Keikkaraportti: Sakara Records 10 vuotta, Tavastia, 15.3.2013

Helsinkiläisiä on hellitty tämän alkuvuoden aikana massiivisella määrällä mitä hienoimpia metallikeikkoja. Yhtenä helmenä niiden joukossa oli eittämättä Sakara Recordsin kymppibileet Tavastialla ja Semifinalissa.

Indie-yhtiö Sakara Records syntyi Mokoma-yhtyeen kätilöimänä heidän heitettyään hyvästit EMIlle. Sakara on toiminut julkaisukanavana muun muassa sellaisille bändeille kuin Stam1na, Diablo ja Teräsbetoni. Näihin synttäribileisiin oli buukattu esiintymään Rytmihäiriö, Nerve End, Stam1na, Jarkko Martikainen ja tietysti itse Mokoma. Homma toimi niin, että Rytmihäiriö aloitti Tavastialla ja siitä sitten siirryttiin Semifinaliin Nerve Endeilemään, Tavastialle Stam1naan jne. Kiinnostavaa on, että kaikki illan bändit, Rytmihäiriötä lukuun ottamatta, ovat kotoisin Itä-Suomesta. Myös Martikaisen edesmennyt kokoonpano YUP sai alkunsa Savonlinnassa. Ilmeisesti tästä syystä sekä Annala että Hyrde puhuivat välispiikeissään jotain Saipa-HIFKi –läppää, jota en tässä ala sen kummemmin listaamaan.

Saavuin itse paikalle juuri Nerve Endin keikan alkuun. Semifinal oli täynnä ääriään myöten. Olin arponut himassa, että jaksanko lähteä katsomaan nuorta lupausta, koska hehän heittivät vasta edellisellä viikolla keikan Stonen lämppärinä jossa tietysti olin paikalla. Onneksi tein oikean valinnan: Joensuun lahja metallimusiikille veti taas kerran setin sellaisilla rokkikukon elkeillä, että varsinkin eturiviin parkkeerannut yleisö ei tuntunut pysyvän nahoissaan. Bändi tuntui olevan liikenteessä ”kaikki tai ei mitään” –asenteella. Vaikka kyseessä on vielä suhteellisen ”pikkubändi”, niin bändin ego ei meinannut mahtua postimerkin kokoiseen keikkatilaan. Helevetin hyvä startti miun synttärikokemukselle! Ai niin, ja kävi siellä keikalla banaanikin.

Sitten kipin kapin LÄMMITTELYbändi Stam1nan keikalle. Annala saattoi vittuilla kundeille tästä statuksesta useampaan otteeseen Mokoman keikan aikana, mutta hänenkin oli todettava, että harvoin on Tavastia niin tukossa lämppäribändin aikana kun näissä kemuissa. Sain yhden illan haastavimmista tehtävistä, kun päätin ”oikaista” salin läpi takana oleville rappusille. Todellisuudessa siihen sai kulumaan vartin ja olisin tuskin selvinnyt niin nopeasti, jos en olisi näyttänyt ihmisille kameraani. Hyvä puoli tässä retkessä oli, että sain tutustua pittiin lähietäisyydeltä ja todeta sen pyörivän oikein mallikelpoisesti.

Stam1na otti yleisön, jonka eturivissä oli lähes pelkästään tyttöjä, sellaiseen kuristusotteeseen heti ekasta biisistä lähtien, ettei otetta saanut löysättyä koko 14 biisiä kestäneen setin aikana. Alkurysäyksenä kuultiin Piste, josta ei ollut paluuta ja jos tässä ei ollut tarpeeksi energiaa, niin kolmantena tulleen Tavastia Palamaan! -biisin jälkeen kenellekään ei kai ollut enää epäselvää, miksi Stam1na on valittu 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi livebändiksi. Sillä on sama juttu kuin Mokomalla: kummassakaan bändissä ei ole jäseninä statisteja, vaan kun mylly on saatu vauhtiin, niin se saatana pyörii loppuun asti! Edes se, että Kaikan basso irtisanoi itsensä, ei miestä pysäyttänyt. Koska hän ei voinut soittaa, kävi hän kuokkimassa Hipin koskettimilla samalla kun Hyrde möyri maassa kitaransa kanssa. Lopulta Kaikka veti mykkä basso kourassa jotain polkan tapaista. Tässä kaikessa hötäkässä esiteltiin myös Stam1nan kuudes jäsen: tekniikkamies, jolla riitti illan aikana puuhaa kerran jos toisenkin.

Yhtenä synttäreiden ideana oli, että kukin esiintyjä soittaa biisin jokaiselta Sakara-julkaisulta ja sen lisäksi Stam1na veti Mokoma-coverina Kasvot kohti itää. Muita setissä kuultuja biisejä olivat, muutamia omia henkilökohtaisia suosikkejani mainitakseni, Muistipalapelit, Uudet kymmenen käskyä ja Maalla, merellä, ilmassa.

Aloin muuten miettimään tuota bändin jäsen –asiaa. Että mitenkä se niin kuin suhtautuu tuohon ruumiinjäsen sanaan. Jos Stam1na olisi ihminen, niin kyseessä olisi minun mielestäni angstinen teini-ikäinen tyttö. Hyrde olisi se tuskainen pää (vaikka pää ei olekaan jäsen). Pexi ja Kaikka olisivat sen kädet keskisormi pystyssä tai kädet nyrkissä viuhtomassa elintilaa. Kake ja Hippi olisivat sitten jalat, jolla se seisoo ja potkii. Vai voiko kosketinsoittaja olla jalka? No, ihan hyvä teorian alku. Kehitellään…

Sitten takaisin UKK:n kadun metallighettoon. Omanlaisensa hengähdystauon toi Jarkko Martikaisen akustinen keikka Semifinalissa. Nyt mesta oli jopa täydempi kuin silloin, kun se oli tukossa Nerve Endin aikaan. En tiedä, miten tämä on edes mahdollista. Tästä johtuen en viihtynyt klubilla kuin parin biisin ajan, mikä oli tarpeeksi kauan kuullakseni Martikaisen vetävän coverin Mokoman Houkka/Kasvot kohti itää –biiseistä.

Ja sitten koitti Mokoma. Mietin bändin keikan alkua odotellessani, että vaikka Stam1nalla on se äänestystulos plakkarissaan, niin onko mahdollista sanoa, kumpi bändi, Stam1na vai Mokoma, on kovempi lavalla. Itse tutustuin aikoinani Mokomaan juurikin siksi, että eräillä festareilla minut houkuteltiin heidän keikalleen sillä verukkeella, että siellä fiilis on mitä parhainta ja siksi se on vähän niin kuin pakko kuvata. Olisikin kiinnostavaa, jos järjestettäisiin sellainen Mokoma-Stam1na –battle. Alkusysäyksenä tälle ajatukselle oli Annalan kommentti aiheesta siinä vaiheessa, kun Stam1nan Hyrde ja Pexi ilahduttivat metallikansaa vierailullaan Mokoman riveissä.

Mokoman puolitoistatuntinen setti oli nimittäin vähintäänkin yhtä koukuttavaa koettavaa kuin Stam1nan osuus. Luvassa oli myös ”jotain spesiaalia”, kuten eräs salin perällä ollut hemmo huusi sopivaan hiljaisuuteen niin, että Annala poimi toiveen. Hän kylläkin vitsaili spesialiteettien olevan sellaisia biisejä, joita bändi ei osaa soittaa, mutta soittaa nyt kuitenkin. Todellisuudessa erikoisuutta toivat mm. juurikin nuo Stam1nan vierailut.

Se oli se Mokoma taas yhtä mättöä ja mäiskettä koko noin puolitoistatuntisen keikan ajan. Tällaisen herkän tyypin korvat tinnittivät vielä aamullakin, kun settiin oli laitettu muun muassa sellaisia tempauksia kuin Kuollut, kuolleempi, kuollein, Sydänjuuret ja Valapatto. Niin ja spesiaalimpaa kamaa edusti esimerkiksi sellainen veto kuin H.E.L.L.

Joo, tapahtuihan siellä vaiks sun mitä. Keikan loputtua tajusin, että elämysähky oli niin suuri, että iso osa jutuista oli tippunut aivoista ulos saman tien, kun uutta kamaa tuli. Kiitos ja anteeksi. Mutta kovat oli kinkerit ja jossain vaiheessa laulettiin tietysti myös se synttärilaulu. Loppuun Annalan sanoin: ”Nähdään kymmenen vuoden päästä uudestaan”.

 


LISÄÄ SUSANNA HONKASALON KUVIA KEIKALTA: Stam1na | Mokoma | Nerve End | Jarkko Martikainen

© Imperiumi MMVII. Teksti: Susanna Honkasalo   Kuvat: Susanna Honkasalo
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3473 Palaa »
Bookmark and Share