta parikymmentä vuotta. Black Crucifixionin historia puolestaan ulottuu aina vuoteen 1991 asti. Näettekö kuitenkin, että uuden, mielestänne onnistuneen ja uutta energiaa tuovan albumin myötä bändinne tie on vasta alussa? Toimiiko The Crescent haasteiden tai tavoitteiden kautta, eli asetatko tietoisesti bändille sellaisia, vai annatko asioiden lähinnä vain tapahtua ja kulkea omalla painollaan?

Viktor: Niin kauan kuin musiikista jaksaa innostua ja tuntuu että voi sanoa ja luoda jotain uutta tulette kuulemaan julkaisuja. Taiteellinen ja kaupallinen aspekti ovat täysin erotettuja toisistaan, kun puhutaan tästä yhtyeestä. Meillä on tavoitteita sekä henkilökohtaisia että yhteisöllisiä ja useimmat niistä liittyvät itse musiikkiin. Jos menestystä ja suosiota tulee (kuten nyt on tapahtunut sekä lavoilla että listoilla), niin se on tervetullutta mutta suosio on niin häilyvä virvatuli että sitä jahtaamalla löytäisi itsensä vain suonsilmästä. Tärkeää on tehdä se mikä tuntuu oikealta, aidolta ja eteenpäin katsovalta – kaikki muu tulee, jos on tullakseen.

Forn: Oma paino vie, mutta uskomme, että sen oman maagisuutensa kautta uusiutuva liike-energia kantaa ajallisesti ja taiteellisesti pitkälle. Tältä levyltä tehty musiikkivideo on esimerkiksi uusi kokeilu, jonka tarkoitus ei ole olla promovideo, niitä kun ei tarvita tähän maailman enää yhtään, vaan levyä täydentävä ja siitä kasvanut oma teoksensa. Black Crucifixion on enemmän kuin bändi. Ei tämä maailma bändejä tarvitse.

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

KOTIPAIKKA
Suomi

JÄSENET
Black Crucifixion:
E.Henrik - basso
Forn - laulu, kitara
E.R.Kill - kitara
P.A.Totensraum - rummut

The Crescent:
Hellwind Tuonenjoki - laulu
Viktor - kitara
Vilhelm - kitara
Tunturituuli - basso
Bolton - rummut


DISKOGRAFIA
© Imperiumi MMVII. Haastattelu: Antti Korpinen   Kuvat: Black Crucifixion (live Ossi Honkanen) / The Crescent (live Toni Salminen, promo Roni Sahari)
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2387 Palaa »
Bookmark and Share